Lumihaarikko
| Lumihaarikko | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Caryophyllales |
| Heimo: | Kohokkikasvit Caryophyllaceae |
| Suku: | Haarikot Sagina |
| Laji: | nivalis |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Sagina nivalis |
|
Lumihaarikko (Sagina nivalis, syn. S. intermedia) on kohokkikasveihin kuuluva, hyvin pienikokoinen arktisten alueiden kasvi.
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monivuotinen lumihaarikko kasvaa 2–4 cm leveinä tuppaina, joista nousee 1–3 cm pitkiä varsia. Varret ovat rentoja tai kohenevia, kaljuja ja väriltään usein punertavia. Lehdet ovat 5–15 mm pitkiä, rihmamaisia ja pareittain yhdistyvisiä. Valkoiset kukat ovat yksittäin varren päässä, kukkaperät ovat suoria. Verhiö ja teriö ovat neljä- tai joskus viisilehtisiä, nuput ovat pallomaisia. Verholehdet ovat 1,5–2 mm pitkiä. Valkoiset terälehdet ovat verholehtiä lyhyempiä. Heteitä on tavallisesti kahdeksan kappaletta. Suomessa lumihaarikko kukkii heinä–elokuussa. Kota on hieman verhiötä pidempi, kotaperät ovat suoria.[1][2]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lumihaarikkoa tavataan lähinnä pohjoisen pallonpuoliskon arktisilla alueilla. Euroopassa lajia kasvaa Skotlannissa, Färsaarilla, Islannissa, Huippuvuorilla sekä Norjan, Ruotsin ja Suomen vuoristo- ja tunturialueilla ja Pohjois-Venäjän tundralla Jäämeren rannalla. Levinneisyysalue jatkuu Venäjällä itään seuraten Jäämeren arktista pohjoisrannikkoa aina Tyynelle valtamerelle saakka, ja edelleen Pohjois-Amerikan puolella Alaskaan, Pohjois-Kanadaan ja Grönlantiin.[3] Suomessa lumihaarikkoa tavataan ainoastaan korkeimmilla tunturiseuduilla Käsivarren suurtuntureilla Enontekiöllä. Lisäksi lajista on vanha havainto Utsjoelta.[1][4]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lumihaarikko on arktisten alueiden kasvi, jota tavataan lietteisillä lumenviipymäpaikoilla, kosteilla kalliopenkereillä ja tunturipurojen sorarannoilla.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Retkeilykasvio 1998, s. 113.
- ↑ Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 140.
- ↑ Den virtuella floran: Dvärgarv (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 29.4.2012.
- ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Lumihaarikon levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 29.4.2012.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kasviatlas 2020: Lumihaarikon levinneisyys Suomessa.
- Pinkka, Lajintuntemuksen oppimisympäristö: Lumihaarikko (Sagina nivalis)
- ITIS: Sagina nivalis (englanniksi)
- United States Department of Agriculture (USDA): Sagina nivalis (englanniksi)
| ||||||||||