Ljudmila Pavlitšenko

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ljudmila Pavlitšenko
Pavlichenko LM.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt 12. heinäkuuta 1916
Bila Tserkva, Venäjän keisarikunta
Kuollut 10. lokakuuta 1974 (58 vuotta)
Moskova, Neuvostoliitto
Kansallisuus Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto
Sotilashenkilö
Palveluvuodet 1941–1953
Taistelut ja sodat Toinen maailmansota
- Odessan taistelu
- Sevastopolin piiritys
Sotilasarvo majuri
Kunniamerkit Neuvostoliiton sankari
Leninin kunniamerkki
Joukko-osasto 25. kivääridivisioona

Ljudmila Mihailivna Pavlitšenko (o.s. Ljudmila Belova, ukr. Людмила Михайлівна Павліченко, ven. Людмила Михайловна Павличенко; 19161974) oli neuvostoliittolainen (ukrainalainen) tarkka-ampuja toisen maailmansodan aikana. Pavlitšenkolle kertyi sodan aikana 309 varmistettua tappoa. Tilastojen mukaan hän on tappavin naistarkka-ampuja kautta aikain.[1]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ljudmila syntyi Bila Tserkvassa nykyisen Ukrainan alueella 12. heinäkuuta 1916. Hänen isänsä oli tehdastyöläinen ja äitinsä opettaja. Hän oli itsenäinen ja lahjakas oppilas ja ehti käydä peruskoulun 9. luokan loppuun ennen kuin perhe muutti Kiovaan vuonna 1930. Myöhemmin Pavlitšenko kertoi olleensa "poikatyttö", joka oli levoton koululuokassa, mutta erittäin kilpailuhenkinen urheilussa. Hän oli päättänyt, ettei jäisi pojille toiseksi missään lajissa.[2] Keskiasteen koulusta valmistuttuaan hän meni töihin Kiovan asetehtaaseen, jossa työskenteli hiomakoneen käyttäjänä. Hän kiinnostui aseista ja liittyi ampumakerhoon, jossa hänestä kehittyi taitava ampuja. Myöhemmin hän liittyi myös puolisotilaalliseen järjestöön, jossa hän harjoitteli muun muassa laskuvarjohyppyä ja riippuliitämistä.[1] Hän voitti sotamarsalkka Kliment Vorošilovin mukaan nimetyllä Vorošilovin tarkka-ampujan merkin (ven. Ворошиловский стрелок) alueellisissa ampumakilpailuissa.[3] Vuonna 1937 Pavlitšenko aloitti opiskelut Kiovan yliopistossa toiveenaan valmistua tutkijaksi ja opettajaksi. Hän harrasti ratajuoksua ja seiväshyppyä sekä otti kursseja tarkka-ampujakoulussa hioakseen ampumataitonsa täydelliseksi.[2]

Vuonna 1932 hän meni naimisiin Alexei Pavlitšenkon kanssa. Avioliitto mitätöitiin pian, mutta parille ehti syntyä poika Rostislav Pavlitšenko (1932-2007).

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon heinäkuussa 1941 tuolloin 24-vuotias Pavlitšenko oli Odessassa. Saksalais-romanialaiset joukot etenivät pian alueelle ja Odessan taistelu alkoi. Hän halusi värväytyä armeijaan, mutta naisia ei vielä tuolloin hyväksytty rintamatehtäviin. Häntä yritettiin ohjata pyrkimään sairaanhoitajaksi, mutta hän kieltäytyi. Hän teki kaikkensa päästäkseen armeijaan ja esitteli Vorošilovin tarkka-ampujan merkkiään värvääville upseereille. Elokuussa 1941 hänelle tarjoutui tilaisuus näyttää taitonsa, kun Puna-armeija järjesti improvisoidun pääsykokeen eräällä mäellä lähellä Biljajivkaa, jota se puolusti. Pavlitšenkolle annettiin kivääri ja osoitettiin kaksi romanialaista sotilasta. Hän ampui molemmat ja hänet hyväksyttiin armeijaan. Hän kertoi myöhemmin, että näitä romanialaisia ei laskettu hänen tappolukuunsa, sillä "ne olivat koelaukauksia".[2] Hänet sijoitettiin puna-armeijan 25. "Tšapajevin" kivääridivisioonaan, joka oli nimetty Venäjän sisällissodan aikaisen komentajan Vasili Tšapajevin mukaan. Jo valmiiksi loistavasta ampujasta tuli tarkka-ampuja.[4][1]

Hänelle annettiin käyttöön pulttilukkoinen Mosin-Nagant 1891/30 -tarkka-ampujankivääri, jossa oli neljä kertaa suurentava PE-kiikaritähtäin. Ensimmäisenä päivänään taistelukentällä Pavlitšenko oli pelon lamauttama, eikä kyennyt kohottamaan asettaan. Muutos tapahtui, kun hänen toverinsa ammuttiin. Pavlitšenko muisteli myöhemmin: "Hän oli niin mukava ja iloinen poika, ja hänet vain ammuttiin viereeni. Sen jälkeen mikään ei voinut pysäyttää minua". Myöhemmin samana päivänä hän ampui ensimmäiset viralliset tapponsa, kaksi saksalaista tiedustelijaa.[2][3]

Naisia alettiin hyväksymään puna-armeijaan kasvavassa määrin. Vaikka useimmat sijoitettiin rintaman taakse lääkintä-, ilmatorjunta- ja huoltotehtäviin, naisia palveli taistelukentällä tukevissa tehtävissä, kuten tarkka-ampujina, konekivääriampujina ja kranaatinheitinmiehistöinä sekä taistelutehtävissä kuten panssarivaunujen miehistöinä ja hävittäjälentäjinä.[5]1800-2000 neuvostoliittolaisesta naistarkka-ampujasta noin 500 palasi sodasta elävänä.[6] Neuvostoliitossa sodan aikana syntyneen tarkka-ampujaliikkeen isänä pidetty kenraalimajuri Vasili Ivanovitš Morozov luonnehti, että naiset saattavat hyvinkin olla ylivoimaisia tarkka-ampujina, koska "naisen kädet ovat herkempiä kuin miehen. Sen vuoksi kun nainen ampuu, hän vetää liipaisinta tasaisemmin ja tarkoituksenmukaisemmin."[7]

Hänestä tuli hyvin taitava vihollisen tarkka-ampujien tuhoamisessa, joita hänen tappolukuunsa kertyi 36. Yhdeltä heistä ilmoitettiin löytyneen muistikirja, jonka mukaan tämä saksalainen tarkka-ampuja olisi ampunut satoja brittisotilaita Dunkerquen taistelun aikana. Pavlitšenkon kerrotaan mieltyneen puoliautomaattiseen Tokarev SVT 40-kivääriin.[4][7] On kuitenkin esitetty, että vaikka Pavlitšenko poseerasi valokuvassa Tokarev-kiväärin kanssa, niin hänen sanotaan käyttäneen luotettavampaa asetta: paranneltua tarkka-ampujaversiota Mosin-Nagant-kivääristä ja saaneen siihen myös PU-kiikaritähtäimen. Virheellinen käsitys johtuisi valokuvista, joissa hän piteli Tokarev-kivääriä. Valokuvat on otettu vuoden 1943 jälkeen, jolloin hän toimi kouluttajana.[8]

Hänen taktiikkansa oli valita väijymiseen sopiva sijainti rintama-alueen maastosta, ja siirtyä sinne kiikarilla varustautuneen tarkkailijan kanssa kolmen aikaan aamuyöllä mukanaan ruokaa, juomaa ja ammuksia. Hän saattoi piileksiä yhdessä paikassa kaksikin vuorokautta. Tyypillisesti Puna-armeijan tarkka-ampujat työskentelivät pareittain, toinen tarkkailijana ja vaihtoivat roolia aina toisen saatua tapon. Kyvykkäällä Pavlitšenkolla oli kuitenkin oma tarkkailija.[7]

Pavlitšenkon taistelut Odessan seudulla jatkuivat kaksi ja puoli kuukautta. Hän keräsi tililleen 187 varmistettua tappoa. Kun saksalaiset valtasivat Odessan, hänen yksikkönsä vedettiin Sevastopoliin Krimin alueelle. Kesäkuussa 1942 Pavlitšenko haavoittui neljännen kerran sodan aikana, tällä kertaa kranaatinheitintulessa. Siihen mennessä hän oli kerännyt 309 tappoa. Heinäkuussa 1942 hänestä ja toisesta ansioituneesta naissotilaasta Maria Baidasta kirjoitettiin lehtijuttu, jossa kannustettiin naisia tarttumaan aseisiin. Artikkelissa kirjoitettiin: "Opi ampumaan kuten tappava tarkka-ampuja Ljudmila Pavlitšenko. Hän on todellinen esimerkki rohkeudesta ja uskalluksesta." Yhdysvalloissa Neuvostoliittoa tukeva lehdistö julkaisi hänen saavutuksistaan useita uutisia.[9] Hänestä tuli maailmankuulu ja hänet vedettiin pois rintamalta.[6][7]

Vierailu Yhdysvaltoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pavlitšenko vuoden 1943 postimerkissä.

Pavlitšenko kutsuttiin vierailulle Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Stalin, joka toivoi länsiliittoutuneiden avaavan toisen rintaman saksalaisten hallitsemaan Eurooppaan suostui mielellään lähettämään Pavlitšenkon nostattamaan sotaponnisteluhenkeä liittolaismaihin. Hän saapui Washingtoniin vuoden 1942 lopulla ja hänestä tuli ensimmäinen Neuvostoliiton kansalainen, joka sai kutsun Valkoiseen taloon. Hän tapasi presidentti Franklin Rooseveltin, jonka jälkeen presidentin vaimo Eleanor Roosevelt pyysi Pavlitšenkoa mukaansa kiertämään maata ja kertomaan yhdysvaltalaisille kokemuksistaan naissotilaana taistelussa. Pavlitšenko, joka oli vasta 25-vuotias, mutta haavoittunut jo neljästi suostui auliisti maan ensimmäisen naisen pyyntöön.[2]

Kierroksen alku sujui keskinkertaisesti. Pavlitšenko ei puhunut englantia ja hän joutui turvautumaan tulkkiin. Hän oli selvästi vieraalla maalla, eikä osannut alkuun suhtautua luontevasti kaikkiin hänelle esitettyihin kysymyksiin sekä median seksistiseen asenteellisuuteen. Eräs toimittaja halusi tietää, saavatko venäläiset naiset käyttää meikkiä rintamalla. "Mikään sääntö ei sitä kiellä... mutta kenellä on aikaa huolestua kiiltävästä nenästä kesken taistelun?", Pavlitšenko vastasi. Time-lehti nimesi hänet Tarkka-ampujatytöksi ("Sniper Girl"), josta tuli hänen medianimensä Yhdysvalloissa. Yhdessä lehdessä moitittiin, että Pavlitšenko ei käytä huulipunaa tai meikkiä ja lisäksi hänen oliivinvihreä univormunsa ei oikein pue häntä. Hänen ruokailustaan kirjoitettiin mahdollisesta ylipainosta huolehtivaan äänensävyyn ja taas toisen lehden mukaan hänen pitkä univormuhameensa sai hänet näyttämään pulskalta. New Yorkissa vieraillessaan hän sai lahjaksi supiturkin, jonka eräs toimittaja pelkäsi menevän pilalle, koska "Pavlitšenko Venäjän aroille palattuaan epäilemättä raahaa sen mukanaan taisteluihin."[2]

Lehdistön piikittelyyn kyllästyneenä Pavlitšenko vastasi: "Kannan univormuni ylpeydellä. Siihen on kiinnitetty Leninin ritarikunnan kunniamerkki. Se on sotkeutunut vereen taistelussa. On ilmiselvää, että amerikkalaisille naisille on tärkeintä, että he pukeutuvat silkkisiin alusasuihin omien univormujensa alla. Mitä univormu tarkoittaa?, se heillä on vielä opittavana." Kierroksen edetessä hän löysi vihdoin oman äänensä ja alkoi saavuttaa yleisön jakamattoman mielenkiinnon tarinoillaan lapsuudestaan Neuvostoliitossa sekä taistelusta saksalaisia vastaan. Chicagossa hän kehotti miesvaltaista yleisöä liittymään sotaan: "Olen 25 ja olen tappanut tähän mennessä 309 fasistista miehittäjää. Eikö teistä, hyvät herrat, tunnu siltä, että olette jo tarpeeksi kauan piileksineet selkäni takana". Hänen sanansa otettiin vastaan valtavin aplodein.[2] Palattuaan Neuvostoliittoon häntä ei lähetetty enää rintamalle, mutta hän toimi tarkka-ampujien kouluttajana sodan loppuun asti. Pavlitšenko yleni majuriksi ja hänet nimettiin Neuvostoliiton sankariksi.[4]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ljudmila Pavlitšenkolle omistettu postimerkki vuodelta 1976.

Sodan loputtua Pavlitšenko jatkoi opiskelua Kiovan yliopistossa. Hänestä tuli historioitsija ja hän työskenteli tutkijana Neuvostoliiton laivaston päämajassa. Myöhemmin hän toimi aktiivisesti sotaveteraanikomiteassa. 1957 Eleanor Roosevelt vieraili Neuvostoliitossa ja kävi tapaamassa vanhaa ystävätärtään tämän kahden huoneen asunnossa.[2]

Pavlitšenko kuoli 1974. Hänet haudattiin tunnettuun Novodevitšin hautausmaahan Moskovaan.[7]

Kunnianosoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain vierailun aikana Coltin asetehdas lahjoitti hänelle Colt M1911-pistoolin omistuskaiverruksella. Kanadassa hänelle lahjoitettiin Weaver-kiikaritähtäimellä varustettu Winchester Model 70 -kivääri. Ase on nykyään esillä armeijan museossa Moskovassa.[6]

Yhdysvaltalainen folkmuusikko Woody Guthrie kirjoitti Pavlitšenkosta laulun Miss Pavlichenko marraskuussa 1942. Guthrie saattoi laulaa hieman erilaisia versioita sanoituksesta eri konserteissa, mutta yleensä laulun sanoissa Guthrie ihailee Pavlitšenkon rohkeutta vaikeissa sääoloissa ja haastavassa ympäristössä, sekä hänen kauneuttaan naisena että tarkkuuttaan ampujana.[10]

Hänen mukaansa nimettiin kalastusalus Ljudmila Pavlitšenko, joka laskettiin vesille Sevastopolissa 1976. Laiva romutettiin Turkissa 1996.[11] Sodan aikana 1943 Neuvostoliitossa julkaistiin häntä tarkka-ampujana esittävän postimerkki. Toinen postimerkki julkaistiin 1976 hänen muistonsa kunnioittamiseksi.[6]

Fiktiivinen sotadraamaelokuva Bitva za Sevastopol (ven. Битва за Севастополь, "Taistelu Sevastopolista"; ukr. Незламна, "Murtumaton") perustuu hänen sota-ajan kokemuksiinsa. Pavlitšenkoa näyttelee venäläinen näyttelijätär Julia Peresild. Elokuva on ukrainalais-venäläinen yhteistuotanto ja se kuvattiin marras-joulukuussa 2013, samaan aikaan kun Ukrainan vallankumoukseen johtaneet levottomuudet saivat alkunsa. Se sai ensi-iltansa yhtäaikaa sekä Moskovassa että Kiovassa keväällä 2015. Elokuvan tekijät toivoivat Venäjän ja Ukrainan yhteisestä historiasta kertovan tarinan tuovan kiisteleviä osapuolia lähemmäksi toisiaan.[12]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pegler, Martin: Out of Nowhere - A History of the Military Sniper. Osprey. ISBN 1-84176-854-5.
  • Winkler, Sheldon: The Music of World War II: War Songs and Their Stories. Lulu.com, 2015. ISBN 1576383687.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Sakaida, Henry: Heroines of the Soviet Union 1941-45, s. 31-32. Osprey Publishing, 2012. ISBN 1780966512.
  2. a b c d e f g h King, Gilbert: Eleanor Roosevelt and the Soviet Sniper Smithsonian.com (21. syyskuuta 2013). Viitattu 1.2.2015
  3. a b Stronge, Charles: ”Luku: Lyudmila Pavlichenko”, Sniper in Action: History, Equipment, Techniques. Amber Books Ltd, 2014. ISBN 1907446842.
  4. a b c Pegler s. 176-177
  5. Mary Louise O'Brien, evl. Chris Jefferies USAF: Women and the Soviet Military The Air University. (alunp. Air University Review, tammi-helmikuu 1982. Viitattu 1.2.2015
  6. a b c d Winkler 2015 s. 59-61
  7. a b c d e Silvio Calabi, Steve Helsley, Roger Sanger: The Gun Book for Girls, s. 65-68. Down East Books, 2013. ISBN 1608934403.
  8. Daven Hiskey: During WWII Lyudmila Pavlichenko Sniped a confirmed 309 Axis soldiers including 36 German snipers todayifoundout.com. Viitattu 10.9.2015
  9. Robert W. Thurston, Bernd Bonwetsch: The People's War: Responses to World War II in the Soviet Union, s. 220-221. University of Illinois Press, 2000. ISBN 0252026004.
  10. Winkler 2015 s. 61-62
  11. Ljudmila Pavlitšenko Wellandcanal.ca. Viitattu 1.2.2015
  12. Simon Tomlinson: Lady Death, the female sniper who killed 300 Nazis: Russian-Ukrainian biopic about legendary sharpshooter hopes to unite the former allies despite crisis that's torn them apart Daily Mail Online. Viitattu 10.9.2015

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]