Luunmurtuma
Luunmurtuma voi aiheutua vamman, luuhun kohdistuvan voiman tai jonkin patologisen syyn kuten kasvaimen tai aineenvaihdunnallisen syyn seurauksena.[1]
Murtumatyyppejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luunmurtumia on erityyppisiä riippuen murtuman aiheuttaneen voiman suuruudesta, vaikutussuunnasta, vamman mekanismista ja luun alueesta.[1]
Avomurtumassa iho on murtuman alueelta rikki ja haavasta on yhteys murtuma-alueelle. Avomurtuma voi aiheuttaa tulehduksen. Umpimurtumassa iho säilyy ehjänä.[1]
Pajunoksamurtumassa luu taittuu mutta ei katkea. Epätäydellisessä murtumassa murtumalinja ulottuu vain osittain luun halki, täydellisessä murtumassa kokonaan. Poikkimurtumassa murtuma on kohtisuoraan luun poikki, viistomurtumassa viistosuuntaisesti ja kierremurtumassa kierreporrasmaisesti. Pirstalemurtumassa murtumakohtaan muodostuu luun irtokappaleita.[1]
Väsymismurtuma aiheutuu toistuvasta rasituksesta. Patologinen murtuma syntyy ilman väkivaltaa jonkin muun luuta heikentävän tekijän vaikutuksesta. Tällaisia ovat esimerkiksi luun synnynnäinen heikkous, osteoporoosi, pahanlaatuiset kasvaimet tai luutulehdus.[1]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luuvaurion ja deformaation lisäksi luunmurtuma aiheuttaa aina myös luuta ympäröivien pehmeiden kudosten vaurioitumisen kuten verisuonen vaurion ja verenvuodon, hermovaurion tai sisäelimen vaurion.[1] Luumurtuma saattaa aiheuttaa postraumaattisen nivelrikon.[2]
Kallomurtumaan voi liittyä keskushermoston vamma tai verenvuoto. Usean kylkiluun murtuma voi aiheuttaa pleuran repeämän vaarallisine seurausilmiöineen. Nikaman murtuma voi saattaa selkäytimen puristuksiin, mikä voi pahimmillaan johtaa halvaantumiseen. Lantiorenkaan murtumaan liittyy muiden elinten vaurioitumisen vaara.[1]
Paraneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luunmurtuma paranee elimistön omassa luutumisprosessissa. Joskus sen edistämiseksi vaaditaan operatiivisia toimenpiteitä, pitkäaikaista immobilisaatiota ja monimutkaisia vetolaitteita.[1]
Murtuman paraneminen perustuu inaktiivisina odottavien osteoblastien eli luusolun esiasteiden aktivoitumiseen. Aluksi murtuman seutuun syntyy verenvuotoa kun verisuonet vuotavat. Lähinnä murtumaviivaa oleva luu kuolee verenpuutteeseen ja periosteum irtoaa luusta. Luusolujen esiasteen solut alkavat lisääntyä ja muodostavat murtuma-alueen ympärille aktiivisen solusillan. Osteoblastit alkavat tuottaa ympärilleen luuväliainetta, ja murtumakohdan ympärille syntyy epäkypsästä luusta tuppi eli kallus. Luusolujen aktiviteetti vahvistaa kallusta, ja muodostuu lamellaarista luuta. Kallus ohenee ja murtumakohta alkaa muistuttaa alkuperäisen luun organisaatiota. Lopulta murtumakohta on lujittunut murtumaa edeltävään vahvuuteen.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hervonen, Antti: Tuki- ja liikuntaelimistön anatomia. Lääketieteellinen oppimateriaalikustantamo, 2004. ISBN 952-9635-01-X.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i Hervonen, Antti: Tuki- ja liikuntaelimistön anatomia, s. 35–40. Lääketieteellinen oppimateriaalikustantamo, 2004. ISBN 952-9635-01-X.
- ↑ Posttraumaattinen nivelrikko ja toiminnallinen lopputulos värttinäluun alaosan murtuman saaneilla potilailla www.kaypahoito.fi. Viitattu 10.3.2024.