Lockheed Hudson

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lockheed Hudson
A-28/A-29 ja AT-18
Lockheed A-29 Hudson
Lockheed A-29 Hudson
Tyyppi kevyt tiedustelupommikone
Valmistaja Lockheed
Suunnittelija Clarence ”Kelly” Johnson
Ensilento 10. joulukuuta 1938
Esitelty 1939
Tila ei käytössä
Pääkäyttäjät Yhdysvaltain maavoimien ilmajoukot
Royal Air Force
Kanadan ilmavoimat
Australian ilmavoimat
Valmistusmäärä 2 584
Valmistusvuodet 1938–1942
Kehitetty mallista Lockheed Model 14 Super Electra

Lockheed Hudson oli yhdysvaltalainen Lockheedin valmistama kevyt pommikone, joka lensi ensilentonsa 10. joulukuuta 1938. Kone palveli toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain maavoimien, Yhdistyneen kuningaskunnan, Kanadan ja Australian ilmavoimissa. Kone suunniteltiin hieman ennen toista maailmansotaa Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien tarpeisiin.[1]

Kehitys ja tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adolf Hitlerin oletettu vuoden 1934 diktatuuripyrkimys lisäsi poliittista jännitystä Euroopassa, ja johti Britannian hallituksen suunnittelemaan ilmavoimiensa vahvistamista. Osana suunnitelmaa oli uusien konetyyppien käyttöönotto, kuten 174 Avro Anson I -koneen tilaus. Koneista ensimmäinen luovutettiin 48. laivueelle 6. maaliskuuta 1936.[2]

Lockheed oli aloittanut Britannian hallituksen toimien innoittamana yrityksen rahoittamana uuden merivalvontakoneen suunnittelun, mikä johti puisen mock-up-mallin rakentamiseen. B14-koneen malli ja suunnitelmat esiteltiin Britannian hankintakomissiolle (engl. British Purchasing Commission) huhtikuussa 1938. Siipirakenne, pyrstö ja moottorit oli kopioitu Lockheed 14-WF62 Super Electra -koneesta. Runko oli uudelleensuunniteltu, ja sen keulaan ja peräosaan oli sijoitettu konekivääritornit. Kone varustettiin lisäksi pommikuilulla ja suunnistajalle rakennettiin tilat siipien tasalle. Muutokset vastasivat perinteisen pommikoneen tarpeita, mutta Britannian ilmavoimien vaatimukset valvontakoneelle eivät täyttyneet. Suunnistaja piti sijoittaa lasitettuun keulaan lähemmäs lentäjää.[3]

Kilpaileviin Boeing B-17- ja Douglas B-18 -suunnitelmiin verrattuna kone oli edullinen ja sitä voitiin toimittaa nopeasti suurehkoja määriä. Kolmatta ehdokasta Consolidated 28 Catalinaa ei pidetty lentoveneenä sopivana tarkoitukseen. Britannialla oli toisaalta kokemusta konemalline pohjana olevasta Lockheedin matkustajalentokoneesta, sillä British Airwaysilla oli ollut runsaan vuoden käytössä Lockheed Model 10 Electra ja -12 Electra Junior -koneita ja Lockheed Model 14 Super Electra -koneita oli vastikään tilattu.[4]

Kaksi kuukautta kestäneisiin neuvotteluihin osallistuivat Lontoossa Lockheedin Courtland Gross, Kelly Jonhson, Carl Squier, Richard von Hake ja Robert Proctor. Toisena osapuolena olivat Britannian ilmailuministeriön virkamiehet. Neuvottelujen tuloksena konekivääritorneiksi vaihdettiin Boulton Paulin valmistamat kahdella .303" konekiväärillä varustetut tornit, ja keulaan lisättiin kaksi kiinteää konekivääriä. Voimanlaitteina olleet 900 hevosvoiman GR-1820-F62-moottorit vaihdettiin tehokkaampiin 1 100 hevosvoiman GR-1820-G102A-moottoreihin. Teknisistä vaatimuksista saavutetun sopimuksen jälkeen neuvottelut keskittyivät taloudellisiin yksityiskohtiin. Sopimus 25 miljoonan dollarin konehankinnasta allekirjoitettiin 23. kesäkuuta 1938. Sen mukaan Lockheed toimittaisi vähintään 200 Lockheed B14L -konetta 17 000 punnan kappalehintaan ja niin monta konetta lisää kuin mahdollista joulukuun loppuun 1939 mennessä, mutta kuitenkin enintään 250 kappaletta.[4]

Ensimmäinen aseistamaton B14L sai Britannian ilmavoimilta tyyppinimen Hudson Mk.I.[1] Kaupalliseen koneeseen perustunut sarjanumero N7205 aloitti lentokokeet Burbankissa 10. joulukuuta 1938 ja läpäisi niihin kuuluneet hyväksyntätestit nopeasti. Samoihin aikoihin julkistettiin Australian hallituksen tilaus 50 Lockheed B14S -koneesta, joiden moottoreina olisi Pratt & Whitney Twin Wasp.[4]

Hudsonien luovutus Britannian ilmavoimille alkoi 15. helmikuuta 1939 ja ensimmäiset 48 konetta luovutettiin kesäkuuhun mennessä. Lockheed kiirehti rakentamista ja sai viimeisen 250 koneesta valmiiksi seitsemän ja puoli viikkoa ennen asetettua määräaikaa.[4]

Hudsoneita valmistettiin lopulta joulukuusta 1938 toukokuuhun 1943 kaikkiaan 2 941 kappaletta Burbankissa. Britannia tilasi koneista 1 338 suoraan tehtaalta ja 1 302 valmistui lend-lease-sopimusten nojalla. Näiden lisäksi 300 AT-18/AT-18A-konetta valmistui Yhdysvaltain maavoimien lentojoukoille ja yksi B14S Sperrylle.[4]

Hudson Mk.I[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parannelluilla potkureilla varustettuja Hudson Mk.I ja Mk.II -malleja toimitettiin kaikkiaan 351 kappaletta. Koneiden aseistuksena oli nokassa kaksi kiinteää Browning-konekivääriä ja kaksi konekivääriä Boulton Paulin toimittamassa tornissa. Hudson Mk.III -mallia valmistettiin 428 kappaletta. Sen aseistusta oli kasvatettu kolmella konekiväärillä, ja voimalaitteiksi oli vaihdettu tehokkaammat 1 200 hevosvoiman moottorit aiempien 1 100 hevosvoiman Wright Cyclone -moottorien tilalle.[1]

Hudson Mk.II[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hudson Mk.II poikkesi edeltäneestä Mk.I:stä vakionopeuspotkureilla. Mk.II -koneista 20 (T9366–T9385) valmistettiin Model 414:n vahvistettuja runkoelementtejä käyttäen. Viimeistä lukuun ottamatta alun perin Kanadan ilmavoimille suunnitellut koneet luovutettiin Britannian ilmavoimille. T9367 oli BOAC:n käytössä, vaikka se käyttikin ilmavoimien tunnuksia. Australian ilmavoimien Mk.II-koneet luokiteltiin myöhemmin Mk.IV:ksi.[5]

Hudson Mk.III ja Mk.IIIA[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen.
Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Hudson Mk.IV eli Australian ilmavoimien Mk.I ja Mk.II[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Australia valitsi tilattuihin 50 koneeseensa Pratt & Whitney Twin Wasp SC3-G moottorit, sillä Commonwealth Aircraft Corporation oli hankkinut Twin Waspin kanssa pitkälti yhteensopivan Pratt & Whitney Wasp S1H-1G -moottorin valmistuslisenssin. Twin Waspien koneteho oli 1 050 hevosvoimaa lentoonlähdössä ja 900 hevosvoimaa noin 3 600 metrin korkeudessa. Australian tilaamat viisikymmentä konetta saivat tunnukset A.16-1 – A.16-50, ja ne laivattiin Melbourneen 9. helmikuuta 1940 ilman konekivääritorneja. Lisäksi valmistettiin yksi B14S (c/n 1930), joka luovutettiin 28. helmikuuta Sperry Gyroscope Companylle. Aseistamaton kone sai tunnuksen NX21771 ja sitä käytettiin kehitettäessä laitteita lentokoneisiin.[6]

Australian ilmavoimat teki 50 koneen (A16.51 - A16.100) täydennystilauksen.[7]

Hudson Mk.IVA oli lend-lease-versio A-28-LO, joita Australialle toimitettiin 52 kappaletta.[7]

Hudson Mk.V ja Mk.VI[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hudson Mk.V (409 kappaletta) ja Mk.VI (450 kappaletta) varustettiin 14-sylinterisillä 1 200 hevosvoiman Pratt&Whitney Twin Wasp -moottoreilla.[8]


Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen.
Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Merkinnän syy: Lend lease -koneet puuttuvat samoin kuin USAAF:n koneet.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Donald, David: The encyclopedia of world aircraft. Enderby: Blitz editions, 1997. ISBN 1-85605-375-X. (englanniksi)
  • Francillon, René J.: Lockheed Aircraft since 1913. London: Putnam & Company Limited, 1982. ISBN 0-370-30329-6. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c Donald 1997, s. 579.
  2. ↑ Francillon 1982, s. 145.
  3. ↑ Francillon 1982, s. 145–146.
  4. ↑ a b c d e Francillon 1982, s. 146.
  5. ↑ Francillon 1982, s. 148
  6. ↑ Francillon 1982, s. 148–149.
  7. ↑ a b Francillon 1982, s. 149.
  8. ↑ Donald 1997, s. 580.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lockheed_Hudson&oldid=19575843”