Luostarinmäen käsityöläismuseo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Luostarinmäen käsityöläismuseo
Turun käsityöläismuseo.jpg
Perustettu 1940
Sijainti Turku
Vierailijoita vuodessa noin 40 000 vuosittain
Johtaja Museopalvelujohtaja Olli Immonen
Kotisivut http://www.turku.fi/luostarinmaen-kasityolaismuseo

Luostarinmäen käsityöläismuseo on Turun keskustassa, Vartiovuoren kupeessa sijaitseva ulkoilmamuseo. Hallinnollisesti museo kuuluu Turun museokeskukseen. Ulkoilmamuseona se on maailmanlaajuisestikin poikkeuksellisen arvokas kokonaisuus, sillä alueen rakennukset sijaitsevat alkuperäisillä paikoillaan. Luostarinmäki on myös Turun ainoa yhtenäinen puutaloalue, joka säilyi sijaintinsa ansiosta Turun palosta vuonna 1827. Luostarinmäen käsityöläismuseo avattiin yleisölle 29. kesäkuuta 1940. Yhdessä Vartiovuorenmäen ja Turun akatemian observatorion kanssa se on myös yksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. [1][2]

Museo käsittää kahdeksantoista 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa rakennettua puutalokorttelia, jotka koostuvat yli kolmestakymmenestä alkuperäisillä paikoillaan säilyneistä puutaloista. Taloihin on sisustettu esiteollisen ajan kaupunkikäsityöläisten verstaita ja koteja. Kesäaikaan verstaissa työskentelee käsityöläisiä, jotta kävijöillä on mahdollisuus tutustua perinteisiin käsityöammatteihin. Museovalvojat, oppaat ja käsityöläiset ovat museotoiminnan alusta saakka pukeutuneet ajanmukaisiin asuihin ja esittelevät puolestaan näin 1700–1900-luvun alun kansanomaista pukeutumista. Museossa toimii myös oma postikonttori sekä kaksi kauppaa: Höökarin puodista voi ostaa vanhan ajan makeisia truuttiin pakattuna ja museokauppa Hantvärkistä muun muassa museossa valmistettuja käsityötuotteita. Lisäksi museoalueen ulkopuolella toimii kahvila Kisälli 1800-luvun puolivälissä rakennetussa talossa.[3][4]

Kesän kohokohta ovat vuodesta 1943 olleet elokuussa vietettävät Käsityötaidon päivät, jotka keräävät museoon noin 40 eri ammatin ja taidon edustajaa esittelemään työtään. Talvikauden tärkein tapahtuma on joulunaika, jolloin kävijät voivat tutustua menneiden sukupolvien joulunviettoon. Silloin taloissa on katettuina länsisuomalaista juhlaruokaa esitteleviä joulupöytiä. Vuodesta 1954 on järjestetty Tapaninlaulajaiset Tapaninpäivänä.[5]

Katunäkymä Luostarinmäeltä

Museolle on myönnetty matkailualan kirjailijoiden ja toimittajien kansainvälisen liiton F.I.J.E.T.:n palkinto Kultainen omena 1984 ainoana pohjoismaissa. Palkinto antoi Luostarinmäen käsityöläisille sysäyksen perustaa oma kilta. Kultaisen Omenan Killan perustamiskirja päivättiin 13. huhtikuuta 1985. Jäseniksi voidaan hyväksyä käsityöntekijöitä, jotka ovat osallistuneet Luostarinmäen toimintaan vähintään kaksi kesää. Nykyään Killan jäsenmäärä on n. 70 henkilöä. Killan tarkoituksena on toimia Luostarinmäen käsityöläisten yhdyssiteenä sekä edistää käsityötaitoa ja perinteisten käsityöammattien jatkuvuutta. Kiltalaiset tekevät talkootyönä vanhoja ammatteja tunnetuksi ja siirtävät asiantuntijoina ammattitaitonsa uusille taitajille. Kilta edustaa laajaa ammattitaitoa. Jäsenistöön kuuluu mm. kultaseppä, kondiittori, ompelija, koristeveistäjä, kirjanpainaja, käsinlatoja, savenvalaja, verhoilija, viulunrakentaja, turkkuri sekä eri tekstiilialojen edustajia.

Pääsiäisenä Luostarinmäellä esitellään muun muassa pääsiäismunien maalausta.
Joulun aikaan museossa on esillä perinteisiä joulupöytiä.

Luostarinmäen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laitakaupungin asuttaminen (1700-luku)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luostarinmäen kaavoittaminen asumiskäyttöön alkoi 1700-luvun lopulla. Nimi Luostarinmäki viittaa luostarikortteliin, yhteen Turun tuolloisista kaupunginosista, jonka osa alue oli. Keskustaan nähden syrjäisen ja maastoltaan karun alueen asuttamiseen vaikutti kaupungin väestönkasvusta seurannut tontti- ja asuntopula. Pulaa lisäsi vuonna 1775 Aninkaistenmäellä sattunut tulipalo, jonka seurauksena alueelle laadittiin uusi väljempi asemakaava, mikä vähensi tonttien määrää. Luostarinmäen tonttien lohkominen ja rakentaminen alkoi 1780-luvulla, ja eteni nykyisen Sirkkalankadun suunnasta mäenrinnettä ylöspäin, sillä alempana maasto oli tasaisempaa ja rakentaminen helpompaa. 1800-luvun alkuvuosiin mennessä kaikki tontit oli lohkottu.[6][7]

Kivillä päällystetty katto talossa 183.

Luostarinmäelle hakeutui asukkaiksi ihmisiä, joille talo keskustassa ei ollut välttämätön ammatinharjoittamisen kannalta. Tällaisia olivat erityisesti kirvesmiehet ja merimiehet sekä kaupungin suojatyöväki kuten laudankantajat, ajurit ja pakkaajat. Monet muuttivat kaupunkiin maaseudulta, jossa heillä ei ollut perintötaloja tai -maita. Kiinteistön omistaminen merkitsi vanhuudenturvaa ja parempaa toimeentuloa yhteiskunnassa, jossa ei ollut eläkkeitä tai sosiaaliturvaa. Tulijat eivät muuttaneet vuokramaalle vaan he lunastivat tontit itselleen. Ensimmäiset rakennukset pystytettiin varsin nopeasti. Harvat taloista kuitenkaan rakennettiin paikan päällä, sillä nopeampaa ja vaivattomampaa oli ostaa valmis rakennus ja siirtää se uudelle tontille. Mäeltä oli aiemmin louhittu kiveä, joten rakennuksiin saatiin helposti kivijalat, jotka maaseudulla olivat vielä harvinaisia tuohon aikaan. Kiviä riitti myös katoille tuohien painoiksi. Aluksi asukkaat rakensivat pienen mökin tai parituvan sekä välttämättömimmät talousrakennukset. Rakennuksia laajennettiin tarpeen mukaan lisäosilla ja -huoneilla käyttötarpeiden muuttuessa, ja pihoille rakennettiin lisärakennuksia esimerkiksi kotieläimiä varten. Lopulta monilla tonteilla rakennukset kiersivät koko pihan. Talojen omistussuhteet ja asukkaat vaihtuivat nopeasti. Taloja ja huoneita saatettiin esimerkiksi jakaa kahtia asunnoiksi vuokralaisille tai perheenjäsenille.[8][9]

Kaupunki kasvaa Luostarinmäen ympärille (1800-luku)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luostarinmäellä asui työläisten lisäksi myös kaupungin virkailijoita sekä joitakin porvareita ja kauppiaita. Turun palo vuonna 1827 muutti Luostarinmäen merkitystä. Kodittomiksi jääneitä ihmisiä pyrki ehjänä säilyneeseen kaupunginosaan vuokralle enemmän kuin mitä kyettiin ottamaan, ja Luostarinmäen asukasluku miltei kaksinkertaistui hetkellisesti. Uuden asemakaavan myötä Luostarinmäen kiinteistöjen hinnat halpenivat, ja etenkin käsityöläisten määrä alueella kasvoi. Samalla vuokralaisten osuus asukkaista kasvoi talonomistajien muuttaessa muualle. 1820-luvulta 1850-luvulle noin puolet Luostarinmäen asukkaista oli käsityöläisiä. Ammattirakennetta monipuolisti käsityöläisten ammatinharjoitusoikeuksien väljentyminen 1850-luvulla ja ammattikuntalaitoksen lakkauttaminen vuonna 1868. Etenkin naispuolisten käsityöläisten määrä kasvoi, ja vuosisadan lopussa ompelijat ja kutojat olivat suurin käsityöläisten ryhmä. Asumistiheys Luostarinmäellä oli suurimmillaan vuonna 1870.[10][11]

C.L. Engelin suunnitteleman ruutukaavan mukaan uudelleenrakennettu kaupunki kasvoi 1800-luvun kuluessa Luostarinmäen ympärille, ja alueen rakennukset muuttuivat jäänteiksi palontakaisesta ajasta. Alun perin työikäisten asuinsijana toiminut Luostarinmäki alkoi 1800-luvun loppupuolella muuttua ikärakenteeltaan vanhemmaksi, ja samalla asukkaiden määrä väheni tasaisesti. Yli 65-vuotiaiden osuus asukkaista alkoi kasvaa voimakkaasti, ja 1900-luvun alussa Luostarinmäki oli erityisesti vanhojen naimattomien naisten ja leskivaimojen astuttamaa. Asukkaiden vähyyteen 1900-luvun alussa vaikutti Luostarinmäen asuntojen pienuus ja alhainen varustetaso: Taloista esimerkiksi puuttuivat viemäröinti, vesijohdot ja sähkö. Keskusta-alueen tonttimaan arvonnousun takia Luostarinmäellä oli myös muihin esikaupunkialueisiin nähden korkeat vuokrat. Monet talot olivat siirtyneet vanhoilta omistajilta vuokraisäntien käsiin, ja vaikka rakennuksia kunnostettiin, monet pääsivät rappeutumaan huonokuntoisiksi.[12][13]

Luostarinmäen muuttaminen museoksi (1900-luku)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luostarinmäen kohtalo puhutti jo vuoden 1828 asemakaavan laatimisesta alkaen, sillä alue ei sopinut uuteen ruutuasemakaavaan, jota uudisrakentamisessa tuli noudattaa. Uuteen kaavaan nähden Luostarinmäki oli ahdas ja vanhanaikainen. Kaavan toteuttaminen kuitenkin siirtyi pitkään, vaikka uusia rakennuksia nousikin Luostarinmäen ympärille. Purku-uhan alle Luostarinmäki joutui vasta 1900-luvun alussa. Alin tonttirivi jäi uuden Arseninkadun (nykyinen Sirkkalankatu) alle vuonna 1901, ja moneen otteeseen 1900-luvun alkuvuosikymmeninä muuttuneissa suunnitelmissa koko alue aiottiin muuttaa muun muassa huvilakaupunginosaksi ja kerrostaloalueeksi. Osa rakennuksista ehdotettiin myös siirrettäväksi Ruissaloon uutta suunnitteilla ollutta ulkomuseota varten. Samaan aikaan alueen säilyttämisestä heräsi keskustelua esimerkiksi lehdistössä, mihin vaikutti etenkin Luostarinmäki-aiheita maalanneen turkulaisen taiteilijan Axel Haartmanin kannanotot Luostarinmäen arvon puolesta. Lehtori Julius Finnberg otti vuonna 1911 Turun Sanomissa esille ajatuksen ulkomuseon perustamisesta Luostarinmäelle, mikä herätti suurta kiinnostusta. Aloitetta kannattivat etenkin taiteilijat, tiedemiehet, yliopisto-oppineet, sekä jotkin kaupungin silmäätekevät kuten kauppaneuvokset Fredric von Rettig ja Axel Wiklund. Kannanotot olivat luonteeltaan tunteisiin vetoavia, ja ne liittyivät ajalle tyypilliseen romanttiseen kiinnostukseen historiaa ja muistomerkkejä kohtaan. Kiinnostusta historiaan lisäsi myös kaupunkiin Suomen itsenäistymisen jälkeen perustetut suomen- ja ruotsinkieliset yliopistot – Turku oli ollut vailla yliopistoa siitä asti kun Turun akatemia siirrettiin uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin Turun palon jälkeen. Luostarinmäen säilyttämisen puolestapuhujia myös kritisoitiin alueen liiasta romantisoinnista, sillä asumisolot huonokuntoisissa asunnoissa olivat varsin kehnot. Asukkaiden arki ei kritisoijien mukaan nimittäin ollut läheskään yhtä idyllistä kuin millaisena alueen ihailijat sen esittivät. Museoihmisten kuten museolautakunnan ja muiden yksityishenkilöiden toiminnan tuloksena Luostarinmäki kuitenkin päädyttiin lopulta säilyttämään suojeltuna kokonaisuutena, ja Turun kaupunginvaltuusto hyväksyi päätöksen museoalueen perustamisesta syyskuussa 1937. Aluksi päätös koski vain osaa alueesta, mutta myöhemmin 1950-luvulla se laajennettiin koskemaan koko nykyistä aluetta.[14][15][16]

Luostarinmäen henkilökunta on museotoiminnan alusta asti pukeutunut ajanmukaisiin 1800-luvun tyylisiin asusteisiin.

Luostarinmäen huonokuntoiset rakennukset vaativat paljon entisöintiä ennen museon avaamista. 1930-luvun asussa olleet rakennukset pyrittiin palauttamaan 1800-luvun asuun esimerkiksi paljastamalla hirsiseinät tapettien alta ja palauttamalla avoliedet paikoilleen. Suuri merkitys Luostarinmäen käsityöläismuseon synnyssä oli museoon vuonna 1937 palkatulla nuorella maisterilla Irja Sahlbergillä, joka jäi museoon töihin yli 30 vuodeksi, ja eteni myöhemmin Turun kaupungin historiallisen museon johtajaksi. Sahlberg hyödynsi kokemustaan kansankulttuurin tutkijana ja loi yhteistyössä käsityöläisten ja ammattimiesten kanssa suurimman osan Luostarinmäen verstaista ja asuntokokonaisuuksista. Sahlberg pyrki esittämään Luostarinmäen elämän kokonaisuutena, antamaan sen asukkaista positiivisen ja elinvoimaisen kuvan kuitenkaan kauhistelematta tai peittelemättä arkielämän kovuutta. Eri ammattiryhmät ja näitä edustaneet vanhat käsityöläismestarit osallistuivat verstaiden luomiseen lahjoittamalla esineistöä ja rahaa sekä tarjoamalla asiantuntemusta. Yhteistyöhön tyytyväiset käsityöläiset lupasivat myös tulla verstaisiin työskentelemään tarpeen vaatiessa, ja monet pitivätkin lupauksen elämänsä loppuun asti. Tästä ovat lähtöisin museossa vuosittain järjestettävät Käsityötaidon päivät.[17][18]

Luostarinmäellä oli asukkaita vielä museotoiminnan alettua. He saivat asua ilmaiseksi, mutta heillä oli velvollisuus hoitaa esimerkiksi talonmiehen tehtäviä alueella. Joitakin tällaisia asuntoja on sittemmin museoitu ja jätetty siihen asuun, mihin ne jäivät alkuperäisten asukkaidensa kuoltua. Tällainen on esimerkiksi Kanervon sisarusten talo, joka museoitiin vuonna 1965 talon viimeisen asukkaan kuoltua. Se edustaa 1950-luvun vaihteen asumiskulttuuria rinnakkaiselona museotoiminnan kanssa. Talon omistanut suku oli asunut Luostarinmäellä vuodesta 1798 asti. Museon nuorin interiööri puolestaan kuului työläisnaiselle, joka asui huoneen ja wc:n käsittävässä asunnossaan vuodesta 1962 kuolemaansa 1982 asti, mistä asti huone on säilytetty koskemattomana.[19][20]

Luostarinmäen käsityöläismuseossa esiteltävät talot ja pihapiirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piha 1, talo 172[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihassa ovat höökarin eli sekatavarakauppiaan puoti, parturi-peruukintekijän liike, ylioppilaan vaatimaton kamari, savenvalajan verstas sekä 1900-luvun alun suutarinverstas ja asunto ajalta, jolloin ompelukone on jo syrjäyttänyt käsin ompelun. Pihan ulkopuolella on myös köydenpunontarata, joka tosin on pituudeltaan vain 40 metriä, eli noin puolet tavanomaisen radan pituudesta. Alueen komeimpiin kuuluva talo on rakennettu 1800-luvun alkupuolella. Se on esimerkki Turun paloa edeltäneestä rakennustavasta, jossa julkisivu ja pääsisäänkäynti ovat pihan puolella ja talon vaatimattomampi takaosa kujalle päin. Vuoteen 1912 asti talo oli saman suvun omistuksessa. Eräs suvun toimeliaista naisista, Miina Palander, piti 1800-luvun keskivaiheilla talossa pientä puotia, panttilainaamoa ja yleistä saunaa.[21]

Köydenpunontarata

Piha 2, talo 169[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihan talot on sisustettu esittelemään tupakan valmistusta. Vuonna 1731 Turussa oli yksi tupakkakehräämö ja Venäjän vallan alussa neljä. Ne tuottivat lähinnä purutupakkaa ja piipputupakkaa. Vuonna 1846 gävleläinen Pehr Cerelius Rettig perusti Turkuun tupakkatehtaan, josta tuli ajan myötä maan tärkein. Museon verstaiden sisutuksessa asiantuntijoina ovatkin toimineet Rettigin ja Strengbergin tehtaat. Taloissa esitellään käsityönä tehtyjen savukkeiden, nuuskan, piipputupakan, sikarien ja pikanellin eli mausteliemessä liotetun, tupakanlehdistä rullatun purutupakan valmistusta. Lisäksi esillä on tupakkakauppa, jonka sisustus on peräisin 1800-luvun puolivälistä aina vuoteen 1962 toimineesta Turun savuke -liikkeestä. Pihassa sijaitsevat myös aitta ja talli sekä pieni huone, joka on sisustettu rengin kamariksi. Tontti mitattiin vuonna 1794 kirvesmies Liljeblomille, joka rakensi parituvan tontin pohjoispuolelle. Turun palon jälkeen tuolloinen omistaja rakensi tontin lounaiskulmaan neljä uutta pientä huonetta asuntopulan lievittämiseksi.[22]

Piha 3, talo 168[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihassa sijaitsevat viulunrakentajan verstas, karstaajan huone, leskimiehen asunto ja kaiteentekijän verstas. Viulunrakentajan verstasta sisutettaessa asiantuntijoina toimivat viulunrakentajat Jukka ja Carlo Bergman. Villankarstaus oli työtä, jota naiset pystyivät tekemään kotona ja josta he saivat pientä tuloa. Lapset auttoivat usein äitiä karstauksessa. Luostarinmäellä asui 1800-luvun lopulla runsaasti yksin eläviä ja leskiä, ja leskimiehen asunto on sisustettu 1900-luvun alkupuolelta olevan valokuvan mukaan. Kaiteentekijä valmisti kangaspuiden kaiteita eli pirtoja, joiden kautta loimilangat kulkevat.[23]

Kahvipannuja kuparisepän verstaassa

Piha 4, talo 158[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihassa sijaitsevat kuparisepän, läkkisepän, kultaajan ja lasimestarin verstaat. Kuparisepän verstaalla esitellään kahvipannun teon eri työvaiheet. Kahvipannut olivat tärkeä artikkeli kuparisepälle, samoin keitto-astiat. Kuparisepät tekivät kuparitöiden lisäksi läkki- ja rautapeltitöitä. Läkkiseppä oli köyhälle kansalle tärkeä käsityöläinen, sillä läkkipeltinen kahvipannu maksoi suunnilleen kymmenesosan kuparipannun hinnasta. Lyhdyt olivat myös tärkeä myyntiartikkeli läkkisepille, sillä kaupungissakin oli kuljettava iltaisin lyhty kädessä. Kultaajan työhön kuuluivat mm. peilien kehysten kultaus sekä myöhemmin myös kehysten valaminen kipsistä. Lasimestari teki mm. ikkunoiden lyijypuitteita. Puupuitteiden yleistyessä lasimestarin pääasialliseksi työksi tuli lasin leikkaaminen ja hänen tärkeimmiksi työkaluikseen timantti- ja kittiveitsi.[24]

Piha 5, talot 159-160[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakennuksiin on sisustettu kersantinlesken asunto Suomen sodan 1808–1809 ajoilta, laudankantajan perheen asunto sekä kivipaino. Moniväripainatuksen mahdollistava kivipainotekniikka eli litografia yleistyi 1800-luvulla. Turun kivipainon painokone on hankittu Saksasta vuonna 1850. Yhdessä rakennuksista sijaitsee museon vaihtuvien pienoisnäyttelyjen tila. Pihassa on myös museon juhlalava, jolla aina silloin tällöin järjestetään kansantanssiesityksiä. Pihan rakennukset edustavat nykyisen Luostarinmäen alueen vanhinta rakennuskantaa. Tontit mitattiin vuonna 1785 kahdelle eri omistajalle ja kumpikin siirsi paikalle vanhan rakennuksen. Pienet ikkunat, matalat huoneet ja turvekatot kertovat vanhakantaisesta rakennustavasta. Suuri piha syntyi kun tontit yhdistettiin vuonna 1812.[25]

Piha 6, talo 166[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivanhakkaaja Frans Hjalmar Kanervo osti vuonna 1939 talon vastapäätä lapsuudenkotiaan ja asui siellä sisarustensa kanssa koko loppuelämänsä. Talon ja irtaimiston Hjalmar testamenttasi museolle ja se on säilytetty siinä asussa kuin se oli Hjalmarin veljen Alfredin kuoltua vuonna 1965. Kanervojen koti edustaa 1940- ja 1950-lukujen taitteen asumista Luostarinmäellä rinnakkain museon kanssa. Pihan toinen museointeriööri on ompelijattaren asunnoksi ja työhuoneeksi sisustettu vuokrahuone. Sisustus on 1900-luvun alusta. Huonekalut kuten päästä vedettävä sänky ja klaffipöytä ovat pieneen tilaan sopivia. Merkittävin osa ompelijan työtä olivat liina- ja alusvaatteet.[26]

Nyörinpunojan verstas

Piha 7, talo 165[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tontin taloissa sijaitsevat postikonttori, leipomo ja nyörinpunomo. Kesäaikaan 1800- ja 1900-luvun taitteen muodin mukaisesti pukeutunut postifröökynä myy kävijöille postikortteja ja -merkkejä. Hän leimaa postilähetykset postilaitoksen hyväksymällä Luostarinmäen erikoisleimalla. Leipomossa vierailee muutamana päivänä vuodessa sokerileipuri valmistamassa marsipaanimakeisia. Leipomon yhteydessä on pieni leipäpuoti ja kahvitupa, joka muistuttaa 1800-luvun lopun kahvipaikkoja jokivarressa ravintola Pinellan alapuolella. Nyörinpunomon sisustus on saatu lahjoituksena turkulaisen Th. Malmqvistin ja helsinkiläisen Wilh. Salinin nyörinpunomoista. Tontti mitattiin 1792 laudankantajalle, joka rakensi sinne parituvan. Monet rakennustaitoiset omistajat ovat kukin muokanneet tontin rakennuskantaa.[27]

Rouva Fridénin huone

Piha 8, talo 173[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tontti mitattiin vuonna 1798 Paimiosta Turkuun muuttaneelle kirvesmies Henrik Söderlundille. Perheen kasvaessa talo laajeni täyttämään lähes koko tontin. Ensimmäiseksi rakennettua taloa kutsutaan merimiehen taloksi koska suvussa oli useita merimiehiä. Rakennus on paritupa eli sen kummassakin päässä on tupa ja niiden välissä porstua. Porstuasta on erotettu puolet kamariksi. Koska käynti sinne on tuvan puolella, sanotaan sitä tupakamariksi. Rakennuksen päähän on vielä rakennettu peräkamari. Sisustus muistuttaa 1800-luvun maalaiskotia. Tuvan seinät ovat paljaat ja takkauuni on säilynyt alkuperäisessä muodossaan. Toistuvan täyttävät isot kangaspuut, sillä talon naisväen tiedetään hankkineen tuloja kankaankudonnalla. Aitta oli välttämätön myös kaupungissa. Siellä säilytettiin niin elintarvikkeita kuin myös vaatteita. Pihan toisella laidalla oleva huone on sisustettu rouva Fridénin huoneeksi. Seinällä on käsin kirjoitettu, 29. huhtikuuta 1835 päivätty ilmoituslehtinen, jossa kamarikirjurinleski Margaret Fridén ilmoittaa ottavansa tehtäväkseen erilaisia käsitöitä. Tämä monitaitoinen leski asui lähellä Luostarinmäkeä ja huoneen sisustus on rekonstruoitu ilmoituslehtisen perusteella. Hän teki mm. hattuja, hansikkaita, silkkikenkiä ja tykkimyssyjä sekä kulta- ja hopeakirjontaa ja paperileikkaustöitä.[28]

Piha 9, 174[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taloon on sisustettu kirjapaino, jossa ladotaan ja painetaan edelleen käsin pieniä painotöitä museon myyntiin. Suuren osan irtaimistosta on lahjoittanut Åbo tidnigns och tryckeri ab. Kirjapainossa työskenteli latojia ja painajia, jotka edustivat kahta eri ammattia. Talo mitattiin kirvesmies Stenlundille vuonna 1797, ja se on ainoa johon ei ole tehty lisärakennuksia. Parituvassa on porstuakamari ja suuri kuisti.[29]

Piha 10, talo 176[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihassa sijaitsevat 1980-luvulle asti asuinkäytössä ollut työläisnaisen asunto sekä puusepän, huonekalusorvarin, piipunsorvarin, tynnyrintekijän ja verhoilijan verstaat. Tynnyrintekijän liikkeen mainoskilpi on jäljennös 1800-luvun puolivälissä toimineesta Lindhin tynnyritehtaan kyltistä. Myös osa työkaluista on sieltä peräisin. Piippunsorvaajan verstaan on sisustanut sorvari John Salmela, jonka isä Leander Sjöblom työskenteli piippusorvarina Raunistulassa, mistä osa piippumalleista on peräisin. Verhoilijan verstaan esineet ovat kuuluneet verhoilija Bruno Suomiselle, joka avasi liikkeensä Turussa vuonna 1933. Verhoilijan tehtäviin kuului huonekalujen lisäksi seinien verhoaminen kangastapeteilla sekä verhoasetelmien tekeminen. Tontti mitattiin vuonna 1800 pakkaaja Gröndahlille, ja suvun eri jäsenet ovat olleet sen omistajina.[30]

Maalari työskentelemässä maalarinverstaassa

Piha 11, talo 171½[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asuntojen määrä on tässä pihassa suurin koko Luostarinmäellä. Taloissa sijaitsevat muurarin asunto ja vuokrahuoneet, kirjansitomo sekä maalarin, kulta- ja hopeasepän, räätälin ja korintekijän verstaat. Muurarin asunto kuvastaa Luostarinmäen alkuperäisiä oloja vuoden 1800 tienoilla. Talon omistaneen muurari Wennerqvistin muuraamat uunit salissa ja kamarissa ovat edelleen jäljellä. Vuokrahuoneet sijaitsevat omistajan asuinrakennukseen tehdyssä kaksikerroksisessa lisärakennuksessa. Luostarinmäen henkikirjoista ilmenee, että vuokralaiset olivat useimmiten yksin eläviä ihmisiä, esim. kisällejä ja merimiehiä sekä leskirouvia, mutta joskus pienessä vuokrahuoneessa saattoi asua myös monilapsinen perhe. Maalarinverstaat olivat tavallisesti Luostarinmäen verstasta tilavampia. 1800-luvulla Turussa työskenteli 7-8 maalarimestaria. Maalarit saattoivat maalata kaikkea taloista alttaritauluihin, ja ammatti oli lähellä taiteen harjoitusta. Kultasepän verstaan vanhimmat työkalut ovat 1800-luvun puolivälistä, ja ne ovat kuuluneet turkulaiselle kultasepälle E. R. Lundgrenille. Räätälin verstas antaa kuvan töiden jakautumisesta miesten ja naisten kesken, sillä miespuoliset räätälit tekivät miesten päällysvaatteet kun taas naispuoliset ompelijattaret ompelivat lähinnä liina- ja alusvaatteita. Korintekijän verstaan on sisustanut korintekijä Fredrik Renfors. Erilaisten kanto- ja säilytyskorien lisäksi korintekijä saattoi punoa myös esim. lastenvaunujen koriosia ja lastensänkyjä. Kirjansitomo jatkaa siitä mihin kirjapaino päättää työnsä. Siellä painotuote ommellaan kirjaksi ja se saa kannet suojakseen. 1700-luvun keskivaiheille asti kirjansitojat hoitivat myös kirjojen myynnin. Arvokkaat niteet sidottiin nahkakansiin ja ne saivat koristeekseen lehtikultaa ja marmoroitua paperia. Kirjansitomon yhteydessä on pieni kirjapuoti.[31]

Kirjansitomo

Piha 12, talo 183[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakennuksiin on sisustettu kirvesmiehen asunto sekä nuohoojan ja vaununtekijän verstaat. Kirvesmiehen asunnon sisustamisessa museota auttoi lapsena 1860-luvulla siinä asunut henkilö. Nuohoojanverstas on sisustettu Suomen Nuohoojamestareiden liiton avustuksella. Niin kauan kuin puulämmitys oli yleisin lämmitysmuoto, tulisijat oli nuohottava säännöllisesti tulipalovaaran vähentämiseksi. Kaupungit oli jaettu nuohouspiireihin. Jokaisella alueella oli huone, jossa nuohoojat aloittivat ja lopettivat työpäivänsä. Siellä he peseytyivät ja säilyttivät työkalujaan. Vaununtekijän verstaan työkaluista suurin osa on kuulunut turkulaiselle, 1800-luvulla eläneelle vaunutekijä Saloselle. Vaununtekijän tärkeimpiä töitä oli pyörien teko. Piha edustaa Luostarinmäen asuttamisen myöhäisintä vaihetta, sillä tontti on mitattu vuonna 1803. Rakennusten erityispiirteenä ovat kivikatot. Aluskatteena olevaa tuohta pitävät paikoillaan levymäiset kivenkappaleet. Kiviä oli helposti saatavilla, sillä Vartiovuorella sijaitsi louhimo.[32]

Piha 13, talo 182[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihasta löytyvät satulasepän, turkkurin ja nahkurin verstaat. 1800-luvulla satulamaakarit valmistivat paitsi satuloita myös hevosen valjaita. Eri tilanteissa kuten arkena ja pyhänä oli tapana käyttää erilaisia valjaita. Turussa on kudottu sini-mustakuvioisia ”Turun ohjaksia” lautanauhatekniikalla. Niitä myytiin markkinoilla aina toiseen maailmansotaan asti, ja tekniikka elää edelleen museossa. Hevosajoneuvojen hävittyä satulasepät saattoivat elättää itsensä auton istuinten päällystäjinä tai huonekaluverhoilijoina. Turkkuri käsitteli nahkaa ja turkiksia. 1800-luvun jälkipuoliskolle asti turkikset ommeltiin käsin. Työkaluista osa on Turussa toimineen turkkurin Karl Gustav Nikanderin verstaasta, osa on tämän pojan neuvojen mukaan tehtyjä. Nahkurinverstaana toimiva piharakennus on ainoa Luostarinmäelle muualta siirretty rakennus. Se siirrettiin Punkalaitumelta vuonna 1950. Suurin osa verstaan työkaluista on peräisin turkulaiselta nahkurilta J.A. Virtaselta.[33]

Piha 14, talo 178[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihassa sijaitsevat kellosepän, kammantekijän ja hansikkaantekijän verstaat. Kellosepän ammatti on kehittynyt ohutlevyseppien taidosta valmistaa tornikelloja. Tällaisia oli esim. 1550-luvulla Turun tuomiokirkossa ja 1560-luvulla Turun linnassa. Ammatti itsenäistyi 1700-luvulla kun porvaristo alkoi hankkia itselleen seinä- ja taskukelloja. Silloin Turussa oli vielä vain pari kelloseppää, mutta vuonna 1857 kaupungissa toimi jo 6 kelloseppää. Kammantekijän verstas kuului alkujaan kammantekijä Emil Ahlrothille, joka oli Suomen viimeinen ammattikuntalaitoksen tapaan oppinsa saanut mestari. Verstas esittelee sarvikamman teon eri vaiheita. Hansikkaantekijän verstaan on sisustanut hansikkaantekijä P.A. Fagerlund. Hansikkaiden leikkaamisessa tarvitaan hyvää materiaalintuntemusta. Leikkaajan täytyy osata venyttää nahkaa oikein materiaalin säästämiseksi. Leikkaaminen oli perinteisesti miesten työtä ja ompeleminen naisten. Hansikkaat ommeltiin käsin ja ahkera ompelija sai valmiiksi neljä paria päivässä.[34]

Piha 15[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyynnöstä esiteltävässä talossa sijaitsee keltavalimo. Keltavaluri työstää messinkiä eli kuparin ja sinkin lejeerinkiä. Talo toimi valimona 1900-luvun alussa, ja sen sulatusuuni sekä osa kalusteista ovat alkuperäisiä. Suurin osa esineistöstä on kuitenkin peräisin laitilalaisen Arvo Forsmanin verstaasta. 1700-luvun lopulla keltavalurilla oli lupa valmistaa muun muassa talousesineitä, punnuksia, kynttiläkruunuja, kynttilän-jalkoja, kelloja, silitysrautoja ja aisakelloja sekä muita valjaiden koristeita.[35]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kiljo, Vesa: Suutarista se kaikki alkoi. "Suutarista se kaikki alkoi" (toim. Bergroth, Tom & Kotivuori, Salme), 139–159. Turun maakuntamuseo, Turku 1990.
  • Kostet, Juhani: Luostarinmäki Turun vanhoissa kartoissa ja asemakaavoissa. "Suutarista se kaikki alkoi" (toim. Bergroth, Tom & Kotivuori, Salme), 59–91. Turun maakuntamuseo, Turku 1990.
  • Laaksonen, Hannu: Luostarinmäen kysymys. "Suutarista se kaikki alkoi" (toim. Bergroth, Tom & Koti-vuori, Salme), 40–58. Turun maakuntamuseo, Turku 1990.
  • Sjöberg-Pietarinen, Solveig: Luostarinmäen käsityöläismuseo: Opaskirja (toim. Puhakka, Martti & Sjö-berg-Pietarinen, Solveig; suom. Löflund, Brita). Turun maakuntamuseo, Turku 2008.
  • Sjöberg-Pietarinen, Solveig: ”Neitihän tekee pian koko kaupungista museon”. "Suutarista se kaikki alkoi" (toim. Bergroth, Tom & Kotivuori, Salme), 9–39. Turun maakuntamuseo, Turku 1990.
  • Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY: Vartiovuorenpuisto, Turun Akatemian observatorio ja Luostarinmäen käsityöläiskorttelit (http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=549).
  • Viitaharju, Johanna: Kaupungin takapiha. "Suutarista se kaikki alkoi" (toim. Bergroth, Tom & Kotivuori, Salme), 92–138. Turun maakuntamuseo, Turku 1990.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Vartiovuorenpuisto, Turun Akatemian observatorio ja Luostarinmäen käsityöläiskorttelit Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.
  2. Sjöberg-Pietarinen 2008, 5-13.
  3. Sjöberg-Pietarinen 1990, 23–37.
  4. Sjöberg-Pietarinen 2008, 5-13, 11–13; 17; 51; 101–103.
  5. Sjöberg-Pietarinen 2008, 5-13
  6. Kostet 1990, 67–73.
  7. Viitaharju 1990, 92–94.
  8. Viitaharju 1990, 139–142. Turun maakuntamuseo, Turku 1990.
  9. Kiljo 1990, 92–94.
  10. Kiljo 1990, 142–159.
  11. Sjöberg-Pietarinen 2008, 5–7.
  12. Kiljo 1990, 142–159.
  13. Viitaharju 1990, 118–135. Turun maakuntamuseo, Turku 1990.
  14. Kostet 1990, 74–83.
  15. Laaksonen 1990, 40–58
  16. Sjöberg-Pietarinen 2008, 7–11.
  17. Sjöberg-Pietarinen 2008, 9–13
  18. Sjöberg-Pietarinen 1990, 9-28
  19. Sjöberg-Pietarinen 1990, 28.
  20. Sjöberg-Pietarinen 2008, 49;67.
  21. Sjöberg-Pietarinen 2008, 15–27.
  22. Sjöberg-Pietarinen 2008, 27–33.
  23. Sjöberg-Pietarinen 2008, 33–39
  24. Sjöberg-Pietarinen 2008, 39–43.
  25. Sjöberg-Pietarinen 2008, 45–48
  26. Sjöberg-Pietarinen 2008, 49–51.
  27. Sjöberg-Pietarinen 2008, 51–57.
  28. Sjöberg-Pietarinen 2008, 57–61.
  29. Sjöberg-Pietarinen 2008, 61–65.
  30. Sjöberg-Pietarinen 2008, 65–71.
  31. Sjöberg-Pietarinen 2008, 73–83.
  32. Sjöberg-Pietarinen 2008, 83–87.
  33. Sjöberg-Pietarinen 2008, 87–94.
  34. Sjöberg-Pietarinen 2008, 95–99.
  35. Sjöberg-Pietarinen 2008, 99–101.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Luostarinmäen käsityöläismuseo.