Tämä on lupaava artikkeli.

Ludwig Wittgensteinin elämäkerta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli on artikkelin Ludwig Wittgenstein tytärartikkeli.
Ludwig Wittgenstein
1930.
1930.
Henkilötiedot
Syntynyt26. huhtikuuta 1889
Wien, Itävalta
Kuollut29. huhtikuuta 1951 (62 vuotta)
Cambridge, Englanti
Koulutus ja ura
Koulukunta analyyttinen filosofia
Vaikutusalueet logiikka, kielifilosofia, matematiikan filosofia
Tunnetut työt Tractatus logico-philosophicus, Filosofisia tutkimuksia, Varmuudesta

Ludwig Josef Johann Wittgenstein (26. huhtikuuta 1889 Wien, Itävalta29. huhtikuuta 1951 Cambridge, Englanti) oli itävaltalais-englantilainen filosofi.

Wittgenstein syntyi vuonna 1889 Wienissä kahdeksanlapsisen perheen nuorimmaksi lapseksi. Hän oli lapsena kiinnostunut tekniikasta, ja valmistuttuaan Berliinin teknillisestä korkeakoulusta hän lähti opiskelemaan ilmailutekniikkaa Englantiin. Hän kiinnostui matematiikan ongelmista ja siirtyi opiskelemaan filosofiaa Cambridgen yliopistoon Bertrand Russellin oppilaaksi. Russell vakuuttui pian siitä, että Wittgenstein olisi oikea henkilö jatkamaan hänen työtään filosofisen logiikan alueella. Wittgenstein ei kuitenkaan pitänyt yliopiston ilmapiiristä ja muutti asumaan Norjaan vuonna 1913.

Palvellessaan Itävalta-Unkarin armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana Wittgenstein kirjoitti ainoan hänen elämänsä aikana julkaistun filosofisen teoksensa Tractatus logico-philosophicuksen. Teos julkaistiin vuonna 1921. Sodan jälkeen Wittgenstein vetäytyi filosofin uraltaan ja siirtyi kansakoulunopettajaksi Itävaltaan. Hän kuitenkin palasi filosofian pariin ennen kaikkea Moritz Schlickin ansiosta ja palasi Cambridgeen vuonna 1929. Samana vuonna hänelle myönnettiin tohtorin arvo. Hän alkoi luennoida Cambridgessä, ja vuonna 1936 hänet nimitettiin professoriksi. Hän käsitteli vuosien aikana luennoillaan muun muassa kielifilosofiaa sekä matematiikan ja psykologian filosofiaa. Hän kirjoitti ja muokkasi myöhäiskautensa pääteosta Filosofisia tutkimuksia vuodesta 1936 aina elämänsä loppuun saakka. Teos julkaistiin kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Wittgenstein luopui professuurista vuonna 1946 keskittyäkseen työhönsä. Hän asui viimeiset vuotensa Irlannissa sekä ystäviensä luona Cambridgessä, Oxfordissa ja Yhdysvalloissa ja kirjoitti tänä aikana paljon. Hän kuoli Cambridgessä 29. huhtikuuta 1951 eturauhassyöpään.

Sukutausta ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludwig Wittgensteinin isä Karl Wittgenstein.

Sukunimen ”Wittgenstein” otti käyttöön Ludwig Wittgensteinin isoisän isä Moses Maier. Hän asui Laasphen kylässä Wittgensteinin ruhtinaskunnassa Westfalenissa ja toimi läheisessä linnassa asuneen ruhtinasperheen tilanhoitajana. Kun Jérôme Bonaparte määräsi vuonna 1808, että kaikkien juutalaisten oli otettava sukunimi, Moses Maier otti nimensä ruhtinaskunnalta. Tuolloin hän oli kuitenkin jo muuttanut Korbachin kaupunkiin, jossa hänen poikansa Hermann Christian, Ludwig Wittgensteinin isoisä, syntyi vuonna 1802.[1] Wittgensteinit eivät siis ole sukua linnassa asuneelle Sayn-Wittgensteinin aatelissuvulle, kuten joskus on väitetty.[2][3][4]

Sekä Hermann Wittgenstein että hänen vaimonsa Fanny Figdor olivat syntyperältään juutalaisia, mutta molemmat olivat kääntyneet protestanttisuuteen ennen naimisiinmenoaan. Hermann Christian Wittgenstein oli ottanut toisen etunimensä etääntyäkseen juutalaisesta syntyperästään, ja hänellä oli myös antisemiitin maine.[5] Wittgensteinit asuivat ensin Leipzigissa, mutta muuttivat vuonna 1850 Vösendorfiin, Itävalta-Unkariin ja vuonna 1860 Wieniin.[6]

Ludwig Wittgensteinin isä Karl Wittgenstein syntyi Leipzigissa vuonna 1847.[6] Hän oli voimakastahtoinen henkilö: hän muun muassa yritti karata kotoaan 11-vuotiaana ja tuli erotetuksi koulusta 17-vuotiaana, koska hän oli kirjoittanut aineen, jossa hän kielsi sielun kuolemattomuuden.[7][8] Hän karkasi Yhdysvaltoihin vuonna 1865 ja työskenteli New Yorkissa muun muassa baarimikkona ja opettajana. Hän palasi kahden vuoden kuluttua Wieniin, ja opiskeltuaan vuoden teknillisessä korkeakoulussa hän meni töihin valssaamoon Tepliceen vuonna 1872. Vuonna 1877 hän kohosi yrityksen toimitusjohtajaksi,[9] ja kymmenen vuoden sisällä Tepliceen siirtymisestään hän oli hankkinut suuren omaisuuden yhtenä Itävalta-Unkarin rauta- ja terästeollisuuden johtohahmona.[10] Vuonna 1898 hän sanoutui irti kaikista viroistaan ja sijoitti omaisuutensa kiinteistöihin[11] ja arvopapereihin, minkä ansiosta suvun omaisuus säilytti arvonsa maailmansotien aiheuttamasta inflaatiosta huolimatta.[12][13]

Ludwig Wittgensteinin äiti Leopoldine Wittgenstein (o.s. Kalmus) syntyi Wienissä vuonna 1850.[6] Hän oli isänsä puolelta juutalainen, mutta hänet oli kasvatettu katolilaiseksi. Leopoldine oli lahjakas pianisti, ja hänen ansiostaan Wittgensteinien koti oli yksi Wienin musiikkielämän keskuksista: Wittgensteinien iltamissa vierailivat muun muassa säveltäjät Johannes Brahms, Gustav Mahler ja Josef Labor. Lisäksi Karl Wittgenstein toimi kuvataiteilijoiden mesenaattina.[14]

Ludwig Wittgenstein sisarustensa kanssa. Ludwig oikealla alhaalla.

Karl ja Leopoldine Wittgenstein menivät naimisiin vuonna 1873.[12] Heillä oli kahdeksan lasta: Hermine, Hans, Kurt, Rudolf, Margarete, Helene, Paul ja Ludwig.[15] Lapset saivat katolisen kasteen.[16] Pojista kolme teki itsemurhan: Hans, joka oli lahjakas säveltäjä, katosi laivaltaan Chesapeakenlahdella vuonna 1902, Rudolf otti syanidia berliiniläisessä pubissa vuonna 1904 ja Kurt ampui itsensä ensimmäisen maailmansodan loppupuolella, kun hänen joukkonsa kieltäytyivät noudattamasta hänen käskyjään.[17][18][19] Ainakin osasyyllinen Hansin ja Rudolfin itsemurhiin oli Karl Wittgenstein, joka painosti poikiaan lähtemään kaupalliselle uralle.[15] Paul Wittgensteinista tuli myöhemmin kuuluisa konserttipianisti, ja hän jatkoi uraansa, vaikka menetti oikean kätensä ensimmäisessä maailmansodassa.[20][21] Vanhimmasta tyttärestä Herminestä tuli isänsä suosikki ja myöhemmällä iällä perheen johtohahmo. Sisarista Ludwigille läheisin oli Margarete, ja hän vaikuttikin merkittävästi veljensä kehitykseen.[22]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludwig Wittgenstein syntyi 26. huhtikuuta 1889 Wittgensteinien Alleegassen talossa kello 20.30 perheen kahdeksanneksi ja lapseksi. Hän oli perheen muiden lasten tavoin kotiopetuksessa. Lapsilla oli vain vähän yhteyksiä kodin ulkopuolelle ja nekin yläluokan jäseniin. Wittgensteinien kodissa korostettiin rehellisyyden ja velvollisuuksien täyttämisen tärkeyttä, mutta perhe ei ollut erityisen uskonnollinen.[23]

Wittgenstein ei ollut lapsena erityisen lahjakas oppilas. Hänen ajattelutapansa oli käytännönläheinen, ja hän olikin kiinnostunut tekniikasta. Hän esimerkiksi rakensi kymmenvuotiaana toimivan ompelukoneen mallin puusta ja rautalangasta. Hän oli kotiopetuksessa vuoteen 1903 saakka, jolloin hän aloitti kolmivuotiset opinnot teknisiin aineisiin erikoistuneessa reaalikoulussa Linzissä.[24][25] Adolf Hitler kävi samaa koulua yhden lukuvuoden ajan samaan aikaan Wittgensteinin kanssa, mutta Hitler oli Wittgensteinia kahta vuosiluokkaa alempana,[26][27] eikä ole todisteita siitä, että he olisivat olleet missään tekemisissä.[28]

Kouluaikanaan Wittgenstein oli onneton, tunsi olonsa ulkopuoliseksi eikä menestynyt koulussa erityisen hyvin. Hän hylkäsi tuolloin uskonnollisen uskon.[29][30] Hänen isosiskonsa Margaret tutustutti hänet Karl Krausin kirjoituksiin[31] sekä Arthur Schopenhauerin filosofiaan, jonka idealismin hän hylkäsi vasta tutustuttuaan Gottlob Fregen käsiterealismiin.[32][33] Häneen teki myös erityisen vaikutuksen Otto Weiningerin teos Sukupuoli ja luonne, ja etenkin se Weiningerin käsitys, että nerouden saavuttaminen on moraalinen velvollisuus, ja ainoa vaihtoehto sille on itsemurha. On mahdollista, että Wittgensteinin myöhemmät, toistuvat itsemurha-ajatukset liittyivät kokemukseen tämän velvollisuuden laiminlyömisestä. Teknisen kirjallisuuden saralta Wittgensteiniin vaikuttivat Heinrich Hertzin teos Die Prinzipen der Mechanik ja Ludwig Boltzmannin teos Populäre Schriften.[34]

Wittgenstein valmistui reaalikoulusta kesällä 1906. Hän oli ensin suunnitteli lähtevänsä opiskelemaan fysiikkaa Wieniin Ludwig Boltzmannin oppilaaksi, mutta tämä teki samana vuonna itsemurhan. Ilmeisesti tästä riippumattomista syistä Wittgenstein kirjoittautui kuitenkin lokakuussa 1906 Berliinin teknilliseen korkeakouluun opiskelemaan konetekniikkaa. Hän valmistui toukokuussa 1908. Berliinissä opiskellessaan Wittgenstein aloitti läpi hänen elämänsä jatkuneen tavan kirjoittaa muistikirjoihin huomautuksia omasta elämästään ja filosofiasta.[35][36]

Ludwig Wittgenstein vuonna 1890.

Keväällä 1908 Wittgenstein muutti Englantiin tehdäkseen lentotekniikkatutkimusta. Hän teki leijanlennätyskokeita meteorologisella tutkimusasemalla Glossopissa, lähellä Manchesteria, ja auttoi muita tutkijoita kokoamaan, korjaamaan ja lähettämään tutkimuksissa käytettäviä leijoja. Hän ystävystyi Glossopissa häntä vanhemman opiskelijan William Ecclesin kanssa.[37][38] Syksyllä Wittgenstein kirjoittautui Manchesterin yliopistoon tutkimustyötä tekeväksi opiskelijaksi,[39]mutta hänen ei odotettu opiskelevan tutkintoa varten.[40] Hänen päämääränsä mitä ilmeisimmin oli suunnitella ja rakentaa lentokone, ja lentää sillä.[41]

Wittgenstein alkoi kiinnostua tutkimusta tehdessään matemaattisista ongelmista. Hän tapasi muita opiskelijoita kerran viikossa ja he keskustelivat muun muassa siitä, voisiko matematiikan palauttaa logiikkaan, ja Wittgenstein ryhtyi opiskelijatoverinsa kehotuksesta lukemaan Bertrand Russellin kyseistä aihetta käsittelevää teosta Principles of Mathematics.[40] Hän tutki tarkkaan myös Gottlob Fregen teosta Grundgesetze der Arithmetik ja lähetti keväällä 1909 Russellin ystävälle Philip Jourdainille ratkaisuehdotuksen Russellin paradoksiin, ongelmaan, jonka Russell oli löytänyt Fregen joukko-opista. Jourdain ei kuitenkaan ollut tyytyväinen ratkaisuun, kuten ei Russellkaan. Wittgensteinin sisaren Herminen mukaan Wittgenstein oli tästä huolimatta pakkomielteisesti innostunut matematiikan filosofiasta, ja kahden kutsumuksen ristiveto ahdisti häntä. Hän kuitenkin keskittyi vielä ensisijaisesti ilmailutekniikkaan, ehkä Jourdainin vastauksen vuoksi.[42]

Wittgenstein suunnitteli ensin lentokonemoottoria, jossa potkuria pyörittivät lapojen päissä olevat pienet suihkumoottorit.[43] Hänen tutkimuksensa kohdistuivat ensin suihkumoottoriin, mutta toisena vuotenaan Manchesterissa hän keskittyi itse propellin suunnitteluun. Hän myös haki patenttia kehittämilleen propellin parannuksille. Patenttihakemus on päivätty 22. marraskuuta 1910, ja se hyväksyttiin kesäkuussa 1911.[44]

Cambridgeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1911 Wittgenstein matkusti Jenaan tapaamaan matemaatikko ja filosofi Gottlob Fregeä. Hän halusi näyttää tälle erään filosofisen teoksensa hahmotelmaa. Frege ei ollut erityisen vakuuttunut teoksesta, ja ehkä siitä syystä teoksesta tai sen luonnoksesta ei ole säilynyt mitään. Frege kuitenkin kehotti Wittgensteinia lähtemään opiskelemaan Cambridgen yliopistoon Bertrand Russellin oppilaaksi.[45][huom 1]

Syksyllä 1911 Wittgenstein siirtyi Cambridgeen, vaikka olikin vielä kirjoilla Manchesterissä. Hän tapasi Russellin ensimmäistä kertaa 18. lokakuuta tullessaan esittäytymään tämän huoneeseen etukäteen ilmoittamatta. Hän alkoi käydä Russellin luennoilla, joille osallistui usein vain muutama opiskelija. Hän osallistui aktiivisesti keskusteluun luennoilla, ja seurasi usein Russellia luennon jälkeen tämän huoneeseen jatkaakseen keskustelua. Russell ei ollut aluksi vakuuttunut Wittgensteinin kyvyistä työskennellä filosofian parissa.[46]

Ensimmäisen lukukauden lopulla Wittgenstein vielä epäröi, jatkaisiko hän lentotekniikan opiskelua vai keskittyisikö hän filosofiaan. Russell pyysi häntä tekemään loman aikana esseen haluamastaan aiheesta, ja luettuaan sen Russell oli vakuuttunut hänen lahjakkuudestaan.[47][6] Myöhemmin Wittgenstein kertoi Russellin kannustuksen hälventäneen häntä yhdeksän vuotta vainonneet itsemurha-ajatuksensa.[48]

Trinity Collegen pääsisäänkäynti, Great Gate.

1. helmikuuta 1912 Wittgensteinista tuli Trinity Collegen jäsen, ja kesäkuussa Russellista tuli hänen ohjaajansa. Koska Wittgenstein ei ollut koskaan opiskellut virallisesti logiikkaa, Russell määräsi loogikko W. E. Johnsonin tutoroimaan häntä, mutta jo muutaman viikon päästä tämä katkaisi opetussuhteen, koska Wittgenstein ei kuunnellut häntä vaan väitteli jatkuvasti.[49][50] Wittgenstein ystävystyi Russellin kanssa, ja toimittuaan Wittgensteinin ohjaajana yhden lukukauden ajan Russell vakuuttui siitä, että tämä olisi oikea henkilö kehittämään eteenpäin hänen aloittamaansa työtä logiikan saralla. Russell piti Wittgensteinia sukulaissielunaan, mutta jo lukukauden lopulla Wittgenstein kritisoi hänen populaareja töitään ja erästä aineen olemassaoloa käsittelevää artikkelia, jota hän oli kirjoittamassa.[51][52]

Ensimmäisen lukukautensa Wittgenstein oli keskittynyt logiikkaan ja Russelliin, mutta seuraavalla lukukaudella hän alkoi muun muassa George Edward Mooren luennoilla, jotka käsittelivät psykologiaa. Moore ja Wittgenstein ystävystyivät nopeasti.[53][54] Kesälukukauden alussa Wittgenstein tapasi eräissä Russellin järjestämissä illanistujaisissa David Pinsentin. Pinsent oli sivistyneestä perheestä lähtöisin oleva, pidetty matematiikanopiskelija. He tekivät aluksi yhdessä musiikkiin liittyviä psykologisia kokeita, ja pian heidän tapaamisensa jälkeen Wittgenstein pyysi yllättäen Pinsentiä matkustamaan kanssaan Islantiin. He alkoivat käydä yhdessä konserteissa ja päivällisillä.[55][56] Samoihin aikoihin Wittgenstein koki eräänlaisen uskonnollisen heräämisen nähtyään Ludwig Anzengruberin näytelmän Die Kreuzelschreiber: hän alkoi pitää uskonnollisuuden perustana stoalaista ajatusta siitä, että mitä tahansa ulkomaailmassa tapahtuisikin, hän itse olisi turvassa.[57][58][59] Kesäloman alussa Wittgenstein muutti G. E. Mooren entiseen huoneistoon Whewell’s Courtiin, jossa hän siitä lähtien asui aina Cambridgessä ollessaan. Hän matkusti heinäkuussa kotiinsa Wieniin ja kävi tyräleikkauksessa. Syyskuussa hän palasi Englantiin ja matkusti Pinsentin kanssa Islantiin.[60][61]

Wittgensteinin palattua Cambridgeen Russell järjesti hänelle ja John Maynard Keynesille tapaamisen, ja miehet ystävystyivät.[62][63] Keynes johti yhdessä Lytton Stracheyn kanssa Cambridge Apostoles -salaseuraa, ja seura oli kiinnostunut ottamaan Wittgensteinin jäsenekseen, koska Russell arvosti häntä.[64] Vaikka Russell, joka oli itsekin Apostolien jäsen, epäili, haluaisiko Wittgenstein liittyä seuraan, koska salaseurassa vallitsi homoseksuaalinen ilmapiiri,[63] Wittgenstein valittiin Apostolien jäseneksi marraskuussa. Hän kuitenkin lähti seurasta jo vuoden lopussa.[65][66] Hän työskenteli syyslukukaudella symbolisen logiikan parissa ja piti joulukuussa esitelmän nimeltä ”What is Philosophy?” yliopiston Moral Science Club -väittelykerhossa, jonka toimintaan hän osallistui aktiivisesti.[67][68]

Matkallaan Wieniin lukukauden loputtua Wittgenstein vieraili Fregen luona Jenassa. Hän päätyi loman aikana hylkäämään Russellin kehittämän tyyppiteorian,[69][70] ja vaikka se oli kulmakivi Russellin yrityksessä palauttaa matematiikka logiikkaan, tämä ei ollut kiinnostunut puolustamaan kantaansa. Russell oli hylännyt logiikan lähes kokonaan, eivätkä miehet tehneet enää tämän jälkeen yhteistyötä.[71]

Tammikuussa 1913 Wittgensteinin isä Karl Wittgenstein kuoli syöpään. Maaliskuussa 1913 julkaistiin Wittgensteinin ensimmäinen kirjoitus, kirja-arvostelu P. Coffeyn teoksesta The Science of Logic.[72] Hän myös käänsi yhdessä Philip Jourdainin kanssa Fregen teosta Grundgesetze der Arithmetik englanniksi.[73][6] Hän omistautui logiikan tutkimiselle, ja kun hän pääsiäisloman aikana tunsi, ettei löytänyt enää uusia ideoita, hän vaipui epätoivoon. Kesän lopulla hän kuitenkin tunsi työnsä sujuvan hyvin ja tavatessaan Pinsentin elokuussa Lontoossa hän kertoi tälle tehneensä suuren läpimurron logiikassa. Tältä ajalta ei ole kuitenkaan jäänyt aineistoa Wittgensteinin työstä.[74]

Pinsent oli tullut Lontooseen, koska Wittgenstein oli pyytänyt häntä kanssaan lomalle Espanjaan, mutta Wittgenstein olikin muuttanut mieltään: he olivatkin lähdössä Norjaan. Ennen heidän lähtöään Wittgenstein matkusti Cambridgeen tapaamaan Russellia ja Alfred North Whiteheadia, jotka molemmat olivat Pinsentin mukaan hyvin kiinnostuneita Wittgensteinin ideoista. Norjassa Wittgenstein ja Pinsent majoittuivat hotelliin Øystesen kylään Hardangerinvuonon varrelle, ja Wittgenstein alkoi työskennellä kovasti logiikan parissa.[75][76] Hänen mielialansa vaihtelivat sen mukaan, miten hänen työnsä sujui, ja hän pelkäsi kuolevansa ennen kuin saisi työnsä valmiiksi. Tämän vuoksi hän sopi Russellin kanssa, että he tapaisivat mahdollisimman pian, jotta hän voisi esitellä tälle ajatuksensa. Loman lopulla hän alkoi suunnitella muuttavansa Norjaan voidakseen omistautua täysin logiikan tutkimiselle.[77][78]

Wittgenstein ja Pinsent palasivat lomalta lokakuussa. Käydessään Lontoossa Wittgenstein kertoi Russellille ajatuksistaan, ja Russell antoi pikakirjoittajan kirjata ne ylös. Kirjoitus on ensimmäinen Wittgensteinin säilyneistä filosofisista töistä, ja se on julkaistu teoksen Muistikirjoja 1914–1916 liitteenä nimellä Muistiinpanoja logiikasta.[79][80] Kirjoitus käsittelee ajatusta siitä, että Russellin tyyppiteorian voisi tehdä tarpeettomaksi kehittämällä sopivan symbolijärjestelmän, ja ennakoi näin Wittgensteinin Tractatus logico-philosophicus -teoksessaan tekemää erottelua näyttämisen ja sanomisen välillä.[81]

Norjaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuva Skjoldenista. Wittgensteinin mökki sijaitsi kuvassa vasemmalla näkyvän lipputangon lähellä.

Russell vastusti Wittgensteinin suunnitelmaa muuttaa yksin Norjaan ja yritti puhua hänet ympäri mutta turhaan.[82][huom 2] Hän lähti lokakuussa 1913 kohti Norjaa, Sognevuonon varrella sijaitsevaa Skjoldenin kylää.[83][84] Skjolden oli hänelle ihanteellinen paikka työskennellä, ja hänen siellä viettämänsä vuosi oli yksi hänen elämänsä tuotteliaimmista: jo muutaman viikon päästä hän kertoi kirjeessään Russellille olevansa vakuuttunut, että kaikki logiikan lauseet voitaisiin johtaa yhdestä peruspropositiosta. Tämä peruslause ilmaisisi menetelmän, jolla olisi mahdollista määrittää jokaisen logiikan lauseen totuusarvon riippumatta sen elementaarilauseiden totuusarvoista. Myöhemmin hän kehitti tällaisen menetelmän totuustaulumetodin muodossa.[85]

Ennen joulua 1913 Wittgenstein kuitenkin masentui uudelleen. Hän vietti joulun Wienissä perheensä parissa, mikä aiheutti hänelle lisää ahdistusta.[86] Vuoden alussa Wittgenstein ja Russell riitautuivat kirjeenvaihdossaan, ja Wittgenstein ilmoitti, ettei kirjoittaisi Russellille tai tapaisi häntä enää koskaan. Russell sai lepytettyä hänet, mutta heidän suhteensa ei ollut tämän jälkeen yhtä läheinen kuin ennen.[87][88] Maaliskuussa 1914 George Edward Moore tuli Skjoldeniin tapaamaan Wittgensteinia. Kaksi viikkoa kestäneen vierailun jokaisena iltana Wittgenstein kertoi Moorelle edistymisestään logiikassa ja myös saneli hänelle huomautuksia, jotka on julkaistu teoksen Muistikirjoja 1914–1916 liitteenä. Huomautuksissa keskeisessä asemassa on erottelu näyttämisen ja sanomisen välillä.[89][90] Palattuaan Cambridgeen Moore tiedusteli, soveltuisiko Wittgensteinin Norjassa kirjoittama tutkielma Logik opinnäytetyöksi tämän Bachelor of Arts -tutkintoa varten, mutta koska tekstistä puuttuivat johdanto ja lähdemerkinnät, se ei kelvannut. Wittgenstein raivostui tästä ja lähetti Moorelle vihaisen kirjeen, joka katkaisi heidän ystävyyssuhteensa usean vuoden ajaksi, vaikka Moore ei ollut päättänyt siitä, kelpasiko teksti opinnäytetyöksi.[91][92][93]

Kaikki Wittgensteinin Norjassa kirjoittamat tekstit, myös Logik, ovat hävinneet.[94] Mooren lähdön jälkeen hän alkoi rakentaa taloa Skjoldeniin suunnitelmanaan jäädä Norjaan pidemmäksi aikaa, ehkä jopa lopullisesti. Hän kuitenkin lähti ennen talon valmistumista kesäkuussa 1914 Wieniin. Hän suunnitteli viettävänsä alkukesän perheensä kanssa, lomailevansa Pinsentin kanssa, käyvänsä Englannissa tapaamassa ystäviään ja palaavansa syksyllä Skjoldeniin.[95][96]

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etulinjan takana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wittgensteinin muistiinpanoja vuodelta 1914.

Wittgenstein oli isänsä kuoltua saanut suuren perinnön.[6] Heinäkuussa hän kirjoitti ”Der Brenner” -kulttuurijulkaisun päätoimittaja Ludwig von Fickerille ja kertoi haluavansa lahjoittaa 100 000 kruunua jaettavaksi itävaltalaisille taiteilijoille. Ficker matkusti Wieniin tapaamaan Wittgensteinia 26.–27. heinäkuuta ja esitteli Wittgensteinin arkkitehti Adolf Loosille, mistä Wittgenstein ilahtui suuresti. Lahjoituksesta saivat osuuden muun muassa Loos sekä runoilijat Georg Trakl ja Rainer Maria Rilke.[97][98]

28. heinäkuuta 1914 Itävalta julisti sodan Serbialle, ja Ensimmäinen maailmansota syttyi. Seuraavina päivinä Wittgenstein ja Pinsent suunnittelivat vielä lomaansa kirjeenvaihdossaan, mutta pian Englanti ja Itävalta-Unkari olivat sodassa eri puolilla, eikä Wittgenstein onnistunut lähtemään maasta. Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi armeijaan 7. elokuuta, vaikka hänet oli vapautettu palveluksesta tyrän vuoksi. Hänen motiivinsa liittyä armeijaan eivät olleet pelkästään isänmaallisia, vaan hän halusi tehdä jotain muuta kuin ajatustyötä[99] ja koki velvollisuudekseen jakaa sodan ihmisille aiheuttaman taakan.[100]

Wittgenstein määrättiin tykistörykmenttiin Krakovaan itärintamalle. Hän palveli venäläisiltä vallatulla Goplana-laivalla Veiksel-joella eikä ilmeisesti osallistunut taisteluihin. Hän ei pitänyt palvelustovereistaan ja vertasi päiväkirjassaan tilannettaan kouluaikoihinsa Linzissä.[101][102] Hänen mielensä kuitenkin muutti krakovalaisesta kirjakaupasta löytämänsä Leo Tolstoin Evankeliumin, jota lukiessaan hän koki uskonnollisen kääntymyksen. Hän alkoi jälleen tukeutua ajatukseen siitä, että mitä tahansa tapahtuikaan ”ulkomaailmassa”, hän itse olisi turvassa.[103]

Wittgensteinin tehtävä laivalla oli käyttää öisin valonheitintä, mikä oli usein hyvin vaarallista. Hän kirjoitti tuolloin paljon logiikasta ja keksi syyskuun lopulla kielen kuvateorian.[104][100] Hän kertoi myöhemmin Georg Henrik von Wrightille, että lukiessaan sanomalehdestä raporttia Pariisissa käydystä, tuohon aikaan harvinaista autokolaria käsitelleestä oikeudenkäynnistä hän oli tullut ajatelleeksi, että oikeuden istunnossa tapahtumien havainnollistamiseen käytetyt pienoismallit kuvasivat tapahtumaa, koska niiden suhde toisiinsa vastasi olioiden suhdetta todellisessa kolarissa, ja samanlainen rakenteellinen vastaavuussuhde pätisi myös lauseiden ja asiaintilojen välillä. Propositio kuvaa siis loogisen rakenteensa ansiosta mahdollista asiaintilaa.[105]

Marraskuun alussa Itävallan joukot olivat perääntymässä, ja Goplana suuntasi kohti Krakovaa, jossa joukkojen oli majoittua talven ajaksi, kun Wittgenstein sai Georg Traklilta kirjeen. Trakl toivoi, että Wittgenstein tulisi tapaamaan häntä Krakovaan, jossa hän oli psykiatrisessa hoidossa. Wittgenstein oli hyvin innostunut tapaamisesta, mutta kun hän saapui Krakovaan 5. marraskuuta, Trakl oli kuollut hänelle sairaalassa määrätyn kokaiinin yliannostukseen.[106][107]

Joulukuussa 1914 Wittgenstein siirrettiin Krakovassa sijaitsevaan tykistöverstaaseen, ja hänen tehtäväkseen tuli luetteloida kasarmin ajoneuvoja. Hän sai oman huoneen ja piti uusista palvelustovereistaan.[108][109] Tuolloin hänellä ei ollut aikaa tai mielenkiintoa pohtia filosofiaa, mutta hän luki muun muassa Friedrich Nietzschen kokoelmateosta, jossa oli mukana teos Antikristus. Vaikka hän hyväksyi osia Nietzschen kritiikistä kristinuskoa kohtaan, hän oli yhä vakuuttunut, että kristinusko oli ”ainoa varma tie onnellisuuteen”. Wittgensteinille uskonnossa ei ollut niinkään kyse uskomuksista, vaan ennen kaikkea tunteista ja käytännöistä.[110]

Wittgenstein nimitettiin pian sotilasvirkamieheksi ja myöhemmin adjutantiksi.[111] Helmikuun alussa hänet asetettiin pajan johtoon, mutta hän ei viihtynyt esimiehen roolissa.[112] Vaikeuksia aiheutti muun muassa se, että hän oli upseerin asemassa ilman vastaavaa sotilasarvoa.[111] Hän pyysi ylennystä tai siirtoa toiseen tehtävään, mutta mitään ei tapahtunut. Vuoden 1915 ensimmäisinä kuukausina hän ei kirjoittanut filosofiaa, mutta oli kirjeenvaihdossa muun muassa Keynesin ja Pinsentin kanssa.[113] Huhtikuussa hänet asetettiin koko verstaan johtoon. Touko- ja kesäkuussa hän alkoi jälleen työskennellä filosofian parissa: noina kuukausina hän kirjoitti noin kolmasosan huomautuksista, jotka on julkaistu myöhemmin nimellä Muistikirjoja 1914–1916.[114][115]

Wittgenstein loukkaantui lievästi tykistöverstaalla sattuneessa räjähdyksessä kesällä 1915. Hän oli ensin sairaalassa noin viikon ja sen jälkeen Wienissä kolmen viikon lomalla. Hänen palatessaan lomalta tykistöverstas oli siirretty nykyisen Ukrainan alueelle Sokaliin, jonne Itävallan armeija oli edennyt Gorlice-Tarnówin offensiivissa, ja paja toimi nyt junassa juna-asemalla. Hän ystävystyi tohtori Max Bielerin kanssa, ja he keskustelivat päivittäin useiden tuntien ajan muun muassa filosofiasta, Tolstoin Evankeliumista tai Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksistä.[116][117] Tällöin Wittgenstein myös ensimmäisen kerran alkoi koota huomautuksiaan tutkielman muotoon.[118]

Etulinjassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gustav Klimt: Wittgensteinin sisaren Margarethe Stonborough-Wittgensteinin muotokuva, 1905

Maaliskuussa 1916 Wittgenstein lopulta siirrettiin pois verstaasta, kun hänet määrättiin Itävallan seitsemänteen armeijaan kiinnitettyyn tykistörykmenttiin itärintaman eteläosaan, lähelle Romanian rajaa. Hän oli odottanut kauan mahdollisuutta osallistua taisteluun, mutta pian saapumisensa jälkeen hän sairastui. Häntä ei kuitenkaan jätetty jälkeen, ja pian parantumisensa jälkeen hänet määrättiin hänen omasta pyynnöstään vaaralliselle paikalle tähystäjäksi. Hän rukoili jatkuvasti ja kiitti Jumalaa selviytymisestään. Hän ei pitänyt uusista palvelustovereistaan.[119][120] Maalis-toukokuussa hän kirjoitti vähän logiikkaa, mutta kun Venäjän joukot aloittivat kesäkuussa Brusilovin hyökkäyksen ja Wittgensteinin rykmentti kärsi suuria tappioita, hänen työnsä luonne alkoi laajeta puhtaasta logiikasta käsittelemään myös muun muassa Jumalaa ja elämän tarkoitusta, ja hän alkoi ajatella, että nämä elämänfilosofiset pohdiskelut ovat yhteydessä hänen logiikkaa käsitteleviin töihinsä. Hänelle myönnettiin hyökkäyksen aikana kunniamerkki, koska hän ei ollut kehotuksista huolimatta poistunut vartiopaikaltaan, ja hänet ylennettiin ensin Vormeisteriksi ja myöhemmin korpraaliksi. Elokuun lopulla hänet lähetettiin Olomouciin upseerikoulutettavaksi. Ennen siirtymistään sinne hän oli lomalla Wienissä.[121][122]

Wittgenstein sai Adolf Loosilta tämän entisen oppilaan, Olomoucissa asuneen Paul Engelmannin nimen ja osoitteen. Engelmann esitteli nuorista sivistyneistä miehistä koostuneelle ystäväpiirilleen, ja Wittgenstein viihtyi heidän seurassaan. Erityisen hyvin Wittgenstein kuitenkin ystävystyi Engelmannin kanssa, ja he keskustelivat paljon muun muassa uskonnosta ja Wittgensteinin tekeillä olleesta kirjasta.[123][124] Wittgenstein palasi etulinjaan tammikuussa 1917, nyt reservin luutnantiksi ylennettynä Itävallan kolmanteen armeijaan Karpaattien pohjoispuolelle.[125][126] Helmikuun vallankumouksen jälkeen itärintamalla oli hiljaista, ja Wittgenstein sai lomaa, jonka hän vietti Wienissä. Heinäkuussa Venäjän armeija aloitti kuitenkin Kerenskin hyökkäyksen, ja Wittgenstenille myönnettiin puolustustaistelusta ansiomitali.[127] Hän pysyi Ukrainassa aina Brest-Litovskin rauhaan maaliskuuhun 1918 saakka. Luultavasti tältä ajalta on peräisin Tractatus logico-philosophicus -teoksen varhainen versio, joka on julkaistu nimellä Prototractatus.[128]

Wittgenstein oli ylennetty luutnantiksi helmikuussa 1918, ja maaliskuussa hänet siirrettiin tykistörykmenttiin Italian rintamalle. Hän sairastui pian Italiaan saavuttuaan ja oli lyhyen aikaa sotasairaalassa Bolzanossa.[129] Hän kuitenkin pystyi osallistumaan hyökkäykseen heinäkuussa. Hänelle esitettiin myönnettäväksi toiminnastaan Itävalta-Unkarin armeijan korkeinta ansiomitalia, mutta hän sai lopulta vähempiarvoisen ansiomerkin. Itse hyökkäys ei kuitenkaan onnistunut.[130]

Heinäkuussa Wittgensteinille myönnettiin syyskuun loppuun kestänyt loma.[130] Hän vietti lomansa Wienissä sekä[6] setänsä Paul Wittgensteinin luona Halleinissa, jossa hän sai valmiiksi Tractatuksen lopullisen version. Hän oli saanut heinäkuussa David Pinsentin äidiltä kirjeen, jossa tämä kertoi Pinsentin kuolleen 8. toukokuuta lento-onnettomuudessa[130] Englannissa, jossa hän olit toiminut koelentäjänä[6]. Wittgenstein oli surun murtama ja harkitsi itsemurhaa ja päätti omistaa Tractatuksen Pinsentin muistolle.[130] Hän lähetti teoksen Karl Krausin teoksia julkaisseeseen Jahoda -kirjapainoon, mutta he kieltäytyivät julkaisemasta teosta. Wittgenstein tarjosi kirjeessä Gottlob Fregelle kopiota teoksesta ja tämä sanoi lukevansa sen mielellään. Lokakuun lopulla hän matkusti Olomouciin luettaakseen teoksensa Paul Engelmannilla ja palasi sieltä suoraan Italiaan.[131]

Itävalta-Unkarin armeijan rivit alkoivat rakoilla. Ludwigin veli Kurt Wittgenstein ampui itsensä, kun hänen alaisensa eivät noudattaneet hänen käskyjään.[132] 3. marraskuuta Wittgenstein otettiin vangiksi, kuten kaikki alueen itävaltalaisjoukot.[6] Ensin hänet sijoitettiin vankileirille lähelle Comoa, missä hän ystävystyi veistäjä Michael Drobilin ja opettaja Ludwig Hänselin kanssa. Tammikuussa 1919 miehet siirrettiin toiselle leirille Cassinoon. Siellä ollessaan hän päätti ryhtyä kansakoulunopettajaksi.[133] Helmikuussa hän sai lähetettyä postikortin Russellille, johon hän ei ollut ollut yhteydessä kolmeen vuoteen.[134] Hänen onnistui Keynesin avustuksella lähettää kopio käsikirjoituksesta Russellille,[135] ja kesään mennessä hän oli lähettänyt kopiot myös Fregelle ja Engelmannille: ei tiedetä, miten hänen oli onnistunut valmistaa kolme kopiota teoksestaan.[136]

Engelmann piti teoksesta,[136] mutta Frege, jonka mielipidettä hän ilmeisesti odotti eniten, kiinnitti kirjeessään huomiota vain terminologian epäselvyyksiin eikä lainkaan sisällöllisiin seikkoihin, ja nämäkin huomiot koskivat vain teoksen ensimmäisiä sivuja.[137] Russel sen sijaan oli selvästi ymmärtänyt teoksen logiikkaa koskevat huomautukset, mutta ei hyväksynyt ajatusta, että joitakin asioita ei voi sanoa, vaan ne voi vain näyttää.[138] Hän kertoi pitävänsä kirjaa erittäin tärkeänä, mutta ajoittain hämäränä. Wittgenstein vapautettiin vankileiriltä 21. elokuuta 1919[139], ja hän palasi Wieniin.[6]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wienissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan lopussa Wittgenstein oli yksi Euroopan rikkaimmista ihmisistä, mutta kuukauden sisällä kotiinpaluustaan hän luovutti koko omaisuutensa sisaruksilleen.[140][141] Syyskuussa hän muutti pois perheensä luota ja aloitti opettajakoulutuksen.[6][141] Tänä aikana hän oli ahdistunut ja hautoi ajatusta itsemurhasta.[142] Hänen tuskaansa lisäsi se, ettei hän saanut Tractatusta julkaistuksi. Hän yritti ensin saada Otto Weiningerin Sukupuolen ja luonteen julkaisseen Wilhelm Braumüllerin julkaisemaan kirjansa,[143] mutta kieltäytyi, kun Braumüller ehdotti, että Wittgenstein maksaisi itse painokustannukset. Seuraavaksi hän tiedusteli Fregeltä, olisiko kirja mahdollista julkaista eräässä lehdessä, johon tämä oli kirjoittanut artikkeleita. Frege kirjoitti Wittgensteinille, että kirja tulisi todennäköisemmin julkaistuksi, jos sen jakaisi osiin,[144] mutta Wittgenstein ei suostunut tähän. Tämän jälkeen hän kirjoitti Ludwig Fickerille tiedustellen, voisiko kirjan julkaista Der Brennerissä.[145] Hän lähetti Fickerille käsikirjoituksen ja esitti toisessa kirjeessään kuuluisan näkemyksensä siitä, miten Tractatus pitäisi ymmärtää: tärkeämpi osa kirjasta on se, jota siihen ei ole kirjoitettu.[146] Kirjaa ei julkaistu Der Brennerissäkään, mutta Ficker yritti vielä löytää kirjalle julkaisijan Rainer Maria Rilken kautta.[147] Tämäkään ei kuitenkaan onnistunut.[148]

Marraskuussa Wittgenstein muutti Wittgensteinien perhetuttujen, Sjögrenin perheen luo ja ystävystyi perheen pojan Arvid Sjögrenin kanssa.[149] Joulukuussa hän matkusti Haagiin tapaamaan Russellia selittääkseen tälle Tractatusta. Vaikka Russell suhtautui varauksella joihinkin kirjan ajatuksiin,[150] hän tarjoutui kirjoittamaan siihen esipuheen. Kun Wittgenstein otti Wieniin palattuaan yhteyttä Leipzigissa sijainneeseen Reclam-kustantamoon, halusivat he kuuluisan Russellin ansiosta tutustua kirjaan. Wittgenstein kuitenkin pettyi Russellin esipuheeseen[151] ja lähettäessään sen Reclamille hän kertoi, ettei sitä saisi julkaista kirjan yhteydessä, jolloin kustantamo hylkäsi kirjan. Wittgenstein masentui syvästi, ja kesällä 1920 hän kirjoitti Russellille, että tämä saisi tehdä kirjalle mitä haluaisi.[152] Wittgenstein pohti jälleen itsemurhaa, mutta sai lohtua kirjeenvaihdostaan Paul Engelmannin kanssa.[153]

Kansakoulunopettajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

7. heinäkuuta Wittgenstein valmistui opettajakoulutuksesta.[154] Hän työskenteli kesän ajan Klosterneuburgin luostarin puutarhurina. Pitkät työpäivät helpottivat hänen ahdistustaan, mutta hän oli edelleen surullinen Pinsentin kuoleman vuoksi. Syksyllä hän aloitti opettajan työt: hänet määrättiin ensin pikkukaupunkiin Wienin eteläpuolelle, mutta hän kieltäytyi, koska hän halusi maaseudulle. Lopulta hän sai paikan pienestä ja köyhästä Trattenbachin kylästä.[155] Hänen pyrkimyksensä ei kuitenkaan ollut parantaa maalaislasten elinolosuhteita, vaan kehittää heitä sisäisesti opettamalla heille matematiikkaa sekä lukemalla kirjallisuutta ja Raamattua.[156] Ludwig Hänsel, Michael Drobil ja Arvid Sjögren vierailivat usein hänen luonaan.[157] Kyläläiset pitivät Wittgensteinia outona, ja pian alkoi liikkua huhuja, että hän olisi rikas paroni. Wittgenstein pyrki opettajana Itävallan koulureformiliikkeen periaatteiden mukaisesti kannustamaan oppilaita ajattelemaan itsenäisesti pelkän ulkoa opettelun sijaan,[158] mutta hän käytti ruumiillisia rangaistuksia, mikä ei ollut reformiliikkeen oppien mukaista.[159] Vuoden 1921 kevät- ja kesälukukaudella Wittgensteinin innostus Trattenbachia kohtaan alkoi hävitä, kun oppilaiden vanhemmat sekä muut opettaja vastustivat hänen pyrkimyksiään opettaa lapsia tavallista syvällisemmin.[160]

Kiinassa ollut Russell kertoi kirjeessään Wittgensteinille jättäneensä Tractatuksen julkaisemisen entisen oppilaansa Dorothy Wrinchin huolehdittavaksi.[161][6] Wittgenstein vietti kesälomansa Norjassa Arvid Sjögrenin kanssa ja asui Skjoldenissa mökissään, joka oli valmistunut sodan aikana.[162] Palattuaan lomaltaan hän sai Englantiin palanneelta Russellilta kirjeen, jossa tämä kertoi, että Tractatus tultaisiin julkaisemaan The International Library of Psychology, Philosophy and Scientific Method -monografiasarjassa, jonka toimittaja oli Russellin ystävä Charles Kay Ogden. Tästä tietämättä Wrinch oli lähestynyt saksalaisia kustantamoita, kun Cambridge University Press oli kieltäytynyt julkaisemasta kirjaa, ja saanut hyväksyvän vastauksen Wilhelm Ostwaldilta Russellin esipuheen ansiosta. Kirja julkaistiin Ostwaldin Annalen der Naturphilosophie -aikakausjulkaisussa,[163] mutta siinä oli paljon kirjoitusvirheitä ja virheellisiä merkkejä loogisten konnektiivien paikalla.[164]

Talvella 1921–1922 tuolloin 18-vuotias opiskelija Frank Ramsey käänsi Tractatuksen englanniksi, ja Wittgenstein sai käännöksen maaliskuussa. Wittgenstein tarkensi Ostwaldin painoksen virheistä ja Ramseyn väärinymmärryksistä johtuneita epätarkkuuksia ja muokkasi käännöstä sujuvammaksi englanniksi.[165] Hän myös valitsi kirjan nimeksi Logisch-Philosophische Abhandlungin suoran käännöksen ja Russellin ehdottaman nimen Philosophical Logic sijaan Mooren ehdotuksen Tractatus Logico-Philosophicus, joka mukailee Baruch Spinozan teoksen Tractatus theologico-politicus nimeä.[166] Kun kävi ilmi, että Ostwaldin painoksesta oli jäänyt pois eräs Wittgensteinin myöhemmin lähettämä huomautus, Ogden kysyi, voisiko Wittgenstein lähettää lisää selventäviä propositioita vaikeatajuiseen kirjaan, mutta tämä kieltäytyi tästä jyrkästi.[167] Kesäkuussa Wittgenstein luovutti kaikki oikeudet The International Libraryn julkaisija Kegan Paulille, eikä siten saanut lainkaan korvausta kirjan julkaisemisesta tai rojalteja sen myynnistä.[168]

Kuva Puchbergistä noin vuodelta 1900.

Elokuussa[6] Wittgenstein ja Russell tapasivat Innsbruckissa. He riitelivät uskonnollisista ja moraalisista seikoista, ja heidän ystävyyssuhteensa päättyi tähän tapaamiseen.[169] Syyskuussa Wittgenstein lähti Trattenbachista ja opetti hetken Haßbachin kylässä, mutta jo marraskuussa hän siirtyi Puchbergiin. Hän ei pitänyt kummankaan kylän ihmisistä. Marraskuussa hän sai myös ensimmäisen kopionsa Tractatuksesta.[170] Kirja alkoi herättää mielenkiintoa muun muassa Wienin ja Cambridgen yliopistopiireissä.[171] Ramsey teki ensimmäisen arvostelun kirjasta Mindiin lokakuussa.[6]

Syyskuussa 1923 Ramsey tuli tapaamaan Wittgensteinia Puchbergiin kahden viikon ajaksi. He kävivät Tractatusta läpi rivi riviltä, ja Wittgenstein teki kirjaan korjauksia, jotka on sisällytetty sen myöhempiin painoksiin.[172] Wittgenstein pyysi Ramseyta tiedustelemaan, soveltuisiko Tractatus opinnäytetyöksi hänen Bachelor of Arts -tutkintoaan varten. Palattuaan Englantiin Ramsey kertoi kirjeessään, ettei tämä onnistunut uusien säädösten takia.[173] John Maynard Keynes alkoi kuitenkin Ramseyn välityksellä taivutella Wittgensteinia Englantiin.[174]

Vuonna 1924 Ramsey asui Wienissä kuusi kuukautta käydäkseen psykoanalysoitavana ja keskustellakseen säännöllisesti Wittgensteinin kanssa.[175] Wittgenstein vietti kesän 1924 Wienissä[176], ja syyskuussa hän siirtyi opettamaan Otterthaliin, Trattenbachnin naapurikylään.[177] Siellä hän kirjoitti oppilaidensa avustuksella sanakirjan Wörterbuch für Volksschulen peruskoulun oppilaiden käyttöön.[178] Kirja julkaistiin vuonna 1926, kun siihen oli lisätty joitain sanoja ja jätetty pois Wittgensteinin esipuhe, jonka kieltä julkaisija piti huonona saksana.[179]

Alkuvuodesta 1925 Wittgensteinin vanha ystävä William Eccles pyysi kirjeessään häntä tulemaan Manchesteriin. Hän matkusti Englantiin lokakuussa ja asui ensin Keynesin luona Lewesissä.[180] Vierailtuaan Ecclesin luona hän kävi Cambridgessä, jossa hän tapasi ystävänsä W. E. Johnsonin sekä Ramseyn, jonka kanssa hän riiteli kiivaasti.[181] Huhtikuussa 1926 Wittgenstein joutui eroamaan opettajanvirastaan Otterthalissa, koska hän oli lyönyt erästä oppilastaan siten, että tämä menetti tajuntansa.[182] Kun hän puolusti itseään oikeudenkäynnissä, hän tunsi halua valehdella siitä, miten paljon hän kuritti oppilaitaan. Tämä mielen heikkous tuotti hänelle tuskaa usean vuoden ajan.[183]

Takaisin filosofian pariin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludwig Wittgenstein suunnitteli ja rakensi sisarelleen Margaretelle Haus Wittgensteinin yhdessä Paul Engelmannin kanssa.

Lähdettyään Otterthalista Wittgenstein tiedusteli wieniläisestä munkkiluostarista, pääsisikö hän sinne munkiksi. Tämä ei onnistunut, mutta hän työskenteli kolmen kuukauden ajan luostarin puutarhurina.[183] Tänä aikana hänen äitinsä kuoli. Kesällä 1926 Wittgenstein palasi Wieniin, ja hänen sisarensa Margarete pyysi häntä suunnittelemaan sisarelleen taloa yhdessä Paul Engelmannin kanssa.[184][185] Engelmann oli tehnyt alustavat suunnitelmat Wittgensteinin ollessa vielä Otterthalissa, mutta kun Wittgenstein liittyi projektiin, hän otti päävastuun suunnittelusta.[186] Wittgenstein painotti suunnittelussaan käytännöllisyyden sijaan selkeyttä ja täsmällisyyttä ja ohjeisti rakentajia hyvin tarkasti.[187] Margarete muutti taloon vuoden 1928 lopulla.[188]

Wienissä ollessaan Wittgenstein tapasi sveitsiläisen, itseään lähes puolta nuoremman Marguerite Respingerin.[189] He alkoivat tapailla, ja Respingeristä tuli ilmeisesti ainoa nainen, johon Wittgenstein rakastui elämänsä aikana.[190] Tuolloin Wittgenstein veisti myös rintakuvan, jonka mallina Respinger toimi.[191]

Wittgensteinin rakentaessa Haus Wittgensteinia Margarete järjesti Moritz Schlickille ja Wittgensteinille tapaamisen. Schlickin keskustelupiirissä, myöhemmässä Wienin piirissä, oli luettu Tractatusta tarkkaan, ja Schlick oli yrittänyt tavata Wittgensteinin jo tämän ollessa Otterthalissa. Kesällä 1927 Schlick, Friedrich Waismann, Rudolf Carnap ja joskus myös Herbert Feigl alkoivat käydä säännöllisesti keskustelemassa Wittgensteinin kanssa, koska tämä oli kieltäytynyt tulemasta Schilkin keskustelupiirin tapaamisiin. Wittgenstein kuitenkin vaati, ettei keskustelu saisi olla aina filosofista, ja hän saattoikin esimerkiksi lukea miehille runoja. He tajusivat pian, ettei Wittgenstein, jonka Tractatusta pidettiin Wienin piirin keskuudessa selkeytensä ja tarkkuutensa ansiosta esikuvallisena teoksena, ollutkaan heidän kaltaisensa positivisti, vaan muistutti asenteiltaan ihmisiä ja ongelmia kohtaan pikemminkin taiteilijaa kuin tieteilijää.[192][193]

Maaliskuussa 1928 Wittgenstein osallistui Wienissä intuitionistisen matematiikanfilosofian suuntauksen johtajan Luitzen Egbertus Jan Brouwerin luennolle. Brouwerin intuitionismi oli vastakkainen näkemys russellilaiselle logisismille, jossa matematiikka pyritään palauttamaan logiikkaan. Herber Feiglin mukaan luento vaikutti Wittgensteiniin suuresti, ja luennon jälkeinen ilta merkitsi Wittgensteinin paluuta filosofian pariin. Huolimatta Brouwerin vahvasta vaikutuksesta Wittgenstein ei kuitenkaan kääntynyt intuitionistiksi, vaan suuntaus vetosi häneen pikemminkin mannermaisen antirationalistisen näkökulmansa vuoksi. Wittgenstein oli silti yhtä mieltä Brouwerin kanssa muun muassa siitä, että matematiikkaa ei voida eikä tarvitse palauttaa logiikkaan, että matematiikkaa ei tarvitse osoittaa konsistentiksi ja että ei ole olemassa mitään ihmismielestä riippumatonta matematiikan todellisuutta, jota matemaatikot tutkisivat. Wittgensteinin myöhäiskauden filosofiaa voidaankin pitää tällaisten ideoiden kehittelynä uusille alueille, pois päin Tractatuksen loogisesta atomismista.[194]

Paluu Cambridgeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 1928 Haus Wittgensteinin valmistuttua Wittgenstein ilmoitti kirjeessään Keynesille tulevansa Englantiin. Sairastumisensa vuoksi hän pääsi kuitenkin lähtemään Wienistä vasta tammikuussa 1929.[195] Cambridgessä Keynes yritti saattaa Wittgensteinin takaisin yhteen Apostolien salaseuran kanssa. Seura valitsi Wittgensteinin kunniajäsenekseen, sillä Tractatuksesta oli yliopistossa tullut muodikas teos ja Wittgensteinista itsestään lähes kulttihahmo. Wittgenstein tapasi muutamia kertoja Keynesin päivälliskutsuilla apostoleja sekä Bloomsburyn ryhmän jäseniä, mutta ei juuri viihtynyt heidän seurassaan.[196]

Wittgensteinin palattua Cambridgeen Frank Ramseystä tuli hänen työtoverinsa ja paras ystävänsä. Yliopistossa Wittgensteinin virallinen status oli jatko-opiskelija, ja häntä 17 vuotta nuorempi Ramsey oli nimetty hänen ohjaajakseen, vaikka käytännössä miehet työskentelivät tasa-arvoisesti samankaltaisten ongelmien parissa.[197] Heidän mielenkiinnon kohteissaan ja ajattelutavoissaan oli kuitenkin eroja: toisin kuin Ramsey, Wittgenstein ei ollut kiinnostunut matematiikan perustamisesta logiikalle, vaan hän halusi tutkia syitä, joista epäselvyydet ylipäänsä matematiikanfilosofiassa johtuivat.[198]

Toinen Wittgensteinin filosofian kehittymisen kannalta tärkeä henkilö oli italialainen taloustieteilijä Piero Sraffa, jonka Wittgenstein tapasi vähintään kerran viikossa. Sraffan esittämä kritiikki oli perinpohjaista, ja se sai Wittgensteinin näkemään ongelmat aivan uusista näkökulmista. Kuuluisan anekdootin mukaan Wittgenstein hylkäsi kielen kuvateorian juuri keskustellessaan Sraffan kanssa[199]: tämä oli tehnyt napolilaisen eleen pyyhkäissen sormenpäillään leukansa alapuolelta ulospäin ja kysynyt Wittgensteinilta, mikä on tuon eleen looginen muoto.[200] Wittgenstein kertoi myös, että antropologinen näkökulma hänen myöhäisfilosofiassaan, joka ilmenee muun muassa siinä näkemyksessä, että ilmauksilla voi olla merkitys vain ”elämän virrassa”, on juuri Sraffan ansiota. Ramseyn ja Sraffan lisäksi Wittgenstein ei ollut juuri tekemisissä yliopiston muiden opettajien kanssa. Hänen ja Mooren aiemmin katkennut ystävyyssuhde jatkui nyt, ja hänellä oli lämmin ystävyyssuhde myös W. E. Johnsonin kanssa, mutta kummankaan miehen kanssa hän ei tehnyt yhteistyötä filosofian saralla. Hänen suhteensa Keynesiin ei tuona aikana ollut kovin läheinen. Hänen ystäväpiirinsä koostuikin pääasiassa häntä huomattavasti nuoremmista opiskelijoista.[201]

Toisen lukukauden lopussa Wittgensteinin taloudellinen tilanne oli huono. Hän haki Trinity Collegelta apurahaa, ja ilmeisesti apurahasta päättävien elinten vakuuttamiseksi tohtorintutkinnon myöntämistä Wittgensteinille joudutettiin. Wittgenstein käytti väitöskirjanaan Tractatusta, ja 18. kesäkuuta 1929 järjestetyssä väitöstilaisuudessa tarkastajina toimivat Moore sekä Russell, joka tapasi Wittgensteinin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1922. Kun Wittgensteinille oli myönnetty tohtorin arvo, Trinity College antoi hänelle 100 punnan apurahan.[202]

Kesän aikana Wittgenstein kirjoitti artikkelin nimeltä Some Remarks on Logical Form, joka oli ainoa hänen julkaisemansa filosofinen kirjoitus Tractatuksen jälkeen. Artikkelia oli määrä käsitellä heinäkuussa Aristotelian Societyn ja The Mind Associationin yhteisessä konferenssissa Nottinghamissa, mutta pian artikkelin mentyä painoon Wittgenstein hylkäsi sen ja luki sen sijaan konferenssissa äärettömyyden käsitettä matematiikassa käsitelleen artikkelin, joka ei puolestaan ole säilynyt. Wittgenstein ei arvostanut tämänkaltaisia tapaamisia, ja Nottinghamin konferenssi olikin ainoa tällainen kokoontuminen, johon hän elämänsä aikana osallistui. Hän kuitenkin ystävystyi konferenssissa Gilbert Rylen kanssa.[203]

Marraskuussa 1929[204] Wittgenstein piti esitelmän The Heretics -seuran kokouksessa. Hän valitsi aiheekseen etiikan ja piti elämänsä ainoan yleistajuisen luennon, jossa hän pyrki korjaamaan virheellisiä käsityksiä Tractatuksesta positivistisena ja metafysiikan vastaisena teoksena.[205] Esitelmä on julkaistu vuonna 1965, ja se on suomennettu nimellä Esitelmä etiikasta.[206]

Filosofinen välikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wittgenstein matkusti jouluksi Wieniin. Tuolloin hän suunnitteli kirjoittavansa omaelämäkerran, jossa hän puolustelematta paljastaisi todellisen, jopa inhottavan puolen itsestään. Tätä hän ei kuitenkaan milloinkaan tehnyt, vaikka harkitsikin asiaa vielä usean vuoden ajan.[207] Wienissä hän alkoi työstää Friedrich Waismannin kanssa kirjaa Logik, Sprache, Philosophie. Waismann pyrki myös pitämään Wienin piiriksi julistautuneen Moritz Schlickin keskustelupiirin muut jäsenet selvillä Wittgensteinin uusimmista ajatuksista. Kirjasta oli tarkoitus tulla johdatus Tractatuksen ajatuksiin, mutta Wittgensteinin näkemykset kehittyivät tuona aikana niin nopeasti, että kirjasta olisi sen sijaan tullut esitys hänen viimeisimmästä filosofiastaan. Myöhemmin Wittgenstein vetäytyi koko projektista.[208]

Wienin piirin jäsenet eivät juuri perustaneet tuona aikana Wittgensteinin filosofiassa näkyneistä eräistä kantilaisista piirteistä, mutta he omaksuivat Wittgensteinilta filosofiansa keskeiseksi teesiksi sen ajatuksen, että ilmaisun merkityksen määrittää sen verifioinnin eli todentamisen menetelmä (ks. verifikationistinen merkitysteoria). Myöhemmin Wittgenstein kielsi milloinkaan tarkoittaneensa, että tälle periaatteelle voisi perustaa merkitysteorian, mutta hänen muistiinpanoistaan käy ilmi, että hän oli antanut tuona aikana verifiointimenetelmälle keskeisen sijan filosofiassaan.[209]

Frank Ramsey oli sairastunut Wittgensteinin ollessa Wienissä, ja hän kuoli tammikuussa 1930, kun Wittgenstein oli palannut Cambridgeen. Palattuaan Wittgenstein alkoi vetää kurssia nimekkeellä ”Filosofia”. Hänen luennointitapansa oli omalaatuinen: hän luennoi ilman muistiinpanoja ja vaikutti pikemminkin ajattelevan ääneen itsekseen pysähtyen välillä minuuttien ajaksi ajattelemaan hiljaa ja kiroten ajoittain tyhmyyttään.[210] Keväällä Wittgensteinin apuraha oli lopussa, ja Moore pyysi Russellilta, että tämä tutustuisi Wittgensteinin uusimpiin ajatuksiin ja raportoisi Trinity Collegelle. Pääsiäisloman aikana Wittgenstein saneli Russellia varten käsikirjoituksen, joka on julkaistu nimellä Filosofisia huomautuksia. Tekstiä pidetään yleensä hänen välikautensa tuotteena: hän oli korvannut Tractatuksen merkitysteorian verifikaatioperiaatteella, jonka hän puolestaan tulisi pian hylkäämään.[211] Russell ei jaksanut tutustua Wittgensteinin näkemyksiin kovin syvällisesti, mutta hänen kirjoittamansa suosituskirjeen ansiosta Wittgensteinille myönnettiin sadan punnan apuraha.[212]

Kohti myöhäiskautta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palatessaan syksyllä Wienistä Cambridgeen Wittgenstein oli vakuuttunut, että hän oli löytänyt oikean filosofisen metodin: filosofian ei pidä luoda ongelmiensa ratkaisemiseksi teorioita, kuten tieteet tekevät, vaan sen ongelmat ratkeavat järjestämällä jo tiedetyt asiat uudelleen. Toisaalta hän piti tämän ajatuksen seurauksia vaarallisena, koska aiemmin persoonallinen filosofia muuttuisi näin pelkäksi ongelmanratkaisuksi. Hän oli saanut vaikutteita Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato -teoksesta ja piti tällaista kehityskulkua ominaisena aikansa yhteiskunnalle laajemminkin.[213] Syksyllä 1930 kirjoittamissaan esipuheluonnoksissa käsikirjoitukseensa hän kuitenkin korosti, että hänen kirjoitustensa henki ja päämäärät poikkeavat läntisen sivilisaation pyrkimyksistä.[214] Wittgenstein korosti, että ajattelun syntaksi, hänen omaa termiään käyttäen ”kielioppi”, ei ole saavutettavissa analyysin avulla, sillä mitään kieliopin perimmäisiä sääntöjä ei ole olemassa. Voimme vain katsoa, huomaammeko säännön, joka ilmenee esimerkiksi nuottien ja melodian suhteessa: ellemme huomaa, mikään selitys ei saa meitä ymmärtämään sääntöä, ja jos huomaamme, mitään selitystä ei enää tarvita. Tätä ajatusta voidaan pitää ratkaisevana erona hänen välikautensa ja myöhäisfilosofiansa välillä.[215]

Vuoden 1930 lopussa Trinity College myönsi Wittgensteinille viisivuotisen apurahan, joka takasi hänen toimeentulonsa toistaiseksi.[216] Seuraavana vuonna hän omisti paljon aikaa omaelämänkertansa suunnittelulle, ja tänä aikana hän viittasi usein muistikirjoissaan ja keskusteluissaan Otto Weiningeriin. Weininger oli itse homoseksuaali ja juutalainen, ja hänen teoksensa Sukupuoli ja luonne oli antisemitistinen ja misogynistinen.[217] Vaikka Wittgenstein ei yhtynyt Weiningerin naisvihaan ja sanoi eräässä kirjeessään Moorelle, että Weiningerin suuruus piilee hänen valtavassa erehdyksessään, hän tuntui silti omaksuneen Weinigerin näkemyksiä juutalaisuudesta. Wittgenstein vaikutti ajattelevan, että monilla hänen inhottavista luonteenpiirteistään oli jotain tekemistä hänen juutalaisuutensa kanssa. Hän myös ajatteli, etteivät juutalaiset – hänet itsensä mukaan lukien – kykene omaperäiseen ajatteluun, mikä on ironista sikäli, että hän oli juuri kehittämässä filosofian historiassa ainutlaatuista ongelmanratkaisutapaa. Vaikka hän käytti muistiinpanoissaan tuona aikana antisemitistisiksi luettavia ilmaisuja, hänen olivat ennen kaikkea introspektiivisiä tunnustuksia.[218] Vuoden 1931 jälkeen hän kuitenkin lopetti tällaisten ilmausten käyttämisen.[219]

Alkukesällä 1931 Wittgenstein matkusti Marguerite Respingerin kanssa Norjaan. Wittgensteinin tarkoitus oli valmistella heidän yhteistä tulevaisuuttaan. Hän kuitenkin vaati, etteivät he viettäisi aikaa yhdessä, vaan että molempien tulisi käyttää aikansa henkiseen valmistautumiseen heidän yhteistä elämäänsä varten. Respinger ei innostunut tästä, ja matkan jälkeen hän hylkäsi lopullisesti ajatuksen naimisiinmenosta Wittgensteinin kanssa, vaikka heidän ystävyytensä ei päättynytkään.[220] Palattuaan Wieniin hän yritti toimittaa muistiinpanoistaan yhtenäistä teosta, jonka työnimi oli nyt ”Filosofinen kielioppi”. Hän valitsi muistiinpanoistaan parhaina pitämiään huomautuksia yhä uudelleen ja järjesteli niitä uusiin käsikirjoitusluonnoksiin.[221] Seuraavana kesänä Wittgenstein yritti jälleen koota käsikirjoituksistaan julkaisukelpoisen teoksen. Hän saneli konekirjoittajalle yhteensä suuren määrän huomautuksiaan, ja tästä syntyi käsikirjoitus, jota Wittgenstein-tutkimuksessa kutsutaan nimellä ”the Big Typescript”.[222]

Seuraavalla lukukaudella Wittgenstein piti kaksi luentosarjaa nimekkeillä ”Filosofia” ja ”Matemaatikkojen filosofia”. Ensin mainituilla luennoilla hän esitteli keksimänsä kielen tutkimisen metodin, kielipelit, ja jälkimmäisillä luennoilla hän kritisoi etenkin niitä näkemyksiä, että matematiikka perustuisi logiikalle ja että matematiikassa etsitään objektiivisia tosiasioita.[223] Luennoille osallistui kolmannen vuoden opiskelija Francis Skinner, joka oli lähes pakkomielteisen kiintynyt Wittgensteiniin, ja Wittgensteinkin oli kiinnostunut hänestä. Skinner alkoi auttaa Wittgensteinia kirjoittamisessa ja omistautui kolmen jatko-opiskeluvuotensa ajan hänen työnsä saattamiseen julkaisukuntoon.[224]

Sininen ja ruskea kirja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavana lukuvuonna 1933–1934 Wittgenstein ja Skinner viettivät lähes kaiken aikansa yhdessä. Wittgenstein piti samat luentosarjat kuin edellisenä lukuvuonna, mutta koska luennot olivat niin suosittuja, hän ei halunnut luennoida, vaan päätti sanella viidelle oppilaalle muistiinpanoja. Nämä muistiinpanot nidottiin sinisiin kansiin, mistä syystä nidettä alettiin kutsua ”Siniseksi kirjaksi”. Se oli ensimmäinen julkaisu Wittgensteinin myöhäiskauden filosofiasta ja kielipeliin perustuvasta filosofisten ongelmien ratkaisun menetelmästä, ja nide levisi lopulta paljon laajemmalle kuin Wittgenstein oli tarkoittanut, jopa Oxfordin filosofian laitokselle.[225]

Vuonna 1934 Wittgenstein alkoi suunnitella jättävänsä akateemisen elämänsä ja muuttavansa Skinnerin kanssa Neuvostoliittoon, jossa he elättäisivät itsensä työläisinä.[226] Syksyllä he alkoivat opiskella venäjää.[227] Vaikka Wittgensteinin poliittiset näkemykset kallistuivat vasemmalle, marxilaisuus tuskin oli syy, jonka takia hän halusi Neuvostoliittoon; pikemminkin hän oli viehättynyt yksinkertaisesta elämäntavasta, jonka hän uskoi Venäjällä vallitsevan.[228]

Seuraavana lukuvuonna 1934–1935 Wittgenstein saneli Skinnerille ja Alice Ambroselle toisen niteen, ”Ruskean kirjan”. Sen ei ollut tarkoitus korvata luentoja, kuten ”Sinisen kirjan”, vaan siinä Wittgenstein halusi vain esittää työnsä tulokset.[229] Hän ei kuitenkaan suunnitellut julkaisevansa kirjaa.[230] Kesällä 1935 Wittgenstein alkoi valmistella matkaa Neuvostoliittoon. Hänen ystävänsä saivat vaikutelman, että hän aikoisi jättää filosofian.[231] Syyskuussa hän lopulta matkusti Leningradiin yksin, koska Skinner oli sairastunut.[232] Hän tapasi Leningradissa ja Moskovassa filosofian professoreja, ja hänelle kävi ilmi, että hänet päästettäisiin asumaan Neuvostoliittoon, jos hän työskentelisi opettajana, mutta työläiseksi häntä ei otettaisi.[233] Hän pohti vielä parin vuoden ajan, ottaisiko hän vastaan opettajanviran Moskovasta, kunnes kesällä 1937 saksalaiset tai itävaltalaiset eivät enää poliittisen kehityksen vuoksi olleet tervetulleita Neuvostoliittoon.[234]

Syksyllä 1935 alkoi Wittgensteinin apurahakauden viimeinen vuosi. Hän kritisoi luennoillaan sitä käsitystä, että kokemuksen kohde olisi jokin erityinen olio, niin sanottu aistinsisältö.[235] Joulun jälkeen jatko-opiskelija Rush Rhees alkoi käydä Wittgensteinin luennoilla, ja hänestä tuli yksi Wittgensteinin läheisimmistä ystävistä.[236] Kesäkuussa tapahtuneen Moritz Schlickin murhan myötä Wittgensteinin ja Waismannin yhteistyö kirjan julkaisemiseksi päättyi lopullisesti.[237] Teos on julkaistu vuonna 1965, molempien miesten kuoleman jälkeen.[238]

Jälleen Norjaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuussa 1936 Wittgenstein lähti Norjaan viimeistelläkseen muistiinpanonsa painokuntoon, kuten hän oli tehnyt vuonna 1913.[239] Skinner ei lähtenyt hänen kanssaan, sillä Wittgenstein oli taivutellut hänet ottamaan vastaan työpaikan mekaanikkona Cambridgessä.[240] Aluksi Wittgenstein käytti Ruskeaa kirjaa pohjana työstäessään kirjaansa, mutta hylkäsi sen marraskuun alussa. Tämän jälkeen hän kirjoitti tyhjästä uuden aloituksen kirjalleen, joka muodostaa Filosofisten tutkimusten huomautukset 1–188.[241] Tämä on ainoa osio Wittgensteinin myöhäistuotannosta, johon hän oli täysin tyytyväinen.[242]

Samaan aikaan, kun Wittgenstein kirjoitti teostaan, hän kirjoitti myös tunnustuksia, joissa hän kuvasi sellaisia hetkiä elämässään, jolloin hän oli ollut epärehellinen tai muuten luonteeltaan heikko. Hänen mielestään oli tärkeää olla rehellinen itselleen ja niellä ylpeytensä paitsi jotta voisi olla hyvä ihminen, myös jotta voisi kirjoittaa hyvää filosofiaa. Joululoman aikana hän esitti tunnustuksensa sukulaisilleen ja ystävilleen, muun muassa Paul Engelmannille, Moorelle ja Skinnerille.[243] Tunnustukset käsittelivät muun muassa sitä, että hän oli antanut ihmisten ymmärtää, että hän on neljäsosajuutalainen, kun tosiasiassa kolme hänen neljästä isovanhemmastaan olivat juutalaisia,[244] sekä sitä, että hän oli valehdellut Otterthalin oikeudenkäynnistä yhteydessä. Hän jopa meni Otterthaliin pyytämään henkilökohtaisesti anteeksi tekojaan opettamiltaan lapsilta ja heidän vanhemmiltaan.[245]

Keväällä 1937 Wittgensteinin työ ei juuri edistynyt. Kesällä hän asui Wienissä perheensä luona sekä Cambridgessä Skinnerin kanssa, ja saneli tälle Filosofisten tutkimusten ensimmäiset 188 huomautusta.[246] Palattuaan syksyllä Norjaan hän oli masentunut ja ikävöi Skinneriä.[247] Skinner kävikin hänen luonaan, mutta tämän lähdön jälkeenkin hän oli huolestunut ja ahdistunut. Hän kuitenkin jatkoi kirjoittamista, ja sai valmiiksi huomautuksia, jotka hän tarkoitti teoksensa jälkimmäiseksi puoliskoksi, mutta jotka on julkaistu teoksen Huomautuksia matematiikan perusteista ensimmäisessä osassa.[248] Hän lähti Norjasta joulukuussa.[249]

Professoriksi Cambridgeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietettyään joulun Wienissä Wittgenstein muutti helmikuussa 1938 Dubliniin, vanhan ystävänsä psykiatri Maurice Druryn vanhaan asuntoon. Hän tunsi olevansa kykenemätön kirjoittamaan, ja hän alkoi suunnitella kouluttautumista psykiatriksi, kuten oli tehnyt monesti aikaisemminkin elämänsä aikana, ja Drury järjestikin hänelle mahdollisuuden tavata mielenterveyspotilaita St. Patrickin sairaalassa.[250] Wittgensteinin ajattelua häiritsi myös huoli siitä, että hänen kansalaisuutensa saattoi olla vaihtumassa käynnissä olleen Anschlussin, Itävallan Saksaan liittämisen vuoksi.[251] Kun liittäminen tapahtui maaliskuussa Wittgenstein halusi lähteä Wieniin varmistaakseen, että hänen perheensä on turvassa, mutta Piero Sraffa neuvoi häntä hankkimaan ensin Britannian kansalaisuuden, jos hän halusi päästä pois Itävallasta.[252]

Huhtikuussa 1938 Wittgenstein oli muuttanut Cambridgeen Skinnerin luo ja aloittanut luennoimisen yliopistossa. Koska Wittgenstein ei halunnut luennoida suurelle ryhmälle, hänen luennoistaan ei tiedotettu tavalliseen tapaan, vaan muutamat muut lehtorit kertoivat niistä opiskelijoille, joiden he arvelivat olevan niistä kiinnostuneita. Luennoille osallistuikin vain kymmenkunta opiskelijaa. Wittgenstein käsitteli luennoillaan muun muassa estetiikkaa ja uskonnollista uskoa, ja opiskelijoiden muistiinpanot luennoilta on myöhemmin julkaistu. Luennot ovat Wittgensteinin tuotannossa ainutlaatuisia, paitsi aiheensa vuoksi, myös siksi, että niistä on mahdollista saada selkeä kuva hänen käsityksestään filosofian tarkoituksesta. Hän vastusti tieteellisen metodin mukaisen ongelmanratkaisun soveltamista filosofiaan, samoin kuin uskonnollisen uskon ja estetiikan tarkastelemiseen, joissa tieteellistä metodin soveltaminen johtaisi yhtä lailla pinnallisuuksiin ja väärinkäsityksiin.[253]

Kesällä Wittgenstein valmisteli kirjansa julkaisemista. Kun kirjaa tarjottiin syyskuussa Cambridge University Pressille julkaistavaksi, hän kuitenkin vetäytyi hankkeesta, koska hän ei ollut tyytyväinen kirjan toiseen, matematiikan filosofiaa käsittelevään osaan, eikä Rheesin tekemään englanninkieliseen käännökseen. Wittgenstein oli päättänyt hakea filosofian professuuria, joka oli jäänyt avoimeksi Mooren erottua, ja korjaili nopeasti käännöstä, jotta valitsijoihin kuulunut Keynes voisi lukea kirjan. Tällä tuskin oli kuitenkaan vaikutusta, sillä Wittgensteinia pidettiin yleisesti tuolloin eräänä aikansa nerokkaimmista filosofeista, ja professorin tuoli myönnettiin hänelle helmikuussa 1939. Filosofin professorin virka Cambridgen yliopistossa puolestaan helpotti Wittgensteinin kansalaisuuden hakuprosessia,[254] ja hänelle myönnettiin Britannian kansalaisuus huhtikuussa.[255]

Saatuaan Britannian passin Wittgenstein matkusti Berliiniin, Wieniin ja New Yorkiin sopiakseen natsiviranomaisten kanssa Margareten suunnittelemasta järjestelystä, jossa suvun ulkomailla olevat suuret rahavarat siirrettäisiin natsien haltuun vastineena siitä, että Hermann Christian Wittgensteinin jälkeläisiä kohdeltaisiin Mischlingeinä, vain osaksi juutalaisina. Helmikuussa 1940 Saksan viranomaiset päättivät, että edes Mischlingejä koskevia lakeja ei sovellettaisi Wittgensteineihin, eivätkä Nürnbergin lait aiheuttaisi siten heille mitään harmia.[256][257]

Lukuvuonna 1939 Wittgenstein piti luentosarjan matematiikan filosofiasta. Luennoilla hän kritisoi tieteellisen metodin soveltamista matematiikkaan ja matematiikan taustalla ollutta metafysiikkaa. Luennoille osallistui matemaatikko Alan Turing, ja luennot muodostuivat usein näiden miesten väittelyksi, kun Wittgenstein väheksyi matemaattisen logiikan merkityksellisyyttä ja Turing puolusti sitä.[258] Wittgensteinin luennoille osallistui myös Norman Malcolm, amerikkalainen tohtoriopiskelija, josta tuli Wittgensteinin läheinen ystävä.[259]

Vuonna 1940 Skinnerin työtoveri, 19-vuotias Keith Kirk alkoi Skinnerin ehdotuksesta käydä Wittgensteinin luona yksityisopetuksessa. Wittgenstein ihastui Kirkiin, mutta tällä ei ollut aavistustakaan Wittgensteinin tunteista. Seuraavana vuonna yksityistunnit loppuivat, kun Kirk muutti pois Cambridgestä. Lokakuussa 1941 Wittgenstein sai kuulla, että Skinner oli sairastunut polioon ja kuollut. Wittgenstein järkyttyi suuresti ja tunsi syyllisyyttä siitä, että hän oli suhtautunut Skinneriin välinpitämättömästi viimeisinä vuosina.[260]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kahtena ensimmäisenä vuonna toisen maailmansodan sytyttyä Wittgenstein jatkoi luennoimista Cambridgessa, vaikka hän halusi kovasti tehdä jotain sotatoimiin liittyvää. Lopulta syksyllä 1941 hänen ystävänsä Gilbert Ryle järjesti hänelle paikan Guy’s Hospital -sairaalasta, jossa hänen veljensä, lääketieteen professori John Ryle työskenteli lääkärinä. Wittgenstein aloitti pian työt sairaalan vahtimestarina, ja hänen tehtävänsä oli toimittaa lääkkeitä potilaille. Työskennellessään Guy’s Hospitalissa Wittgenstein keskittyi filosofisessa työssään lähinnä matematiikan filosofiaan, koska hän halusi parantaa kirjansa jälkimmäistä puoliskoa.[261]

Wittgenstein tutustui sairaalassa lääkäri Basil Reeveen, joka tutki yhdessä tohtori Grantin kanssa ilmahyökkäyksissä haavoittuneita ihmisiä. Wittgenstein kiinnostui tämän tutkimustyöstä ja liittyi lopulta Reeven ja Grantin Newcastleen siirtyneeseen tutkimusryhmään maaliskuussa 1943. Tutkimuksen tarkoitus oli kehittää entistä tarkempia diagnooseja ja hoitomuotoja, mihin tarvittiin tarkkoja tietoja vammojen vaikutuksista. Wittgensteinin toimenkuvana oli tässä paloitella jäädytettyjä kudoksenpaloja ja värjätä niitä. Hän myös kehitti paradoksaalisen pulssin mittaamiseen käytettävän laitteen, joka mittasi tarkasti pulssipainetta. Wittgenstein työskenteli ahkerasti eikä kirjoittanut Newcastlessa ollessaan lainkaan filosofiaa.[262]

Tammikuussa 1944 Reeve ja Grant siirtyivät Italiaan, ja heidän tilalleen tutkimusryhmään tuli uusi lääkäri. Wittgenstein kuitenkin lähti takaisin Cambridgeen vain kolmen viikon kuluttua tästä.[263]

Takaisin Cambridgeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wittgenstein halusi saada kirjansa valmiiksi ennen kuin palaisi Cambridgeen opettamaan, ja hän uskoi, että paras paikka tähän olisi Swansea, jossa hän pystyi keskustelemaan Rush Rheesin kanssa. Hänelle myönnettiin virkavapaata vuoden 1944 syksyyn saakka.[264] Kahtena ensimmäisenä kuukautena Wittgensteinin kirjoitukset käsittelivät matematiikan filosofiaa, mutta hän kiinnostui pian enemmän psykologian filosofiasta, eikä tämän jälkeen enää elämänsä aikana palannut viimeistelemään matematiikan filosofiaa koskevia huomautuksiaan. Siitäkin huolimatta hän piti näitä huomautuksia osana Filosofisia tutkimuksia. Wittgenstein muutti kuitenkin kirjan rakennetta tänä aikana siten, että säännön seuraamista koskevien huomautusten jälkeen seurasi nyt matematiikan filosofian sijaan yksityisen kielen argumenttia ja kokemuksen yksityisyyttä käsittelevät huomautukset.[265]

Lokakuussa Wittgenstein palasi Cambridgeen. Myös Russell oli palannut Yhdysvalloista Cambridgeen, mutta miesten välit eivät olleet lämpimät. Mooren ja Wittgensteinin välit sen sijaan olivat yhä läheiset, mutta koska Moore oli jo vanha ja huonokuntoinen, hänen vaimonsa kielsi Wittgensteinia keskustelemasta hänen kanssaan pitkään.[266] Syyslukukaudella pitämillään luennoilla Wittgenstein käsitteli psykologian filosofiaan liittyviä ongelmia, joista hän oli Swanseassa kirjoittanut.[267]

Joululoman jälkeen Wittgenstein yritti jälleen saattaa kirjansa julkaisukuntoon ja kirjoitti Filosofisten tutkimusten esipuheen lopullisen version. Hän jatkoi kuitenkin vielä loppuvuoden ajan psykologisia käsitteitä käsittelevän osan laajentamista. Kesällä hän saneli tätä varten käsikirjoituksen, mutta ei pitänyt sitäkään vielä valmiina versiona.[268] Kesän aikana Wittgenstein huolestui toisen maailmansodan loppuvaiheen julmuuksien takia. Hän oli varma siitä, että sodan loppu merkitsi vain aselepoa ja että edessä olisi vielä edellisiä suurempi ja raaempi sota.[269]

Syksyn 1945 ja alkuvuoden 1946 aikana Wittgenstein sai valmiiksi Filosofisten tutkimusten ensimmäisen osan. Hän ei silti aikonut julkaista kirjaa, van kävi sitä läpi ystäviensä kanssa, jotta edes joku ymmärtäisi kirjaa hänen kuolemansa jälkeen. Hän oli vakuuttunut siitä, että hänen kirjansa ymmärrettäisiin täysin väärin sen julkaisemisen jälkeen. Kesällä 1946 hän oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että edessä olisi ydinsota, joka tuhoaisi ihmiskunnan. Tämän pelon, samoin kuin hänen halveksuntansa akateemista filosofiaa kohtaan, taustalla oli hänen inhonsa tieteen vaikutusvaltaa kohtaan: tiede oli toisaalta synnyttänyt atomipommin kaltaisen joukkotuhoaseen ja toisaalta kannusti filosofeja yleisyyteen pyrkivään ajatteluun. Omaa ajatteluaan hän piti täysin tällaisen tieteenpalvonnan vastaisena.[270]

Ankka–jänis-pään voi nähdä sekä ankkana että jäniksenä mutta ei molempina yhtä aikaa.

Vuonna 1946 Wittgenstein rakastui parikymppiseen Ben Richardsiin, joka opiskeli lääketiedettä Cambridgessä.[271] Ei ole kuitenkaan viitteitä siitä, että Richards olisi rakastanut romanttisesti Wittgensteinia tai ylipäätään ollut homoseksuaali.[272] Saman vuoden lokakuussa hän osallistui Moral Science Clubin kuuluisaksi tulleeseen tapaamiseen, jossa Karl Popper piti esitelmän aiheesta ”Onko olemassa filosofisia ongelmia?”. Popper kertoi omaelämäkerrassaan, että kesken kiihkeän keskustelun Wittgenstein käski hiilihangolla uhaten Popperia antamaan yhdenkin esimerkin moraalisesta säännöstä. Kun Popper sanoi: ”Ei pidä uhkailla vierailevaa luennoitsijaa hiilihangolla”, Wittgenstein ryntäsi ulos huoneesta.[273] Monet paikalla olijoista ovat kuitenkin kiistäneet Popperin version tapahtumien kulusta.[274]

Wittgenstein piti lukuvuonna 1946 luentonsa psykologian filosofiasta ja veti myös seminaareja matematiikan filosofiasta. Keväällä hän päätti lopettaa opettamisen ja luopua professorin virasta. Viimeisellä luentosarjallaan hän keskusteli aiheista, joita hän myöhemmin tuli käsittelemään Filosofisten tutkimuksen toisessa osassa, ja esitteli muun muassa ankka-jänis-kaksoisaspektikuvan.[275] Ennen lähtöään Wienistä Wittgenstein saattoi valmiiksi käsikirjoituksen, joka on julkaistu teoksen Huomautuksia psykologian filosofiasta ensimmäisenä osana.[276]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wittgenstein muutti Englannista Irlantiin, Dubliniin. Hän kokosi Filosofisten tutkimusten toista osaa valmistelemansa käsikirjoituksen pohjalta, mutta ruuansulatusvaivat häiritsivät hänen työtään. Hän masentui ja muutti Maurice Druryn veljen mökkiin Connemaraan Irlannin länsirannikolle.[277] Hän asui siellä yksin kesän 1948, minä aikana hänen fyysinen ja psyykkinen terveydentilansa paranivat.[278] Hän lähti Connemarasta elokuussa, vieraili muun muassa Ben Richardsin luona Uxbridgessä ja syöpää sairastavan sisarensa Herminen luona Wienissä. Palattuaan Cambridgeen hän saneli käsikirjoituksen, joka myöhemmin julkaistiin teoksen Huomautuksia psykologian filosofiasta toisena osana. Lokakuussa hän aikoi palata Connemaraan, mutta muuttikin heikon terveydentilansa takia talveksi dublinilaisen hotelliin. Hän kirjoitti hotellissa vuoden 1948 aikana sarjan huomautuksia, jotka on julkaistu nimellä Last Writings on the Philosophy of Psychology.[279]

Wittgenstein kävi huhtikuussa 1949 Wienissä Herminen luona. Palattuaan Dubliniin hän saattoi valmiiksi Filosofisten tutkimusten toisena osana julkaistun käsikirjoituksen. Hän aikoi lähteä Norman Malcolmin luo Yhdysvaltoihin, ja ennen lähtöään hän asui kuukauden Cambridgessä Richardsin ja häntä Cambridgen yliopiston filosofian professorin virassa seuranneen Georg Henrik von Wrightin luona. Tänä aikana hän saneli käsikirjoituksensa konekirjoittajalle, ja se jäi viimeiseksi käsikirjoitukseksi, jonka hän valmisteli.[280]

Wittgenstein matkusti Yhdysvaltoihin heinäkuussa. Hän asui Malcolmin luon Ithacassa ja kävi keskusteluja Malcolmin sekä muiden Cornellin yliopiston filosofien, etenkin Oets Kolk Bouwsman kanssa. Hän keskusteli Malcomin kanssa muun muassa George Edward Mooren esittämistä skeptisismin kumoamisyrityksistä.[281] Wittgenstein sairastui paria viikkoa ennen lähtöään Yhdysvalloista, mutta pääsi matkustamaan Englantiin lokakuussa. Cambridgessa hän sairastui kuitenkin uudestaan, ja hänellä diagnosoitiin eturauhassyöpä.[282]

Joulukuussa Wittgenstein matkusti perheensä luo Wieniin, mutta ei kertonut heille syövästään. Helmikuussa hänen sisarensa Hermine kuoli. Wittgensteinin oma terveydentila sen sijaan parani, ja hän pystyi kirjoittamaan muutamia huomautuksia Goethen Zur Farbenlehre -teoksesta ja Mooren ulkomaailman olemassaolon todistuksesta sekä tapaamaan Itävaltaan matkustanutta Elizabeth Anscombea, joka oli tullut virkistämään saksankielen taitojaan, koska aikoi kääntää Wittgensteinin teoksia englanniksi.[283]

Wittgenstein palasi maaliskuussa 1950 Englantiin, ja muutti von Wrightien luo Cambridgeen. Häntä pyydettiin pitämään John Locke -luennot Oxfordin yliopistossa, mutta hän kieltäytyi, vaikka palkkio olisi ollut hyvä.[284] Huhtikuussa hän muutti Anscomben luo Oxfordiin. Hän jatkoi värioppia käsittelevien huomautusten kirjoittamista, jotka on julkaistu teoksena Huomautuksia väreistä, ja loppukesällä hän kirjoitti jatkoa myös Mooren terveen järjen lauseita koskevia huomautuksiaan.[285]

Wittgensteinin hautakivi Cambridgessa.

Syksyllä Ben Richards läpäisi loppukokeensa, ja hän lähti Wittgensteinin kanssa Norjaan. Richards sairastui matkalla, joten heidän piti lähteä Wittgensteinin mökistä. Heidän palattuaan Skjoldenista Wittgenstein suunnitteli lähtevänsä pian takaisin, koska hän uskoi, että se olisi ainoa paikka, jossa hän voisi työskennellä. Hän kuitenkin sairastui vähän ennen joulua. Kun hänen suunnitelmistaan matkustaa Norjaan ei tullut mitään, hän tiedusteli mahdollisuutta asua luostarissa Midlandsissa. Tämäkin suunnitelma kuitenkin kariutui, kun Wittgensteinin terveys petti tammikuussa 1951. Helmikuussa hän muutti asumaan lääkärinsä Edward Bevanin luo Cambridgeen.[286] Helmikuun lopussa Wittgensteinin hormoni- ja röntgenhoidot lopetettiin. Hoitojen lopettamisen jälkeen hän kirjoitti paljon, yli puolet Mooren terveen järjen filosofiaa käsittelevistä huomautuksista, jotka on julkaistu teoksena Varmuudesta. Viimeisen huomautuksen hän kirjoitti vain kahta päivää ennen kuolemaansa.[287]

28. huhtikuuta Wittgenstein sairastui vakavasti. Tohtori Bevanin vaimo valvoi hänen vierellään, ja kun hän kertoi, että Wittgensteinin ystäviä olisi seuraavana päivänä tulossa tapaamaan häntä, Wittgenstein vastasi viimeisinä sanoinaan ennen kuin menetti tajuntansa: ”Sanokaa heille, että minulla on ollut suurenmoinen elämä”.[288] Seuraavana päivänä Richards, Anscombe, Drury ja Yorick Smythies saapuivat tohtori Bevanin luo, ja hetken sen jälkeen, kun katolinen pappi oli siunannut Wittgensteinin, Bevan julisti hänet kuolleeksi. Wittgenstein haudattiin seuraavana aamuna St. Gilesin kirkon hautausmaalle Cambridgeen katolisin menoin.[289]

Huomautukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tosin Russellin kertoman mukaan Wittgenstein ei tuntenut Fregeä henkilökohtaisesti ennen opiskeluaikaansa Cambridgessä. (McGuinness 1988, s. 74.)
  2. Näin Monkin (1990) mukaan. McGuinnessin (1980, s. 186) mukaan Russell ei pitänyt ajatusta erityisen huonona.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Edmonds, David & Eidinow, John: Wittgensteinin hiilihanko. Selvitys kahden suuren filosofin kymmenminuuttisesta kiistasta. Suomentanut Jukka Saarikivi. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 978-951-0-26460-7.
  • Malcolm, Norman: Ludwig Wittgenstein: Muistelma. Suomentanut Pentti Polameri. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-16162-4.
  • McGuinness, Brian: Young Ludwig: Wittgenstein’s Life 1889–1921. Oxford: Oxford University Press, 1988. ISBN 0-19-927994-2.
  • Monk, Ray: Wittgenstein: The Duty of Genius. London: Vintage, 1990. ISBN 978-0-09-988-370-8.
  • Wright, Georg Henrik von: Elämäkerran luonnos. Teoksessa Malcolm, Norman: Ludwig Wittgenstein: Muistelma. Suomentanut Pentti Polameri. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-16162-4.

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. McGuinness 1988, s. 1.
  2. Edmonds & Eidinow 2002, s. 116.
  3. McGuinness 1988, s. 1.
  4. Monk 1990, s. 4.
  5. Monk 1990, s. 5.
  6. a b c d e f g h i j k l m n Ludwig Wittgenstein: A Biographical Sketch Cambridge Wittgenstein Archive. Viitattu 5.3.2010. (englanniksi)
  7. Monk 1990, s. 6.
  8. McGuinness 1988, s. 10.
  9. McGuinness 1988, s. 11–13.
  10. Monk 1990, s. 6–7.
  11. McGuinness 1988, s. 15–16.
  12. a b Monk 1990, s. 7.
  13. Edmonds & Eidinow 2002, s. 91.
  14. Monk 1990, s. 7–8.
  15. a b Monk 1990, s. 11.
  16. Monk 1990, s. 8.
  17. Edmonds & Eidinow 2002, s. 195.
  18. Monk 1990, s. 12–13.
  19. McGuinness 1988, s. 26–28.
  20. Edmonds & Eidinow 2002, s. 88.
  21. Monk 1990, s. 13.
  22. McGuinness 1988, s. 29–30.
  23. McGuinness 1988, s. 24–25.
  24. McGuinness 1988, s. 44–45, 50.
  25. Monk 1990, s. 12–13, 15.
  26. McGuinness 1988, s. 51.
  27. Edmonds & Eidinow 2002, s. 123.
  28. Monk 1990, s. 15.
  29. McGuinness 1988, s. 43, 51–52.
  30. Monk 1990, s. 14–15, 18.
  31. Monk 1990, s. 16.
  32. von Wright 1999, s. 15–16
  33. Monk 1990, s. 19.
  34. Monk 1990, s. 24–26.
  35. McGuinness 1988, s. 54–56.
  36. Monk 1990, s. 26–27.
  37. McGuinness 1988, s. 64–65.
  38. Monk 1990, s. 28–29.
  39. von Wright 1999, s. 14
  40. a b Monk 1990, s. 30.
  41. McGuinness 1988, s. 68–69.
  42. Monk 1990, s. 33.
  43. O'Connor, J. J. & Robertson, E. F.: Ludwig Josef Johann Wittgenstein Lokakuu 2003. St. Andrewsin yliopisto. Viitattu 5.3.2010. (englanniksi)
  44. Monk 1990, s. 34.
  45. Monk 1990, s. 36.
  46. Monk 1990, s. 38–39.
  47. Edmonds & Eidinow 2002, s. 50–51.
  48. Monk 1990, s. 41.
  49. Monk 1990, s. 42.
  50. McGuinness 1988, s. 94, 97–98.
  51. Monk 1990, s. 41–44, 47.
  52. McGuinness 1988, s. 102–104, 106–108.
  53. McGuinness 1988, s. 116–117.
  54. Monk 1990, s. 42–43.
  55. McGuinness 1988, s. 122–123, 125.
  56. Monk 1990, s. 49–50.
  57. Malcolm 1999, 90–91.
  58. McGuinness 1988, s. 93–94.
  59. Monk 1990, s. 51.
  60. McGuinness 1988, s. 131–132, 135–136.
  61. Monk 1990, s. 55–58.
  62. McGuinness 1988, s. 138–139.
  63. a b Monk 1990, s. 66.
  64. Monk 1990, s. 47–48.
  65. Edmonds & Eidinow 2002, s. 206.
  66. Monk 1990, s. 67–68.
  67. McGuinness 1988, s. 143–144.
  68. Monk 1990, s. 69–70.
  69. McGuinness 1988, s. 164–165.
  70. Monk 1990, s. 70.
  71. Monk 1990, s. 71–72.
  72. Monk 1990, s. 72, 74.
  73. McGuinness 1988, s. 168.
  74. Monk 1990, s. 75, 83.
  75. Monk 1990, s. 84, 86.
  76. McGuinness 1988, s. 179–181.
  77. Monk 1990, s. 87–89.
  78. McGuinness 1988, s. 182–184.
  79. Monk 1990, s. 88–89, 92.
  80. McGuinness 1988, s. 184, 186–187.
  81. Monk 1990, s. 92.
  82. Monk 1990, s. 91.
  83. Monk 1990, s. 93.
  84. McGuinness 1988, s. 187.
  85. Monk 1990, s. 94–96.
  86. Monk 1990, s. 96.
  87. Monk 1990, s. 98–100.
  88. McGuinness 1988, s. 194–196.
  89. Monk 1990, s. 102.
  90. McGuinness 1988, s. 198–199.
  91. Monk 1990, s. 103–104.
  92. Edmonds & Eidinow 2002, s. 66–67.
  93. McGuinness 1988, s. 199–202.
  94. Monk 1990, s. 104.
  95. Monk 1990, s. 104–105.
  96. McGuinness 1988, s. 202–205.
  97. Monk 1990, s. 106–108
  98. McGuinness 1988, s. 205–210.
  99. Monk 1990, s. 110–112.
  100. a b McGuinness 1988, s. 211.
  101. Monk 1990, s. 112–115.
  102. McGuinness 1988, s. 211, 214.
  103. Monk 1990, s. 115–116.
  104. Monk 1990, s. 117–118.
  105. Monk 1990, s. 118.
  106. Monk 1990, s. 119.
  107. McGuinness 1988, s. 223.
  108. Monk 1990, s. 120.
  109. McGuinness 1988, s. 229–230.
  110. Monk 1990, s. 121–123.
  111. a b McGuinness 1988, s. 231.
  112. Monk 1990, s. 125.
  113. Monk 1990, s. 124–126.
  114. Monk 1990, s. 128.
  115. McGuinness 1988, s. 232–233.
  116. Monk 1990, s. 132–133, 135–136.
  117. McGuinness 1988, s. 233–235.
  118. McGuinness 1988, s. 236–237.
  119. Monk 1990, s. 136, 138–139.
  120. McGuinness 1988, s. 238–240.
  121. Monk 1990, s. 139–140, 146–147.
  122. McGuinness 1988, s. 241–242, 244–246, 256.
  123. Monk 1990, s. 147–149.
  124. McGuinness 1988, s. 246–249.
  125. Monk 1990, s. 150.
  126. McGuinness 1988, s. 256–257.
  127. Monk 1990, s. 151.
  128. Monk 1990, s. 152.
  129. Monk 1990, s. 153.
  130. a b c d Monk 1990, s. 154.
  131. Monk 1990, s. 156–157.
  132. Monk 1990, s. 157–158.
  133. Monk 1990, s. 158.
  134. Monk 1990, s. 159.
  135. Monk 1990, s. 161.
  136. a b Monk 1990, s. 162.
  137. Monk 1990, s. 163–164.
  138. Monk 1990, s. 164–165.
  139. Monk 1990, s. 166.
  140. Edmonds & Eidinow 2002, s. 91–92.
  141. a b Monk 1990, s. 171.
  142. Monk 1990, s. 171–172.
  143. Monk 1990, s. 173.
  144. Monk 1990, s. 175.
  145. Monk 1990, s. 176.
  146. Monk 1990, s. 178.
  147. Monk 1990, s. 179.
  148. Monk 1990, s. 180.
  149. Monk 1990, s. 181.
  150. Monk 1990, s. 182.
  151. Monk 1990, s. 183.
  152. Monk 1990, s. 184.
  153. Monk 1990, s. 185–186.
  154. Monk 1990, s. 188.
  155. Monk 1990, s. 192–193.
  156. Monk 1990, s. 192.
  157. Monk 1990, s. 193.
  158. Monk 1990, s. 194–195.
  159. Monk 1990, s. 196.
  160. Monk 1990, s. 200.
  161. Monk 1990, s. 201.
  162. Monk 1990, s. 202.
  163. Monk 1990, s. 203.
  164. Monk 1990, s. 204.
  165. Monk 1990, s. 205.
  166. Monk 1990, s. 206.
  167. Monk 1990, s. 206–207.
  168. Monk 1990, s. 207.
  169. Monk 1990, s. 210.
  170. Monk 1990, s. 212.
  171. Monk 1990, s. 213.
  172. Monk 1990, s. 216.
  173. Monk 1990, s. 217.
  174. Monk 1990, s. 218.
  175. Monk 1990, s. 219.
  176. Monk 1990, s. 223.
  177. Monk 1990, s. 224.
  178. Monk 1990, s. 225–226.
  179. Monk 1990, s. 227–228.
  180. Monk 1990, s. 230.
  181. Monk 1990, s. 231.
  182. Monk 1990, s. 232.
  183. a b Monk 1990, s. 234.
  184. Edmonds & Eidinow 2002, s. 198–199.
  185. Monk 1990, s. 235.
  186. Monk 1990, s. 236.
  187. Monk 1990, s. 236–237.
  188. Monk 1990, s. 237.
  189. Monk 1990, s. 238.
  190. Monk 1990, s. 238–239.
  191. Monk 1990, s. 240.
  192. Edmonds & Eidinow 2002, s. 154–156, 160.
  193. Monk 1990, s. 241–244.
  194. Monk 1990, s. 245, 249–250.
  195. Monk 1990, s. 251.
  196. Monk 1990, s. 255–256.
  197. Monk 1990, s. 258–259.
  198. Monk 1990, s. 260.
  199. Monk 1990, s. 260–261.
  200. Malcolm 1999, 89–90.
  201. Monk 1990, s. 261–262.
  202. Monk 1990, s. 269–272.
  203. Monk 1990, s. 272–273, 275.
  204. Tukiainen, Arto: Ylevä ja banaali etiikka: tapaus Wittgenstein. Niin & näin, 1998, nro 4, s. 32. Tampere: Suomen fenomenologinen instituutti ry. ISSN 1237-1645. Artikkelin verkkoversio Viitattu 5.3.2010.
  205. Monk 1990, s. 276–277.
  206. Uschanov, Tommi: Wittgenstein in Finland: A Bibliography 1928–2002 25.9.2007. Filosofia.fi. Viitattu 5.3.2010. (englanniksi)
  207. Monk 1990, s. 281–282, 311.
  208. Monk 1990, s. 283–284.
  209. Monk 1990, s. 286–288.
  210. Monk 1990, s. 289.
  211. Monk 1990, s. 292.
  212. Monk 1990, s. 293–294.
  213. Monk 1990, s. 298–299.
  214. Monk 1990, s. 300–301.
  215. Monk 1990, s. 301–302.
  216. Monk 1990, s. 304.
  217. Monk 1990, s. 21, 23.
  218. Monk 1990, s. 312–313, 316.
  219. Monk 1990, s. 317.
  220. Monk 1990, s. 318.
  221. Monk 1990, s. 319.
  222. Monk 1990, s. 325.
  223. Monk 1990, s. 329–330.
  224. Monk 1990, s. 331–334.
  225. Monk 1990, s. 336–337.
  226. Monk 1990, s. 340.
  227. Monk 1990, s. 342.
  228. Monk 1990, s. 343.
  229. Monk 1990, s. 344.
  230. Monk 1990, s. 346.
  231. Monk 1990, s. 347.
  232. Monk 1990, s. 350–351.
  233. Monk 1990, s. 351–352.
  234. Monk 1990, s. 353–354.
  235. Monk 1990, s. 354–355.
  236. Monk 1990, s. 357.
  237. Monk 1990, s. 358.
  238. Monk 1990, s. 284.
  239. Monk 1990, s. 361.
  240. Monk 1990, s. 360.
  241. Monk 1990, s. 363.
  242. Monk 1990, s. 364.
  243. Monk 1990, s. 366–368.
  244. Edmonds & Eidinow 2002, s. 118.
  245. Monk 1990, s. 369–371.
  246. Monk 1990, s. 373.
  247. Monk 1990, s. 374.
  248. Monk 1990, s. 376–377, 379–380.
  249. Monk 1990, s. 383.
  250. Monk 1990, s. 335, 356–357, 385, 388.
  251. Monk 1990, s. 389.
  252. Monk 1990, s. 391–393.
  253. Monk 1990, s. 402–404.
  254. Monk 1990, s. 414–415.
  255. Edmonds & Eidinow 2002, s. 137.
  256. Edmonds & Eidinow 2002, s. 138–140.
  257. Monk 1990, s. 399–400.
  258. Monk 1990, s. 415–418.
  259. Monk 1990, s. 422.
  260. Monk 1990, s. 426–428.
  261. Monk 1990, s. 424, 431–432, 438.
  262. Monk 1990, s. 444–448, 450, 452–453.
  263. Monk 1990, s. 456–457.
  264. Monk 1990, s. 458–459.
  265. Monk 1990, s. 466–467, 469–470.
  266. Monk 1990, s. 471–473.
  267. Monk 1990, s. 477.
  268. Monk 1990, s. 478–479.
  269. Monk 1990, s. 479–480, 482.
  270. Monk 1990, s. 483–485.
  271. Monk 1990, s. 491.
  272. Edmonds & Eidinow 2002, s. 258.
  273. Edmonds & Eidinow 2002, s. 11–12. Monk 1990, s. 494–495.
  274. Edmonds & Eidinow 2002, s. 27–29.
  275. Monk 1990, s. 499, 501, 507.
  276. Monk 1990, s. 518.
  277. Monk 1990, s. 507, 520, 522–524.
  278. Monk 1990, s. 526–527, 534.
  279. Monk 1990, s. 535–536, 538.
  280. Monk 1990, s. 542–544.
  281. Monk 1990, s. 552–554, 556.
  282. Monk 1990, s. 559.
  283. Monk 1990, s. 560–563.
  284. Monk 1990, s. 564.
  285. Monk 1990, s. 568–569.
  286. Monk 1990, s. 574–575.
  287. Monk 1990, s. 577–579.
  288. Malcolm 1999, s. 123.
  289. Monk 1990, s. 579.

Lisäkirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Andersson, Sten: Filosofen som inte ville tala: Ett personligt porträtt av Ludwig Wittgenstein. Stockholm: Norstedts, 2012. ISBN 978-91-1-304377-1.
  • Janik, Allan & Toulmin, Stephen: Wittgenstein’s Vienna. New York: Blackwell, 1973. ISBN 0-631-19600-5.
  • Kaipainen, Päivi: Suurten ajattelijoiden elämäkerrat ja elämänpolut. Bertrand Russellin, Ludwig Wittgensteinin ja Georg Henrik von Wrightin elämäkerrat bourdieulais-pragmatististen ja latourilaisten näkökulmien vertailussa. Turku: Koulutussosiologian tutkimuskeskus, RUSE, 2008. ISBN 951-29-3729-5. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Rhees, Rush (toim.): Ludwig Wittgenstein: Personal recollections. Oxford: Blackwell, 1981. ISBN 9780671217259.
  • von Wright, Georg Henrik: Wittgenstein. Oxford: Blackwell, 1982. ISBN 0-631-13099-3.
  • von Wright, Georg Henrik (toim.): A Portrait of Wittgenstein as a Young Man: From the Diary of David Hume Pinsent 1912–1914. Oxford: Basil Blackwell, 1990. ISBN 978-0-631-17511-7.