Luettelo Einojuhani Rautavaaran keskeisistä sävellyksistä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rautavaara 1950-luvulla.

Luettelossa Einojuhani Rautavaaran keskeisistä sävellyksistä on esitetty osa suomalaisen säveltäjä Einojuhani Rautavaaran tuotantoa. Rautavaara aloitti sävellystyön 1940-luvulla ja jatkoi sitä viimeisiin vuosiinsa saakka.[1]

Oopperat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoillan oopperat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kaivos (1957–1958, 1960/1963/2016)[2]
  • Apollo contra Marsyas ("ooppera-musikaali") (1970)
  • Thomas (1982–1985)
  • Vincent (1985–1987)
  • Auringon talo (1989–1990)
  • Aleksis Kivi (1995–1997)
  • Rasputin (2001–2003)

Muut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Runo 42 "Sammon ryöstö", solisteille, mieskuorolle ja ääninauhalle (1974/1982)
  • Marjatta matala neiti, "suomalainen mysteerinäytelmä" solisteille, lapsikuorolle ja soittimille (1975)
  • En dramatisk scen, kamariooppera (1975–1976, esityskiellossa)
  • Tietäjien lahja, 1-näytöksinen televisio-ooppera (1993–1994)

Orkesteriteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinfoniat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautavaaran kahdeksan sinfonian sarja kuuluu suomalaisen musiikin huomattavimpiin saavutuksiin. Se myös tarjoaa hyvän läpileikkauksen säveltäjän tyylillisestä kehityksestä, joka kulki uusklassismin kautta modernismiin ja myöhemmin postmodernismia sivuavaan omaan persoonalliseen tyylisynteesiin.

Sinfonia nro 1 (1956/1988/2003)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautavaara sävelsi ensimmäisen sinfoniansa ensimmäisen version nuorena Sibelius-Akatemian opiskelijana. Alun perin neliosainen teos noudatti perinteistä sinfonista hidas-nopea-hidas-nopea-kaavaa. Säveltäjä piti kuitenkin esikoissinfoniaansa heikkona ja uusi teoksen perusteellisesti 1980-luvun lopulla muun muassa jättämällä alkuperäisen finaalin kokonaan pois, yhdistämällä molemmat hitaat osat laajaksi ensimmäiseksi osaksi ja muokkaamalla teoksen alkuperäisen scherzon uudeksi finaaliksi. Lopputuloksena oli tiivis ja epäsovinnainen, vain runsaat 15 minuuttia kestävä sinfoninen kokonaisuus. Siinä on kuultavissa 1950-luvulle melko tyypillisiä uusklassistisia vaikutteita muun muassa Dmitri Šostakovitšin ja Sergei Prokofjevin musiikista. Silti sinfoniassa soi Rautavaaran oma ääni.

Uusittu sinfonia kuvasti säveltäjän mukaan kahta nuoruudelle tyypillistä, toisilleen vastakkaista piirrettä. Laajassa ja tunnustuksellisessa aloitusosassa (Andante) esiintyy pateettisuutta ja maailmantuskaa. Muutaman minuutin pituista scherzo-osaa (Allegro) taas hallitsee viiltävä sarkasmi. Vuonna 2003 Rautavaara lisäsi osien väliin uuden Poetico-osan tasapainottavaksi keitaaksi. 1950-luvun ajanhengen säilyttääkseen Rautavaara käytti siinä vuonna 1959 valmistuneen Die Liebenden –laulusarjansa kolmannen laulun melodiaa.

Sinfonia nro 2 (1957/1984)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen sinfonia on hengeltään kamarimusiikillinen, eikä siinä ole kovinkaan paljon sinfonisen perinteen mukaista temaattista kehittelyä. Sinfonia perustuu osittain vuonna 1956 valmistuneeseen aforistiseen pianoteokseen Seitsemän preludia op. 7. Toinen sinfonia oli Rautavaaran siihenastisista sävellyksistä modernein ja luonteeltaan traagisin. Hitaissa osissa (ensimmäinen ja kolmas) kuullaan Sibeliuksen 4. sinfonian mieleen tuovaa sisäänpäin kääntyneisyyttä ja mietiskelyä. Nopeissa osissa (toinen ja neljäs) taas on Igor Stravinskyyn assosioituvaa rytmiikkaa. Teos oli alun perin kirjoitettu epäkäytännöllisen pienelle orkesterille. Vuonna 1984 Rautavaara kasvatti soitinten lukumäärää säilyttäen kuitenkin teoksen intiimin ominaisluonteen.

Sinfonia nro 3 (1961)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmannen sinfonian sävelkielessä Rautavaara yhdistelee 1. sinfonian romanttisuutta ja 2. sinfonian modernistisuutta. Teos perustuu 12-säveltekniikkaan, mutta lopputulos soi romanttisesti ja uhkeasti tuoden mieleen Anton Brucknerin. Rautavaara käyttää 12-sävelriviä lähinnä kontrolloimaan teoksen sävelmateriaalia syvätasolla. Säveltäjä kirjoitti kantaesityskommentissaan teoksen syntyneen voimakkaasta tarpeesta kirjoittaa musiikkia, joka "hengittäisi laveasti maan ja meren rytmissä". Nopeasta kolmannesta osasta huolimatta neliosaista teosta hallitsee tietty järkälemäisyys ja majesteettisuus. Kolmatta sinfoniaa pidetään Rautavaaran siihenastisista sinfonioista merkittävimpänä.

Sinfonia nro 4 Arabescata (1962)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautavaara sävelsi neljännestä sinfoniasta kaksi versiota, mutta hylkäsi ne molemmat ja nimesi myöhemmin vuonna 1962 valmistuneen orkesteriteoksensa Arabescata neljänneksi sinfoniakseen. Kyseessä on äärimmäisen konstruktiivinen teos, jossa lähes kaikki musiikin osatekijät (sävelkorkeudet, rytmit, dynamiikka ja sointivärit) säädellään rivein. Lisäksi teoksessa esiintyy muun muassa aleatoriikkaa ja graafisten kaavojen muuntamista soivaan muotoon. Se on edelleen ainoa suomalainen täyssarjallinen sinfonia.

Sinfonia nro 5 (1985–1986)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautavaara tarttui sinfoniamuotoon pitkän tauon jälkeen 1980-luvun puolivälissä. Uuden avioliiton myötä Rautavaaran elämä tasaantui, minkä on sanottu kuuluvan myös musiikissa. 5. sinfoniassa Rautavaara löysi itselleen ominaisen tavan säveltää sinfonioita. Omien sanojensa mukaan hän halusi luoda "pitkiä jatkumoita, joihin saattoi asettua olemaan". Teos alkaa hiljaisena ja kuulaana kolmisointuhengityksenä, joka kohoaa laveisiin, aaltomaisiin huipennuksiin. Näistä "alkuräjähdyksistä" kasvaa viulujen pitkälinjainen melodia, jota puupuhallinten epätodelliset linnunlaulukuviot koristelevat.

Vaikka teos muodostaa saumattoman yksiosaisen kokonaisuuden, on siinä havaittavissa keskenään vuorottelevia hitaita ja nopeita jaksoja. Nopeista ja dissonoivista jaksoista huolimatta teoksen yleisilmettä hallitsee syvä, lähes panteistissävyinen rauhallisuus. Sinfonia on sointitehoiltaan erittäin värikäs ja monipuolinen. Partituurissa esiintyy useita harvinaisia, ääneltään heleitä lyömäsoittimia sekä erityisesti puhaltimilta vaadittavia epätavallisia soittotapoja. Musiikki liikkuu aikansa omassa soivassa avaruudessaan ennen teoksen hiljaista päättymistä viulujen korkeaan kvinttiin ais–eis.

Sinfonia nro 6 Vincentiana (1992)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuudes sinfonia perustuu Vincent-oopperan materiaaliin. Sen osat (Tähtikirkas yö, Varikset, Saint-Rémy ja Apotheosis) perustuvat osittain oopperassa kuultaviin Vincent van Goghin taulujen musiikillisiin kuvauksiin. Valoisa ja intohimoinen Apotheosis perustuu Vincentin loppukohtaukseen. Sinfoniassa käytetty orkesteri on suurempi kuin oopperassa ja syntetisaattorilla on harvinaisen merkittävä rooli.

Sinfonia nro 7 Angel of Light (1994)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seitsemäs sinfonia syntyi vuonna 1994 ja se oli Rautavaaran ensimmäinen todellinen kansainvälinen menestysteos. Teos on luonteeltaan eeppinen ja siinä on kuultavissa vahva mystinen tunnelataus. Ensimmäinen osa (Tranquillo) alkaa hitaana ja laajakaarisena, mutta kasvaa jonkin verran nopealiikkeisempiin huipennuksiin. Nopea toinen osa (Molto allegro) muodostaa paikoin jopa groteskeine sointitehoineen ja leikkaavine rytmeineen tehokkaan vastakohdan rauhalliselle ensiosalle. Lopussa musiikki tyyntyy. Kolmas osa (Come un sogno) seuraa toista osaa tauotta. Come un sogno ("Kuin uni") on jousien laajojen kaarroksien hallitsema sävelhorisontti, johon Rautavaaralle tyypilliset puhallinsoolot yhtyvät. Osa loppuu ilmeikkääseen viulusooloon.

Finaali (Pesante-cantabile) alkaa vaskien painokkaalla julistuksella, joka saa seuraajakseen jousien laulavan, hymnimäisen melodian. Musiikki yltyy pian pateettisemmaksi ja nopealiikkeisemmäksi, ja sinfonian päätösosa on kuin epätoivoista kurottautumista kohti valoa. Seuraa suuri huipennus, jonka jälkeen musiikki vaimenee vaimenemistaan, kunnes jousien salaperäiset tremolot häviävät hiljaisuuteen. Seitsemännessä sinfoniassa käytettävä musiikillinen materiaali perustuu osittain kamarioopperaan Tietäjien lahja.

Sinfonia nro 8 The Journey (1999)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kahdeksas sinfonia valmistui maailmankuulun Philadelphian sinfoniaorkesterin tilauksesta, ja se kantaesitettiin keväällä 2000. Kahdeksas sinfonia muistuttaa rakenteellisesti jossain määrin seitsemättä. Teoksen ensimmäisen osan (Adagio assai – Andante assai) alussa vallitsee jossain määrin "sibeliaaninen" tunnelma. Jaettujen viulujen luoman salaperäisen sointikudoksen alta lähtee sellojen ja fagottien soittama teema kurottautumaan kohti korkeuksia, kunnes se huipentuu käyrätorvien neljään ylinousevaan kvartti-intervalliin. "Kvarttimotiivi" on sinfonian eräänlainen tunnus, joka esiintyy sellaisenaan tai muunnettuna kaikissa osissa.

Toinen osa (Feroce) alkaa alkaa jyrkkänä ja dramaattisena, mutta muuttuu loppua kohden luonteeltaan laulavammaksi. Nopea osa sulautuu seuraavaan hitaaseen osaan tauotta, aivan kuten 7. sinfoniassa. Unenomaisen viulutremolon keskeltä huhuileva käyrätorvisoolo kutsuu kolmannen osan (Tranquillo) alkavaksi. Se on runollinen, kahden harpun ja puhallinsoolojen kuvioima salaperäinen sävelnäky, jossa melodisella ilmaisulla on erityisen suuri osuus.

Finaalissa (Con grandezza) esiintyy teoksen aikaisemmissa osissa kuultuja aiheita sekä muistuma Thomas-oopperan vaikuttavasta, gregoriaanissävyisestä katedraalikohtauksesta. Rautavaaran suurimuotoiset teokset päättyvät yleensä hiljaisuuteen, mutta kahdeksas sinfonia huipentuu toiveikkaaseen fortissimoon.

Muita orkesteriteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Modificata (1957/2003)
  • Anadyomene (1968)
  • Garden of Spaces (Säännöllisiä yksikköjaksoja puolisäännöllisessä tilanteessa) (1971/2003)
  • Cantus Arcticus (1972)
  • Angels and Visitations (1978)
  • Lintukoto / Isle of Bliss (1995)
  • Autumn Gardens (1999)
  • Book of Visions (2003–2005)
  • Manhattan Trilogy (2004)
  • Before the Icons (1955/2005)
  • A Tapestry of Life (2007)
  • In the Beginning (2015-2016)

Kuorolle ja orkesterille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Meren tytär (konsertto sopraanosolistille, kuorolle ja orkesterille) (1970) (esityskiellossa)
  • True & False Unicorn ("äänten kuvakudos" kolmelle lausujalle, kuorolle ja orkesterille) (1971/2000)
  • Lapsimessu (lapsikuorolle ja kamariorkesterille) (1973)
  • On the last Frontier (fantasia sekakuorolle ja orkesterille) (1997)
  • Balada (kantaatti sekakuorolle ja orkesterille) (2014)

Konsertot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sellokonsertto nro 1 (1968)
  • Pianokonsertto nro 1 (1969)
  • Huilukonsertto Dances with the Winds (1973)
  • Balladi harpulle ja jousille (1973/1980)
  • Urkukonsertto Annunciations (1976–1977)
  • Viulukonsertto (1976–1977)
  • Kontrabassokonsertto Angel of Dusk (1980)
  • Pianokonsertto nro 2 (1989)
  • Pianokonsertto nro 3 Gift of Dreams (1998)
  • Harppukonsertto (2000)
  • Klarinettikonsertto (2001)
  • Lyömäsoitinkonsertto Incantations (2008)
  • Sellokonsertto nro 2 Towards the Horizon (2008-2009)
  • Fantasia viululle ja pienelle orkesterille (2015)

Jousiorkesterille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pelimannit (1952, uusittu 1972)
  • Divertimento (1953)
  • Epitafi Béla Bartókille (1955, uusittu 1986)
  • Canto I (1960)
  • Canto II (1961)
  • Canto III (A Portrait of the Artist at a Certain Moment) (1972)
  • Suomalainen myytti (A Finnish Myth) (1977)
  • Pohjalainen polska (Ostrobothnian Polska) (1980, uusittu 1993)
  • Bird Gardens (Hommage à Kodály Zoltán) (1982)
  • Hommage à Liszt Ferenc (1989)
  • Canto IV (1992)
  • Adagio celeste (2002)
  • Into the Heart of Light (Canto V) (2011)

Puhallinorkesterille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • A Requiem in our Time vaskille ja lyömäsoittimille (1953)
  • Sotilasmessu puhallinorkesterille (1968)
  • Playgrounds for Angels 10 vaskelle (1981)

Kuoromusiikki (a cappella)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekakuorolle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomalainen rukouskirja (3-osainen sarja) (1952)
  • Ludus verbalis (1960) (4-osainen sarja puhekuorolle)
  • Nattvarden (4-osainen sarja) (1963)
  • Praktisch Deutsch (1970) (4-osainen sarja puhekuorolle)
  • Vigilia (2-osainen ortodoks. jumalanpalvelus solisteille ja sekakuorolle) (1971–1972, uusittu 1996)
  • Credo (1972) (liitetty myöhemmin teokseen Missa a cappella)
  • Herran rukous (1973)
  • Suite de Lorca (1973) (4-osainen sarja alkujaan lapsikuorolle)
  • Lähtö (1975)
  • Morsian (1975)
  • Sommarnatten (1975) suomal. kansantanssin pohjalta
  • Kainuu-kantaatti (1975), kuorolle, lausujalle ja lyömäsoittimille
  • Marjatan jouluvirsi (sov. 1976 näytelmästä Marjatta matala neiti)
  • Canticum Mariae Virginis (1978)
  • Magnificat (5-osainen sarja) (1979)
  • Katedralen (1983)
  • 2 laulua Vigiliasta (sovitus 1988)
  • Hymni (1990) (osa itsenäisyyskantaatista Katso, minun kansani on puu)
  • Die erste Elegie (1993)
  • Och glädjen den dansar (1993) suomal. kansantanssin pohjalta
  • Canción de nuestro tiempo (3-osainen sarja) (1993)
  • Halavan himmeän alla (1998) (3 laulua Aleksis Kivi -oopperasta, myös mieskuorolle)
  • Our joyful'st feast (2008)
  • Christmas carol (2010)
  • Missa a cappella (6-osainen sarja) (2011)

Mieskuorolle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lapsen virret (3-osainen sarja) (1952)
  • Joulun virsi (1976, alkujaan viimeinen osa yksinlaulusarjasta Pyhiä päiviä 1953) (myös seka- & naiskuorolle)
  • Laulaja (1956)
  • Two Preludes of T. S. Eliot (1956/1967)
  • Ave Maria (1957) (myös sekakuorolle)
  • Syksy virran suussa (1965/1995)
  • Kaksi psalmia (1970) (myös sekakuorolle)
  • Elämän kirja (11-osainen sarja eri teksteihin) (1972)
  • Kaksi suomalaista kansanlaulua (1973,Isotalon Antti ja Rannanjärvi & Hallin Janne)
  • Hammarskjöld-fragment (1975)
  • Kettu ja sairas kukko (1975)
  • Neljä serenadia (1978)
  • Lehdet lehtiä (1979/1992)
  • Legenda (1985)
  • Olven kunnia (1999)
  • Neljä romanssia oopperasta Rasputin (2007) (myös sekakuorolle)
  • Kunnianosoitus vanhalle säveltäjälle (2014) myös nimellä Hommage to an old composer

Lapsi- tai naiskuorolle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Missa duodecanonica (1963) (4-osainen sarja, myös mieskuorolle)
  • Lorulei (3-osainen sarja) (1973)
  • Lapsimessu (4 osaa alkujaan 7-osaisesta sarjasta) (1973)
  • Kaksi kelmiä (1973) suomal. kansanl. sov.
  • Puusepän poika (1975)
  • Rakkaus ei koskaan häviä (1983)
  • The First Runo (1984)
  • The virgin's lullaby (sov. 1986 teoksesta True & False Unicorn)
  • I de stora skogarna (3-osainen sarja) (1993)
  • Wenn sich die Welt auftut (4-osainen sarja 1996, sov. sekakuorolle 2010 nimellä Unsere Liebe)

Yksinlaulusarjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Three Sonnets of Shakespeare (1951)
  • Fünf Sonette an Orpheus (1954–1955) (Rainer Maria Rilke)
  • Die Liebenden (1958–1959) (Rilke)
  • Maailman uneen (1972) (Aaro Hellaakoski)
  • Matka (1977) (oma teksti)
  • I min älsklings trädgård (1983-1987) (Edith Södergran)
  • Neljä laulua oopperasta Aleksis Kivi (1997) (Kivi)
  • Rubaiyat (2013) (Omar Khayyam)

Kamarimusiikkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 4 jousikvartettoa (1952, 1958, 1965, 1975)
  • 2 jousikvintettoa (Les cieux inconnus 1997, Variations for Five 2013)
  • Puhallinoktetto (1962)
  • Pöytämusiikki Juhana Herttualle nokkahuilukvartetille (1953)
  • Serenades of the Unicorn kitaralle (1977)
  • Monologues of the Unicorn kitaralle (1980)
  • Hymnus trumpetille ja uruille (1998)
  • 2 sellosonaattia (1972–1973/2001, 1991)
  • Lost Landscapes viululle ja pianolle (2005)
  • April Lines viululle ja pianolle (1970/2006)
  • Summer Thoughts viululle ja pianolle (1972/2008)

Pianolle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 2 pianosonaattia (1969, 1970)
  • Pelimannit (1952)
  • Ikonit (1955)
  • Preludit (1957)
  • Etydit (1969)
  • Narcissus (2002)
  • Passionale (2003)
  • Fuoco (2007)
  • Mirroring (2014)

Uruille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ta Tou Theou (1967)
  • Laudatio trinitatis (1969)
  • Toccata (1971/1998)
  • Häämarssi (1984)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tiikkaja, Samuli: Einojuhani Rautavaara (Muistokirjoitus Helsingin Sanomissa) 2016. Sanomo Media Finland. Viitattu 30.9.2016.
  2. Tiikkaja, Samuli: Kaivos sai Budapestissa hienon ensi-illan, mutta vaisut aplodit. Helsingin Sanomat, 23.10.2016, s. C 6–7. Artikkelin verkkoversio.