Luonnenäyttelijä
Luonnenäyttelijä on näyttelijä, joka erikoistuu esittämään luonnerooleja eli monenlaisia, usein epätavallisen oloisia luonteita erityisesti elokuvissa. Usein luonnenäyttelijä pystyy eläytymään vakuuttavasti myös eri ikäisiin hahmoihin. Luonneroolien tekijä on usein parhaimmillaan uransa keski- ja loppuvaiheissa elämänkokemuksensa myötä.
Monipuolisuuden sijaan monet luonnenäyttelijät erikoistuvat ulkonäkönsä, oman persoonallisuutensa ja näyttelijäntyylinsä ohjaamina tyyppinäyttelijäksi keskittymällä tietynlaisen perushahmon näyttelemiseen lähes koko uransa ajan, kuten koomisiin rooleihin, johtajahahmoihin, äidillisiin rooleihin tai rikollishahmoihin.[1] Suomenkin teattereissa ja elokuvissa oli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tavallista tällainen tyypittely eli fakkiuttaminen, jossa näyttelijä teki koko uransa ajan tietynlaisia rooleja. Glenn D. Wilson määrittelee erityisen vahvasti omaa henkilökohtaista luonnettaan toteuttavia näyttelijöitä ”persoonallisuustähdiksi”, jotka turvautuvat omaan karismaansa ja toteuttavat usein omaa luonnettaan rooleissaan. Esimerkkeinä hän mainitsee John Waynen ja Marilyn Monroen.[2]
Näyttelijä saattaa jäädä suositun luonneroolinsa ”vangiksi” niin, että muuntautumiskyky heikkenee. Lasse Pöysti aloitti uransa jo lapsena iloisen, rennon ja kiltin Suomisen Ollin rooleissa, ja tämän ”kiltteyden urkupisteen” hän sanoi vaivanneen itseään aikuisrooleihin asti.[3]
Luonnenäyttelijän roolit ovat yleensä sivuosia, mutta kuitenkin olennaisia draaman ja tarinan kannalta. Luonnenäyttelijät ovat monipuolisuutensa ansiosta usein hyvin työllistettyjä, ja heistä voi uransa mittaan tulla yleisön suursuosikkeja juuri muuntautumiskykynsä takia.[4][1]
Elokuvahistorian muuntautumiskykyisimpiin luonnenäyttelijöihin kuuluvat brittiläiset Peter Sellers ja Alec Guinness saattoivat esittää monia erilaisia hahmoja jopa samassa elokuvassa, Sellers Tohtori Outolemmessä (1964) ja Guinness komediassa Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949).[5][6]
Hollywoodissa monet tunnetut näyttelijät tekevät ensin sivurooleja koska eivät ole perinteisellä tavalla sopivia päärooleihin, mutta saattavat saada pääosan jossa vaaditaan tietynlaista ihmistyyppiä. Karkeapiirteinen Humphrey Bogart teki pitkään roiston tai hylkiön rooleja, kunnes hänet keksittiin romanttiseen päärooliin kyynisenä kapakoitsija Rickinä elokuvassa Casablanca (1942).[1] Suomen ahkerin elokuvanäyttelijä Siiri Angerkoski opittiin tuntemaan suulaista ja topakoista komediahahmoistaan, mutta teki uransa viimeisen roolin vakavana ja herkkänä vanhuksena televisioelokuvassa Aliisa (1970)[7].
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c American Cinema: The Complete "Lost" Annenberg Series, osa 3: The Star PBS, New York Center for Visual History, KCET/Los Angeles, BBC. 1995. Viitattu 9.11.2025.
- ↑ Chatta, Katiana: ”3.2 Luonneroolit”, Roolit jakoon. Näyttelijöiden kokemuksia roolitetuksi tulemisesta, s. 9, 12. (Lähteenä kirja Wilson, Glenn D.: Esittävän taiteen psykologia, 1994, ss. 54–55.) Metropolia Ammattikorkeakoulu, Esittävän taiteen koulutusohjelma, 2012.
- ↑ Lindstedt, Risto: Lasse Pöysti 1927–2019. (Muistokirjoitus.) Suomen Kuvalehti, 5.4.2019. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 10.11.2025.
- ↑ Foreman, Gill: ”Character actor”, A Practical Guide to Working in Theatre, s. 48. London: A & C Black, 2009. ISBN 978 1 4 08 15870 8 Kirja Google Books -palvelussa Viitattu 9.11.2025. (englanniksi)
- ↑ Peter Sellers britannica.com. Viitattu 10.11.2025.
- ↑ Alec Guinness britannica.com. Viitattu 10.11.2025.
- ↑ Aliisa, koskettava kertomus köyhän vanhuksen elämästä Helsingissä Yle Teema. 30.8.2022. Viitattu 10.11.2025.