Lockheed L-188 Electra

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lockheed L-188 Electra
KLM:n Lockheed L-188 Electra C, Manchesterin lentoasemalla vuonna 1963.
KLM:n Lockheed L-188 Electra C, Manchesterin lentoasemalla vuonna 1963.
Tyyppi matkustajalentokone
kuljetuskone
Alkuperämaa  Yhdysvallat
Valmistaja Lockheed Corporation
Ensilento 6. joulukuuta 1957
Esitelty 12. tammikuuta 1959 (Eastern Air Lines)
Status rajoitetussa käytössä
Pääkäyttäjät American Airlines, National Air Lines, Braniff, Eastern
Valmistusmäärä 170
Valmistusvuodet 1957–1961
Yksikköhinta 2,05 milj. USD (tammikuu 1958)
Muunnelmat Lockheed P-3 Orion

Lockheed L-188 Electra oli yhdysvaltalainen Lockheedin valmistama keskiraskas ja keskipitkien matkojen potkuriturbiinikäyttöinen liikennelentokone. Konetyypille sattui 20 lento-onnettomuutta. Viidesti koneesta irtosi propelli kesken lennon, mutta se ei kaikissa tapauksissa johtanut lentoturmaan.

Kehitys ja valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen kuudenkymmenen Vickers Viscountin tilausta 1954 Capital Airlines oli yhteydessä Lockheediin selvittääkseen potkuriturbiinikoneen hankintamahdollisuuksia Yhdysvalloista. Lockheed oli kiinnostunut, mutta kielteiseen lopputulokseen päätynyt selvitys muiden lentoyhtiöiden tarpeesta esti suunnittelun aloittamisen. American Airlines toimitti kuitenkin uudistetun esityksen seuraavan vuoden alkupuolella, jolloin yhtiö aloitti kehitystyön.

American Airlinesin esitys koski nelimoottorista lentokonetta, jossa olisi kapasiteettia olisi 75 matkustajalle. Koneen toimintamatkana piti olla vähintään 3 220 kilometriä. Esityksen merkittävästi suurempi toimintamatka aiempaan 805-1 290 kilometriin verrattuna ei saanut kuitenkaan tehdä operoinnista lyhyemmillä matkoilla kannattamatonta. Vaatimusten täyttämiseksi Lockheed esitti alatasoista pyöreällä rungolla olevaa CL-310-konetta, jonka voimanlähteenä olisivat joko Rolls-Royce Dart tai Napier Eland -moottorit. American oli tyytyväinen, mutta Eastern Air Lines halusi suuremman toimintamatkan (4 025 km), matkustajamäärän (85-90 henkeä) ja matkalentonopeuden (563 km/h). Vaihtamalla moottorit Allison 501D:ksi voitiin koneen kokoa kasvattaa ja sen suoritusarvot paranivat taloudellisuutta heikentämättä. Muutoksen jälkeen kumpikin lentoyhtiö oli tyytyväinen esitykseen ja sopimusneuvottelut saatiin päätökseen American Airlinesin kanssa 8. kesäkuuta 1955 ja Eastern Air Linesin kanssa 27. syyskuuta. American Airlines tilasi 35 konetta ja Eastern Air Lines 40. Ensimmäinen Electra valmistui 26 kuukaudessa, jolloin Lockheedillä oli kaikkiaan 129 koneen tilaukset kuudelta yhdysvaltalaiselta lentoyhtiöltä, kolmelta ulkomaiselta yhtiöltä ja moottorivalmistajalta. Näiden lisäksi oli tilausoptioita 48 koneesta.[1]

Kahdeksan viikkoa ennen suunniteltua ajankohtaa ensimmäinen Electra (N1881, c/n 188-001) lähti 6. joulukuuta 1957 Lockheedin lentoterminaalista Palmdaleen koelentoja ja hyväksyntää varten. Ongelmaton testiohjelma, johon osallistui neljä Electraa, johti Yhdysvaltain ilmailuhallinnon (FAA) hyväksyntään 22. elokuuta 1958. Toimitukset tilaajille alkoivat 8. lokakuuta, kun Eastern Air Lines hyväksyi seitsemännen valmistuneen koneen. Yhtiö oli vastaanottanut vuoden loppuun mennessä kaikkiaan kuusi Electra L188A -konetta. Lockheed toimitti vuoden loppuun mennessä myös American Airlinesille neljä konetta. Lentäjälakko viivästytti koneiden käyttöönottoa lentoyhtiöissä ja liikenne alkoi vasta seuraavan vuoden alussa, Easternilla 12. tammikuuta ja Americanilla 23. tammikuuta.[2]

Konetta tilattiin kahtena eri mallina 188A ja 188C. Voimalaitteena oli normaalisti neljä Allison 501D-13 tai 13A -turbiinimoottoria, mutta vaihtoehtona olivat myös saman valmistajan 501D-15-moottorit. Normaali matkustajamäärä oli 66–80, minkä lisäksi oli kuusi lisätuolia ykkösluokassa. Kone oli myös mahdollista varustaa tiiviimmin jopa 98 matkustajalle. Siinä oli normaalisti kolmen hengen lentomiehistö ja kaksi matkustamohenkilökuntaa. Malli 188C oli pidemmän toimintamatkan versio, jossa oli suuremmat polttoainesäiliöt ja hieman suurempi lentoonlähtöpaino. Ensimmäinen 188C oli samalla 57. valmistunut lentokone ja se luovutettiin 19. heinäkuuta 1959 Northwestern Airlinesille.[2]

Malli 188B oli Lockheedin epävirallisesti käyttämä nimitys 188C:lle (c/n 188-2001 - 188-2022), joissa oli kiskoihin asennetut matkustajien istuimet, kaksi lisävessaa ja suunnistajan tilat. Nämä koneet toimitettiin ulkomaiselle tilaajalle. Kaikkiaan valmistettiin 116 mallin 188A-konetta, jotka toimitettiin American Airlinesille (35), Eastern Air Linesille (35), Nationalille (14), Westernille (12), Braniffille (9), Trans Australialle (3) ja Ansett-ANA:lle (2). Mallia 188C valmistettiin 54 kappaletta, jotka toimitettiin Northwestille (18), KLM:lle (12), Qantasille (4) ja Garudalle, Pacific Southwestille ja TEAL:lle kolme kullekin. Viimeinen valmistunut Electra 188C luovutettiin 15. tammikuuta 1961 Garudalle.[3]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eastern Air Lines aloitti 12. tammikuuta 1959 liikennöinnin New Yorkista Miamiin ja American Airlines 23. tammikuuta New Yorkista Chicagoon. Konetyyppi oli pidetty sekä matkustajien että lentäjien keskuudessa huolimatta jo 3. helmikuuta tapahtuneesta kuolemaan johtaneesta onnettomuudesta. Onnettomuutta pidettiin lentäjän virheenä. Koneissa piti korjata kuitenkin resonanssista johtuva potkurien irtoaminen, mikä toi Lockheedille seitsemän miljoonan Yhdysvaltain dollarin menoerän. Braniffin 188A hajosi ilmassa 29. syyskuuta Texasissa. Hajoamisen syytä ei kyetty selvittämään, ja Northwesternin koneelle tapahtui samanlainen onnettomuus 17. maaliskuuta 1960 Indianassa. Neljäntoista kuukauden aikana tuhoutui kolme Electraa, mikä heikensi merkittävästi matkustajien ja lentäjien tyytyväisyyden uuteen koneeseen. Lehdistö ja kongressi vaativat konemallin asettamista lentokieltoon.[4]

Alustavien tutkimusten jälkeen FAA rajoitti 25. maaliskuuta maksimilentonopeuden 644:stä 508:aan kilometriin tunnissa ja hieman myöhemmin 475 kilometriin tunnissa. Lopulliseksi syyksi paljastui moottoreiden kiinnityksen heikkous, mikä johti siipiin ja runkoon johtuvaan tärinään. Lockheed otti vastuun tapahtuneesta ja sijoitti 25 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria LEAP-ohjelmaan, jossa edelleen käytössä olevien koneiden moottoreiden kiinnitykset vahvistettiin ja osassa lisäksi korjattiin tärinän jo aiheuttamia vaurioita. Valmistuneista koneista 25 oli jo korjattu ennen luovutusta tilaajille. Korjaus osoittautui onnistuneeksi ja FAA poisti lentonopeusrajoitukset 5. helmikuuta 1961. Konetyypin maine ei kuitenkaan toipunut saamastaan huonosta uutisoinnista ja viimeinen Trans Australia Airlinesin tekemä tilaus kolmannesta 188A:sta tehtiin 26. helmikuuta 1960.[5]

American oli ensimmäinen, joka vähensi Electojensa lukumäärää poistaessaan vuoden 1962 aikana yhdeksän 188A -konetta. Muut lentoyhtiöt toimivat pian samoin, ja ilmiö kasvoi entisestään Boeing 727:n käyttöönoton jälkeen vuonna 1964. Toisaalta muutamat yhtiöt olivat tyytyväisiä konemalliin, kuten Kalifornian reittejä lentävä Pacific Southwest Airlines, joka hankki kolmen ostamansa Electran lisäksi kolme käytettyä. Yhtiö joutui kuitenkin vuosina 1968–1969 korvaaman Electrat Boeing 727:llä. PSA jatkoi vuonna 1975 liikennöintiä Electroilla Lake Tahoelle, jonne ei saanut laskeutua suihkumoottorein varustetulla koneella. Eastern Air Lines piti Electroja varalta Douglas DC-9 koneiden käyttöönoton jälkeen reitillä Boston-New York-Washington aina vuoteen 1977 asti.[6]

Matkustajaliikenteen konetyypillä vähetessä ainakin 57 koneista muutettiin rahtikoneiksi.[7]


Tekniset tiedot (L-188A Electra)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde:lähde?

Yleiset ominaisuudet

  • Miehistö: 3 + 2 (pilotti, apupilotti, lentoinsinööri, 2 lentoemäntää/stuerttia)
  • Matkustajat: 66–85 (C-tyypissä 98)
  • Pituus: &&&&&&&&&&&&&031.085000031,85 m
  • Kärkiväli: &&&&&&&&&&&&&030.018000030,18 m
  • Korkeus: &&&&&&&&&&&&&010.&&&&0010,00 m
  • Siipipinta-ala: &&&&&&&&&&&&0120.0800000120,8 m²
  • Tyhjäpaino: &&&&&&&&&&026036.&&&&0026 036 kg
  • Suurin lentoonlähtöpaino: &&&&&&&&&&051256.&&&&0051 256 kg
  • Voimalaite: &&&&&&&&&&&&&&04.&&&&004 × Allison 501-D13 -potkuriturbiini; &&&&&&&&&&&02800.&&&&002 800 kW (&&&&&&&&&&&03750.&&&&003 750 hv) per moottori

Suoritusarvot

  • Suurin nopeus: &&&&&&&&&&&&0721.&&&&00721 km/h 3 660 metrissä
  • Lentomatka: &&&&&&&&&&&03540.&&&&003 540 km
  • Lakikorkeus: &&&&&&&&&&&09753.&&&&009 753 m

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Francillon, René J.: Lockheed Aircraft since 1913. London: Putnam & Company Limited, 1982. ISBN 0-370-30329-6. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Francillon s. 397-398
  2. a b Francillon s. 398
  3. Francillon s. 398-399
  4. Francillon s. 399
  5. Francillon s. 399-400
  6. Francillon s. 400
  7. Francillon s. 401