Tämä on suositeltu artikkeli.

Lestadiolaisuus

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 29. huhtikuuta 2008 kello 09.11 käyttäjän SilvonenBot (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Osa artikkelisarjaa
Luterilaiset herätysliikkeet
Suomessa
Osa artikkelisarjaa
Lestadiolaisuus
Lard Levi Laestadius

Lestadiolaisuus on konservatiivinen, pietistis- ja herrnhutilaisvaikutteinen 1800-luvun puolivälissä syntynyt luterilaisuuden herätysliike, jonka eri suuntauksilla on kannattajia pääasiassa Suomessa, Norjassa, Pohjois-Amerikassa, Ruotsissa, Venäjällä ja Virossa. Pienempiä ryhmiä on muun muassa Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Keski-Euroopassa. Lestadiolaisuus on Pohjoismaiden suurin kirkollinen herätysliike.[1] Se toimii Pohjoismaissa evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Se on myös laajimmalle levinnyt Pohjoismaissa syntynyt uskonnollinen liike.[2] Lestadiolaiset tekevät lähetystyötä 23 maassa. Lestadiolaisuus ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuus on suomalaisten keskuudessa tunnetuin kaikista herätysliikkeistä. Tutkimuksen mukaan 3/4:stä suomalaisesta tietää lestadiolaisuuden.[3] [4]

Liike on opillisten erimielisyyksien takia jakaantunut noin 19 osaan, joista nykyisin toimii noin 15; Suomessa niistä on toiminut noin 10. Merkittäviä pääsuuntauksia on kuitenkin vain kolme. Näihin kuuluu noin 90 prosenttia lestadiolaisista. Kannattajamäärältään suurimmat ryhmät ovat vanhoillislestadiolaisuus, esikoislestadiolaisuus ja rauhansanalaisuus. Osa suunnista on jäsenmäärältään hyvin pieniä ja jotkin niistä ovat jo lopettaneet toimintansa. Yhteensä lestadiolaisia on maailmanlaajuisesti eri arvioiden mukaan noin 177 000–212 000.[5] [6] Elämänsanalaisuus on ollut pienestä koostaan huolimatta merkittävä liike Suomen teologisissa piireissä: sen piiristä on noussut kolme piispaa.[2] Lestadiolaisuuden suunnat ovat halunneet opillisista eroista huolimatta pysyä luterilaisen kirkon sisällä.

Yhteistä eri suuntien opetukselle on parannuksen ja armon korostaminen, ero Pyhän Hengen saaneiden uskovien ja ei-uskovien välillä sekä opetus siitä, että syntien anteeksiantamisen valta on kaikilla uskovilla. Tämä synninpäästö julistetaan yleensä sanoilla: "Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä". Toiminnan keskeisin tapahtuma on seurat ja näkyvin tapahtuma vanhoillislestadiolaisten suviseurat. Eri suunnat julkaisevat omia sanoma- tai aikakauslehtiään. Ainakin vanhoillislestadiolaiset ja esikoislestadiolaiset myös tervehtivät suuntansa toisia jäseniä sanomalla "Jumalan terve" ja hyvästelevät sanomalla "Jumalan rauhaan". Eri suuntien jäsenet eivät tervehdi näin toisiaan ja osassa suunnista tervehdystä ei käytetä ollenkaan.

Lestadiolaisuuden synty

Lestadiolaisuus ei syntynyt tyhjästä, vaan sitä edeltäneitä herätysliikkeitä olivat lukijaisuus ja viklundilaisuus.[7] Lestadiolaisuutta on L.L. Laurenin Suomen kirkkohistoriassa kutsuttu "laestadiolaiseksi lukijaisuudeksi".[8] Lestadiolaisuus lähti leviämään, kun ruotsalaissyntyinen pappi Lars Levi Laestadius koki hengellisen uudestisyntymisen tavattuaan Lapin Marian vuonna 1844. Tapaaminen sytytti Laestadiuksen saarnoihin uuden palon, ja kirkon sisällä alkoi levitä herätysliike. Syntynyttä liikettä alettiin kutsua 1880-luvun puolivälin jälkeen lestadiolaisuudeksi; 1900-luvun alkuun liikettä nimitettiin myös "hihhuleiksi", "villiopiksi", "lahkoksi" ja "harhaopiksi"[9]. Liike levisi varsin nopeasti Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin.

Ainakin vanhoillis- ja esikoislestadiolaiset myös uskovat, että elävä usko on kulkenut läpi aikojen ja kansojen tarjoten kullekin kansalle vuorollaan etsikonajan. Israelin maaperältä usko siirtyi hellenististen ja latinalaisten maiden kautta Saksaan, missä sai erityisen siunauksen Lutherin työn vaikutuksesta. Saksalaisessa pietismissä esiintyi samoja piirteitä kuin sittemmin Laestadiuksen käynnistämässä Pohjolan herätyksessä.

Lestadiolaisuuden leviäminen

Lestadiolaisuudessa on korostettu yleistä pappeutta eli sitä, että jokaisella uskovaisella on avainten valta, jolla voi päästää epäuskoisia synneistä. Siihen aikaan kirkossa opetettiin avainten vallan olevan saarnaviralla eli papeilla ja vain hätätilassa maallikolla.[10] Lukuisat kanssapuheet markkinoilla levittivät sanomaa eteenpäin. Myös maallikkosaarnaajat ja Juhani Raattamaan lähetyskoulu edesauttoivat herätyksen leviämistä. Herätyksen alkuvuosikymmenininä 1890-luvulle saakka lestadiolaisuuden yksi erityisesti kirkossa ärtymystä herättänyt tunnusmerkki oli myös naisten toiminta sananjulistajina. Naisilla oli muutoinkin aktiivinen rooli opillisessa keskustelussa ja uuden herätysliikkeen verkoston muodostamisessa Ruotsissa, Suomessa, Norjassa ja myös laajemmin, niin henkilökohtaisten kontaktien luojina kuin kirjeenvaihdonkin kautta.

Lestadiolaisuutta on verrattu pieneen tunturipuroon, josta on kasvanut vuolas kevättulva.[11] Laestadiuksen kuoltua vuonna 1861 oli kristillinen herätys levinnyt jo kolmen valtakunnan alueelle. Paljon vaeltavat saamelaiset olivat vieneet sanomaa eteenpäin, ja se oli tavoittanut Pohjois-Norjasta aivan sen pohjoisimpia osia: Alattion, Hammerfestin, Kautokeinon, Jyykeän ja Vesisaaren. Ruotsin ja Suomen rajalla liike levisi erityisesti Tornionjokilaaksoon. Ruotsissa sen kannatus ulottui myös Jokkmokkiin. Suomessa se oli levinnyt jo Muonioon, Kittilään, Sodankylään, Rovaniemelle, Pudasjärvelle, Kemiin, Simoon, Kuivaniemeen ja Iihin.

Kun Laestadiuksen kuolemasta oli kulunut noin 20 vuotta, oli liike levinnyt laajalti Suomeen. Vuonna 1884 Ewangelinen-lehdessä todetaan: "Hihhulilaisuus on lewinnyt 20 w. ajalla yli Suomen, sanoakseni kulowalkean tawalla".[12] Vuonna 1899 Suomessa arvellaan olleen lestadiolaisia noin 64 000, mikä on suunnilleen 2,5 prosenttia silloisesta Suomen väestöstä.[13] 1800-luvun lopussa lestadiolaisuutta olikin lähes jokaisessa Suomen seurakunnassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata.[14] Tärkeimpiä kannatusalueita Suomen puolella olivat kuitenkin Lappi, Pohjanmaa, Oulun seutu, sekä Pyhä- ja Kalajokilaakso. Eniten kannatusta lestadiolaisuus sai Kuolajärvellä (99,6 %), Muoniossa (75 %) ja Karungissa (66 %).[15] Ruotsinkielisten keskuudessa lestadiolaisuus sai kannatusta erityisesti Kokkolan ja Vaasan seuduilla sekä ruotsinkielisellä Uudellamaalla.[15] Helsingin lestadiolaisyhteisö oli 1800-luvun lopussa jo noin 1000 hengen suuruinen.[16]

Lestadiolaiset alkoivat järjestäytyä 1800-luvulta alkaen ja perustivat rauhanyhdistyksiksi kutsuttuja toimitiloja. Niitä perustettiin 1800-luvun loppuun mennessä 21.[17] Lannavaaran kokouksista muodostui lestadiolaisten vuosittain pitämä suuri tapahtuma, johon kokoontui saarnaajia ja seuraväkeä. Myös Helsingissä pidettiin laaja saarnaajien kokous. 1800-luvulla lestadiolaisuudessa on toiminut arviolta noin 600 saarnaajaa.[18]

Lestadiolaisuuden leviämistä voidaan tarkastella maantieteellisten ääripäiden avulla. Suomen pohjoisimpaan osaan Utsjoelle lestadiolaisuus saapui vuonna 1852. Suomen eteläisimpään kaupunkiin Hankoon 1885. Itäisimpään Suomen osaan Ilomantsiin 1891. Läntiseen osaan Vaasaan 1872.

Suomen suuria kaupunkeja ja suluissa lestadiolaisuuden ensiesiintyminen: Helsinki (1866), Jyväskylä (1872), Kuopio (1871), Oulu (1863), Pori (1874), Tampere (1876), Turku (1876) ja Vaasa (1872).[19]

Lestadiolaisuus levisi Pohjois-Amerikkaan lestadiolaissiirtolaisten mukana 1860-luvulla. Iso osa siirtolaisista lähti Pohjanmaalta. Muun muassa Titanicilla matkusti lestadiolaisia siirtolaisia Pohjois-Amerikkaan. Pelastautuneet kertovat lestadiolaispastori William Lahtisen pitäneen seuroja uppoavan laivan kannella.[20] Pohjois-Amerikan lestadiolaisten lukumäärän on arvioitu olleen 1800-luvun lopussa jopa 50 000.[21]

1860-luvulla lestadiolaisuus saavutti Venäjän ja 1870-luvulla Viron. Ensin se levisi joihinkin kyliin Jäämeren rannalla. Erityisesti Helsingistä käsin liike levisi myös Pietariin, Viipuriin, Laatokan Karjalaan, sekä Karjalankannakselle. Enimmillään Pietarin alueella oli lestadiolaisia noin 1 000.[22] Eniten kannatusta se sai Koivistolla, Räisälässä, Käkisalmella, Uudellakirkolla ja Viipurissa.

Lestadiolaisuus Euroopassa

Lestadiolaisilla on seuratoimintaa 13:ssa Euroopan maassa

Valtaosa maailman lestadiolaisista asuu Euroopassa ja erityisesti Pohjoismaissa. Vankimman aseman lestadiolaisuus on saavuttanut Suomessa, vaikka liike on alun perin Ruotsista. Suurin ryhmä Euroopassa on vanhoillislestadiolaisuus. Lestadiolaiset tekevät lähetystyötä 13:ssa Euroopan maassa.

Maailman kansainvälistyessä on lestadiolaisuus tavoittanut uusia alueita. Esimerkiksi työn perässä siirtyminen, oppilasvaihto, lähetystyö sekä matkailu ovat laajentaneet lähetystyön alueita. Pohjoismaiden lisäksi lestadiolaisuus on levinnyt erityisesti Venäjälle ja Viroon. Suomen luovutettua Karjalan Venäjälle jäi Venäjän puolelle vanhaa uskoa. Ennen sotia lestadiolaisuus oli ehtinyt levitä myös Pietariin. Myöhemmin myös Latvia on tullut lähetystyön piiriin. Muita vanhoja maita ovat Saksa ja kielisukulaiskansa Unkari. Lähetystyötä tehdään myös Belgiassa, Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Sveitsissä ja Tanskassa.

Vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja: Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Sveitsissä, Unkarissa, Venäjällä ja Virossa.[23]

Esikoislestadiolaiset järjestävät seuroja: Isossa-Britanniassa [24], Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Tanskassa, Venäjällä ja Virossa.[25]

Rauhansanalaisuus järjestää seuroja: Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja Virossa.[26]

Lestadiolaisuus Suomessa

Perhon suviseuroissa vuonna 2005 kävi 70 000 seuravierasta.

Perinteistä kannatusaluetta Suomessa ovat Lappi, Pohjanmaa, Koillismaa ja Etelä-Suomi.

Ryhmistä vanhoillislestadiolaisuus on laajimmalle levinnyt. Sillä on Suomessa 198 rauhanyhdistystä eri puolilla maata.[27] Esikoislestadiolaisuus on keskittynyt Suomessa lähinnä Etelä-Suomen kaupunkeihin ja sillä on 23 rukoushuonetta.[28] Uusheräys on hajaantunut ympäri maata ja sillä on parikymmentä paikallisyhdistystä.[29] Rauhansanalaisuuden toiminta painottuu Keski-Pohjanmaalle. Sillä on 21 paikallisyhdistystä.[30] Vuonna 2003 vanhoillislestadiolaisilla oli toimintaa 67 % seurakunnassa Suomessa, Rauhan sanalla 15 % seurakunnista, esikoislestadiolaisilla 20 % seurakunnista ja Uusheräyksellä 8 % seurakunnista.[31]

Kukin lestadiolaisuuden suunta järjestää kesäisin kesäseurat. Pohjoismaiden suurin hengellinen tapahtuma suviseurat on vanhoillislestadiolaisuuden vuotuinen pääjuhla.[32] He järjestävät suviseurojen jälkeen myös opistoseurat Jämsässä, Ranualla ja Reisjärvellä. Muiden suuntien pääseurat ovat nimeltään juhannusseurat (esikoislestadiolaiset), kesäseurat (Uusheräys) ja suvijuhlat (Rauhan sana). Suomen esikoislestadiolaiset järjestävät vuosittain valtakunnalliset juhannusseurat Lahdessa. Myös muut suunnat järjestävät juhannusseuroja. Kansainvälisesti esikoislestadiolaisten merkittävin tapahtuma on Jällivaarassa järjestettävät joulukokoukset.

Lestadiolaisuus Amerikassa

Lestadiolaisilla on seuratoimintaa 19 Yhdysvaltojen osavaltiossa, neljässä Kanadan provinssissa sekä Väli- ja Etelä-Amerikassa.

Lestadiolaisuus levisi Yhdysvaltoihin 1860-luvulla siirtolaisten mukana, jotka tulivat Norjasta ja Suomen Pohjanmaalta. Ensimmäisenä saarnaajana mainitaan Antti Witikkohuhta, joka saapui Norjan Hammerfestistä. Aluksi lestadiolaisuus levisi Michiganiin, Minnesotaan, Oregoniin ja Washingtoniin. Tärkeimmäksi herätyksen keskukseksi muodostui Calumet. Seurakuntia perustettiin virallisesti ensimmäisen kerran Cokatoon, Minnesotaan (1872) ja Calumetiin, Michiganiin (1873). 1900-luvun vaihteessa lestadiolaisia oli Yhdysvalloissa jo useita kymmeniä tuhansia.[33] Myös Pohjois-Amerikan lestadiolaisuus on kärsinyt lukuisista hajaannuksista 1890-luvulta lähtien.

Vuonna 1873 kirkko sai nimekseen Solomon Kortetniemi Lutheran Society.[34] Tämä lestadiolaiskirkko perustettiin, koska silloisen Yhdysvaltain luterilaisen kirkon papit julistivat lestadiolaiset pannaan ja sulkivat nämä villiuskoisina ulkopuolelle.[35] He eivät myöskään päästäneet lestadiolaisia ehtoolliselle ja estivät näiltä jopa pääsyn lasten kummeiksi.[34] [35] Lakimiehen neuvosta lestadiolaiset perustivat pakon edessä oman kirkon. Vuonna 1879 nimi muutettiin Finnish Apostolic-Lutheran Congregationiksi.[34] Tämän jälkeen on tapahtunut hajaannuksia, ja tällä hetkellä Pohjois-Amerikassa toimii kahdeksan suuntausta. Yhteenlaskettu kannattajamäärä Pohjois-Amerikassa on noin 29 000–32 000.[34]

Apostolic Lutheran Church of American seurakunnat Yhdysvalloissa: Arizona, Kalifornia, Florida, Massachusetts, Michigan, Minnesota, New Hampshire, Pohjois-Carolina, Pohjois-Dakota, Oregon, Etelä-Carolina, Etelä-Dakota ja Washington, sekä Kanadassa: Alberta, Brittiläinen Kolumbia ja Ontario.[36]

Laestadian Lutheran Churchin seurakunnat Yhdysvalloissa: Arizona, Colorado, Connecticut, Florida, Illinois, Massachusetts, Michigan, Minnesota, Pohjois-Dakota, Oregon, Washington, sekä Kanadassa: Brittiläinen Kolumbia, Ontario ja Saskatchewan.[37]

Old Apostolic Lutheran Churchin seurakunnat Yhdysvalloissa: Delaware, Etelä-Dakota, Michigan, Minnesotassa ja Washington.[38]

Etelä-Amerikassa vanhoillislestadiolaisuutta on Ecuadorissa.[39] Rauhan sana tekee lähetystyötä Guatemalassa.[40] Muut lestadiolaisryhmät eivät tee lähetystyötä Etelä-Amerikassa.

Lestadiolaisuus Aasiassa ja Afrikassa

Lestadiolaisilla on seuratoimintaa kolmessa Afrikan maassa.

Maailman kansainvälistyessä lestadiolaisuus on levinnyt kymmenien tuhansien kilometrien päähän syntypaikastaan. Afrikassa lestadiolaista toimintaa on ollut 1960-luvulta alkaen.[41]

Vanhoillislestadiolaisilla on nykyään seuratoimintaa ja omia toimitiloja Togossa ja Keniassa.[42] Vanhoillislestadiolaisuus levisi Togoon Ruotsista 1990-luvulla.[43] Nykyisin seurakunta on noin 350 jäsenen kokoinen.[43] Togosta vanhoillislestadiolaisuus on leviämässä myös Ghanan puolelle, josta käy ihmisiä Togon puolella seuroissa ja he ovat toivoneet seuroja myös Ghanan puolelle.[44] Ghanassa Evangelical Lutheran Church of Ghanasta vuonna 1994 irrottautunut ryhmä on liittynyt Apostolic Lutheran Church of American yhteyteen. Heitä on noin 500 henkeä.[45] Apostolic Lutheran Church of Americalla on seurakuntia myös Nigeriassa.[46] Seurakuntiin kuuluu noin 1 000 jäsentä.[47] ALC levisi vuonna 1994 Intiaan, jossa sillä on nykyisin myös oma lähetyssairaala.[47]

Uudellaheräyksellä on nimikkolähettejä Suomen Lähetysseuran kanssa esimerkiksi Angolassa, Etiopiassa, Senegalissa, Tansaniassa ja Taiwanissa.[48] Uusheräys aloitti lähetystyön Kiinaan Suomen lähetysseuran yhteydessä vuonna 1909.[29] Myöhemmin toiminta kuitenkin lakkasi yhteiskunnallisten olojen käytyä liian vaikeiksi. Vanhoillislestadiolaisuus ei lähtenyt mukaan Suomen Lähetysseuran toimintaan sille asetettujen ehtojen takia.

Pohjoismaissa lestadiolaiset toimivat kansankirkon sisällä, mutta luterilaisen maailman ulkopuolella perustetaan omia kirkkoja. Esimerkiksi Togon pääkaupunkiin Lomeen on rakennettu LLC. Lähetystoiminta tapahtuu usein lestadiolaisuudelle tutulla tavalla kahdenkeskisten keskustelujen kautta.

Hajaannukset

Lestadiolaisuus on ollut herkkä hajaantumaan. Hajaantumisherkkyys johtuu osittain muita herätysliikkeitä voimakkaammasta painotuksesta opin Raamatun mukaisuuteen ja "oikeaan oppiin". Keskustelu oikeasta opista on tuonut ilmi opillisia erimielisyyksiä, jotka näkyvät suuntauksien moninaisina opillisina painotuksina ja suuntauksien suurena lukumääränä. Lestadiolaisten ryhmien välillä on hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia opillisia painotuksia aina sakramenteista lähtien.

Hajaannukset ovat tapahtuneet hiukan eri aikaan Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Näillä mantereilla on myös paikallisia suuntauksia, joita ei muualta löydy. Esimerkiksi Norjassa vaikuttava Lyngenin suunta, pohjoisamerikkalainen pollarilaisuus, ruotsalaiset leskisläisyys ja Sveriges Kristna Fridsförbund sekä Virossa syntynyt narvalaisuus. Pääsuunnat ovat kuitenkin samat Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Hajaantumiskehitys alkoi Pohjois-Amerikasta.

Hajaannukset Pohjois-Amerikassa

Lestadiolaisuuden suunnat Pohjois-Amerikassa [49]

Ensimmäiset sisäiset erimielisyydet alkoivat Amerikan lestadiolaisuuden sisällä jo vuonna 1871. Riidat saatiin kuitenkin sovittua joksikin aikaa vuoden1878 alkuun mennessä ja seurakunta pysyi koossa. Erimielisyyksiä syntyi seurakuntien papinviran toimittajien tehtävistä, jumalanpalvelusmenoista sekä Euroopan (emä)seurakunnan roolista Amerikan mantereen asioiden ratkaisijana. Osa Kuparisaaren alueen lestadiolaisista oli lisäksi tyytymättömiä seurakunnan ensimmäisen papin, Salomon Korteniemen, toimintaan.Herätysliikkeen arvostetuimmat "vanhimmat", Juhani Raattamaa ja Erkki Andersson Juhonpieti, näyttävät aikalaiskirjeiden perusteella antaneen tukensa Salomon Korteniemen vastaiselle oppositiolle. [50] Korteniemi liittyi myöhemmin haalilaisuuteen.[51]

Lestadiolaisuuden ensimmäinen "eriseura" syntyi, kun haalilaiset erosivat emokirkostaan ja he alkoivat pitää tilaisuuksiaan haalissa joka oli rakennettu 1885.[52][53]

Vuoden 1888 pastorin vaalissa Johan Takkisen sijasta pastorin virkaan äänestettiin Johan Roanpää.[54] Pappi valittiin vaaleilla vuodeksi kerrallaan.[55] Juhani Raattamaa ja muut vanhimmat eivät hyväksyneet Takkisen "syrjäyttämistä" vaaleissa.[56] Vaalia kritisoitiin siitä, että myös kirkkoon kuulumattomat ja haalilaiset saivat äänestää siinä.[54] Takkinen joukkoineen jätti tuolloin kirkon ja he rakensivat oman pikkukirkon saman kadun varrelle.[52][55] A.L.Heidemanin saavuttua papiksi Amerikkaan haalilaiset palasivat takaisin kirkkoon aiheuttaen riitoja sen sisällä.[52] Vuonna 1903 Amerikan esikoiset jakaantuivat kahtia vanhoihin esikoisiin (Old Firstborn) ja pikkuesikoisiin (Little Firstborn).[57] Vuonna 1908 suurin osa Amerikan esikoislestadiolaisista palasi emäkirkkoon ja teki sovinnon sen kanssa.[58] Seurakunnan pastori A.L.Heideman ei hyväksynyt tehtyä sovintoa.

Pollarilaisuus erkani vuosina 1921–1922 omaksi suunnakseen. Liike sai nimensä saarnaaja Johan Pollarilta.

Vuonna 1928 perustettiin The Finnish Apostolic Lutheran Church of America. Tämän löyhästi organisoidun kirkkokunnan perustaminen aiheutti erimielisyyksiä.[59][34] "Heidemanilaiset" katsoivat, että syntyneessä kirkkokunnassa on liikaa "sekaseuraisuutta" ja "lakihenkeä".[59] SRK:n mukaan heidemanilaiset A. L. Heidemanin johdolla edustivat Amerikassa "oikeaa kristillisyyttä". Heidemanilaiset tunnettiin myös Apostolic Lutheran Missionina ja First Apostolic Lutheran Churchina.[60]

Vuosina 1962–1963 pollarilaisuus hajosi auneslaisiin ja riitinmattilalaisiin (Independent Apostolic Lutheran Church). Heidemanilaisuus hajosi kahtia vuosina 1972–1973. Seurakunnan pappi Paul Heideman kuoli vuonna 1973.[61] First Apostolic Lutheran Churchin enemmistö katkaisi välinsä Suomen vanhoillislestadiolaisiin. Osa halusi jatkaa uskonyhteydessä vanhoillislestadiolaisten kanssa ja he perustivat Association of American Laestadian Congregationsin.[62] Vuonna 1994 sen nimi vaihtui Laestadian Lutheran Churchiksi.[63] Molemmat puolet pitivät Paul Heidemania oman puolen saarnaajana.[60]

Vuonna 1978 auneslaisuus jakaantui kolmeen osaan. Syntyneet suunnat olivat Davidites ja Melvinites.[34] Enemmistö pysyi kuitenkin auneslaisuudessa.[34] Myöhemmin The Finnish Apostolic Lutheran Church of America on jakautunut sisäisesti liberaaleihin ja konservatiiveihin.[59]

Vuonna 2003 tapahtuneen hajaannuksen seurauksena osa First Apostolic Lutheran Churchin jäsenistä perusti oman uuden kirkon nimeltä Grace Apostoles Lutheran Church, ja kirkko läheni Yhdysvaltain pikkuesikoisten Apostolic Lutheran Churchin kanssa.lähde?

Hajaannukset Euroopassa

Lestadiolaisuuden suunnat Euroopassa

Lestadiolaisuuden hajaannus alkoi Euroopassa suuresta hajaannuksesta, joka ajoittui 1900-luvun taitteeseen. Hajaannus oli jatkoa Pohjois-Amerikan tapahtumille. Suuressa hajaannuksessa syntyi kolme ryhmittymää: esikoislestadiolaisuus (isoesikoisuus), uusheräys (Kittilän suunta), sekä vanhoillislestadiolaisuus.

1900-luvun alussa Uusheräyksen sisällä syntyi Virossa narvalaisuus, joka vaikutti myös Etelä-Suomessa. Tämän jälkeen tapahtui Norjassa hajaannus ja Lyngenin suunta erkani muista suunnista. Sekä narvalaisuutta että Lyngenin suuntaa kutsuttiin syntypaikkansa mukaan. Vuonna 1932 vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui hurmoshenkinen korpelalaisuus. Sitä ei pidetä varsinaisesti lestadiolaisena suuntana sen perinteisestä lestadiolaisuudesta jyrkästi poikkeavien opintulkintojen ja käytäntöjen vuoksi. Korpelalaisuus sai 30-luvulla hurmoksellisia ja laittomiakin muotoja. Vuonna 1934 syntyi rauhansanalaisuus (pikkuesikoisuus), joka alkoi pitää yhteyttä Pohjois-Amerikassa syntyneeseen "suurseuralaisuuteen". Suomessa liikkeeseen ei liittynyt paljoa vanhoillislestadiolaisia, mutta Pohjois-Amerikassa vaikutus oli suurempi.

1950-luvulla sotavuosien jälkeen syntyi uudenheräyksen sisällä kaksi pientä ryhmää: kontiolaisuus ja peuralaisuus. Ruotsissa vanhoillisuudesta erkani leskisläisyys vuonna 1953. 1960-luvun vanhoillislestadiolaisuuden hajaannuksessa syntyi pappislinja, jota kutsutaan myös elämänsanalaisuudeksi. Liike oli opillinen ja piti itseään kirkollisena. Siihen liittyi kaksi kolmasosaa vanhoillisuuden papeista. Samaan aikaan Ruotsissa vanhoillisuudesta erkani Sveriges Kristna Fridsförbund. 1960-luvun jälkeen esikoislestadiolaisuudessa tapahtuivat ensimmäiset hajaannukset, joissa syntyivät leeviläisyys ja siitä lohjennut steeniläisyys. Vanhoillisuudesta hajaantui 1970-luvulla sillanpääläisyys, jolla on myös sisarkirkko Pohjois-Amerikassa.

Uusimmat lestadiolaisuuden hajaannukset Euroopassa ovat tapahtuneet Norjassa, jossa Lyngenin suunta hajaantui lyhyen ajan sisällä kolmeen osaan. Vuonna 1992 suunnan sisällä ollut liberaalisuuntaus erkani virallisesti muusta Lyngenin suunnasta. Viimeisin Euroopassa sattunut avoin hajaannus tapahtui vuonna 1998, kun nk. valkoiset enkelit erosivat Lyngenin suuntauksesta ja myös Norjan kirkosta.

Sovintokokoukset

Sovintokokouksen pöytäkirja vuodelta 1911.

Hajaannukset ovat syntyneet erilaisista opillisista painotuksista, joista ei yhtenäisyyteen pyrkineissä ns. sovintokokouksissa päästy yksimielisyyteen. Ensimmäiset sovintokokoukset pidettiin Pohjois-Amerikassa vuonna 1878. Myös vuonna 1893 pidettiin suuri sovintokokous kaikkien ryhmien välillä.[64] Vaikutus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.[65] Euroopassa ensimmäinen sovintokokous pidettiin vuonna 1901.[66] Vanhoillislestadiolaiset kävivät tuolloin Jällivaarassa neuvottelemassa sovinnosta.[67] Kokous nimettiin myöhemmin ryövärinsynodiksi kokouksessa pidettyjen puheenvuorojen takia.[68] Myös Amerikan seurakunnat lähettivät edustajan Jellivaaraan tarjoamaan sovintoa, mutta sitä ei syntynyt.[69] Vuonna 1908 Amerikassa pidettiin sovintokokous "lannavaaran esikoisten" ja vanhoillislestadiolaisten välillä. Kokouksessa suurin osa Amerikan esikoislestadiolaisista teki sovinnon vanhoillisten kanssa. Seuraava sovintokokous pidettiin vuonna 1911. Kokoukseen kutsuttiin kaikki osapuolet, mutta esikoisten kielteisen suhtautumisen takia kokous jäi uusheräyksen ja vanhoillisuuden väliseksi. Neljä suomalaista esikoissaarnaajaa aikoi osallistua vuoden 1911 sovintokokoukseen, mutta norjalainen Lapin vanhin esti osallistumisen.[70] Esikoislestadiolaiset kutsuivat uusheräyksen ja vanhoillislestadiolaisuuden edustajia Jellivaaraan jouluna 1922, mutta kokous jäi pitämättä.[71] Vanhoillislestadiolaisuuden ja rauhansanalaisuuden välillä on pidetty tuloksettomat sovintokokoukset vuosina 1945 ja 1946. Viimeisimmät sovintokokoukset on pidetty Norjassa Lyngenin suunnan kesken.[72] Pohjois-Amerikassa ja Venäjällä on tapahtunut suuntauksien yhdistymisiä. Suomessakin yhdistymisiä on tapahtunut, mutta ne ovat olleet yksittäisten ihmisten siirtymiä liikkeestä toiseen.

Syntyneet suunnat

Lestadiolaisuus on luokiteltu maantieteellisesti itäiseen ja läntiseen suuntaukseen. Läntistä suuntaa edustaa esikoislestadiolaisuus, leeviläisyys ja steeniläisyys. Loput ryhmät ovat peräisin itäisestä sukuhaarasta. Lukuisista sovintoyrityksistä huolimatta erot ovat jääneet pysyviksi. Suunnat ovat nykyisin itsenäisiä ja toimivat toisistaan riippumatta.

Suurin suuntaus on vanhoillislestadiolaisuus ja heitä arvellaan olevan Pohjoismaissa ja Pohjois-Amerikassa noin 86 000–157 000.[6] [73] Toiseksi suurin ryhmä on noin 25 000 kannattajan esikoislestadiolaisuus.[74] Rauhan sanan kannattajamäärä on noin 24 000.[75] Pohjoisamerikkalaisessa töröläläisten (FALC) ryhmässä on noin 4 000 jäsentä.[76] Toisella pohjoisamerikkalaisryhmällä riitinmattilalaisuudella (IALC) on kannattajia noin 3 000.[77] Pohjoismaissa toimiva Uusheräys on suurin piirtein samankokoinen.[29] Muut lestadiolaisuuden suunnat ovat pienempiä. Esimerkiksi kontiolaisia oli aikoinaan vain noin 20.[78]

Kannatusalueet ja -määrät vaihtelevat paljon suuntauksien välillä. Seuraavassa on luetteloitu eri suunnat ja niiden sisaryhteisöjen nimet ulkomailla.

Pohjois-Amerikassa lestadiolaisuuden suuntia ovat Apostolic Lutheran Church (rauhansanalaisuus), auneslaiset, Davidites, First Apostolic Lutheran Church (sillanpääläisyys), Grace Apostoles Lutheran Church, hallilaisuus, Independent Apostolic Lutheran Church, Laestadian Lutheran Church (vanhoillislestadiolaisuus), Melvinites, Old Apostolic Lutheran Church (esikoislestadiolaisuus) ja pollarilaisuus.

Norjassa syntyneitä suuntia ovat Lyngenin suunta, liberaali Lyngenin suunta ja Valkoiset enkelit. Ruotsissa toimivat leeviläisyys, leskisläisyys, morjärveläisyys (sillanpääläisyys) ja Sveriges Kristna Fridsförbund; Virossa esiintyi narvalaisuutta.

Suomen suuntauksia ovat elämänsanalaisuus, esikoislestadiolaisuus, kontiolaisuus, peuralaisuus, rauhansanalaisuus, sillanpääläisyys, Uusheräys ja vanhoillislestadiolaisuus, joka on suurin ryhmä ja käsittää noin kolme neljäsosaa lestadiolaisista.

Oppi

Hajaannusten vuoksi yhtenäisestä opista lestadiolaisuudessa ei voi puhua. Yhteistä eri suunnille on parannuksen ja armon korostaminen, ero Pyhän Hengen saaneiden uskovien ja ei-uskovien välillä ja opetus siitä että syntien anteeksiantamisen valta on kaikilla uskovilla. Tämä synninpäästö julistetaan yleensä sanoilla: "Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä". Vanhoillislestadiolaisten mukaan syntien anteeksiantamuksen voima ei ole sanoissa vaan Pyhässä Hengessä, joka kaikilla uskovaisilla on.

Opiltaan kirkkoa lähellä olevan elämänsanalaisuuden piiristä on noussut kolme piispaa: L.P. Tapaninen, Hannes Leinonen ja Yrjö Massa.[2]

Sekä vanhoillis- että esikoislestadiolaiset pitäytyvät siinä, että on vain yksi usko, jolla pelastuu. Muita yhteisiä piirteitä ovat konservatiiviset arvot ja yksinkertaisen elämäntavan korostaminen: kristityn tulee välttää maailmallisuutta. Vanhoillis- ja esikoislestadiolaiset vastustivat kiivaasti uuden heräyksen opetusta lain kolmannesta käytöstä ja puolustivat julkisesti saarnattavaa evankeliumia. Molemmat suuntaukset ovat selkeästi maallikkojohtoisia ja ovat olleet ajoittain huonoissa väleissä kirkon kanssa.

Esikoislestadiolaisuuden erottaa vanhoillislestadiolaisuudesta erityisesti sen painotus "esikoisten seurakuntaan", joka on heidän mukaansa todellinen Jumalan seurakunta. Sen seurakuntavanhimpina toimivat Pohjois-Ruotsin johtavat maallikkosaarnaajat eli "Lapin vanhimmat". Vanhoilliset ovat torjuneet ajatuksen tietyille ihmisille siirtyvästä vanhimman tehtävästä. Esikoislestadiolaisuutta on pidetty tapakulttuurin perusteella konservatiivisimpana haarana. Myös sen suhtautuminen kansankirkkoon on ollut ja on vielä nykyäänkin torjuvampi. Liikkeessä ei esimerkiksi toimi juurikaan pappeja vaan lähinnä maallikoita. Ruotsissa ja Norjassa esikoislestadiolaiset ovat ryhtyneet käyttämään sakramentteja omissa rukoushuoneissaaan maallikkojohtoisesti. Esikoislestadiolaisuus korostaa elämässä koruttomuutta, mikä näkyy erityisesti pukeutumisessa ja sisustuksessa. Esikoiset ovat nimittäneet vanhoillislestadiolaisuutta "lihallisen vapauden eriseuraksi", koska he eivät ole yhtä askeettisia.

Rauhansanalaisuus on perusteeltaan vanhoillislestadiolainen, mutta väljempi opiltaan.[79] Sitä pidettiin Amerikassa "sekaseurana" ja sen sisälle mahtuu monenlaisia opillisia virtauksia.[59] Se onkin jakautunut siellä sisäisesti liberaaleihin ja konservatiiveihin.[59] Suomessa rauhansanalaisuudessa on kolmenlaista virtausta.[79] Ruotsalaiset erottuvat selkeästi omaksi ryhmäkseen.[79]

Uusheräys korostaa henkilökohtaista rippiä. Suunnassa on vastustettu hajaannuksista lähtien syntien anteeksiantamusta "seiniä myöten" eli saarnassa julkisesti julistettavaa anteeksiantamusta. Tätä opetusta on vanhoillislestadiolaisuudessa. Uusheräyksessä on myös hyväksytty lain kolmas käyttö ja opetus siitä, että pelastavaa uskoa on myös uusheränneiden ulkopuolella. Uusheräys on myös aktiivinen lähetystyössä. Uusheräys tekee lähetystyötä Suomen lähetysseuran yhteydessä ja on yhteistyössä myös muiden lähetysyhdistysten kanssa.

Liikutukset

Lestadiolaisuudessa on esiintynyt "liikutuksia", joista on syntynyt lukuisia pilkkanimiä, esimerkiksi hihhulit ja lentokristityt. Liikutukset syntyivät, kun ihmiset saivat syntinsä anteeksi. Taakan keveneminen synnytti erilaisia tunteenpurkauksia. Erityisesti lappalaisten liikutukset olivat voimakkaita ja äänekkäitä. Liikutukset aiheuttivat papeissa erilaisia reaktioita. Toiset pitivät niitä aitoina osoituksina armosta, toiset ajoivat lestadiolaiset niiden takia kirkosta ulos. Esimerkiksi rovasti A.Heikel, joka ei vielä ollut lestadiolainen nousi Ylitornion kirkossa saarnastuoliin kesken saarnan ja lausui: "Kun tämmöistä elämää pidetään kirkossa, niin kaikki Suomen kirkot tulevat suljetuiksi tämmöisiltä kokouksilta".[80] Lestadiolaisuudessa on kuitenkin saarnattu "kylmiä hyppyjä" vastaan. Ne syntyivät, kun jotkut yrittivät saada itsensä väkisin liikutuksiin.

Liikutuksilla saattaa olla jossain määrin tapahtumaympäristöön ja tapahtuman intensiteettiin sidottu luonne. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa ja maakunnallisissa seuroissa niitä esiintyy ja pienissä paikallisissa seuratilaisuuksissa myös.

Kaaresuvannossa joulukuussa 1845 eräs nainen sai parannuksen armon ja siitä liikuttuneena vaipui hurmoksiin. Samaan aikaan tapahtui maanjäristys, jonka myös Laestadius pappilassaan pani merkille. Laestadius piti sitä Jumalan merkkinä.[81]

Lestadiolaisuus ja yhteiskunta

Kirkko

Lestadiolaisuus perustuu Raamatun, Martti Lutherin ja Lars Levi Laestadiuksen opetuksiin. Eri suunnilla on erilaisia opillisia painotuksia. Liikkeen leviämistä vaikeutti konventikkeliplakaatti ja kirkossa vaikuttanut puhdasoppisuus. Lestadiolaisuutta ei katsottu hyvällä ja se tuomittiin lahkoksi ja eriuskoliikkeeksi 1800-luvun lopulle saakka.[82] Kirkon piispat ja papit toimivat sitä vastaan, erityisesti piispa Gustaf Johansson. Lestadiolaisuuden sisällä käytiin pitkään keskustelua kirkosta eroamisesta, ja osa herätysliikkeeseen liittyneistä kannatti sitä. Lestadioaliset eivät ole kuitenkaan lopulta halunneet erota kirkosta, sillä kirkon katsottiin voivan tarjota tukea herätysliikkeen toiminnan jatkuvuudelle epävakaissa valtiollisissa oloissa.

Saarnaaja Juhani Raattamaa on kirjoittanut kirkossa pysymisestä näin: "Pysykäämme rakkaat veljet ja sisaret kirkon helmassa siihen asti kuin teitä ja meitä ulos ajetaan eli pannalla ahdistetaan."[83]

Lestadiolaisuuteen kuului jonkin verran pappeja herätyksen alkuajoista lähtien, liikkeen perustajan Lars Levi Laestadiuksen lisäksi. Myöhemmin mukaan liittyivät myös P.O. Grape, Aatu Laitinen, Paul Heideman, A.Heikel, K.A.Heikel, Oskari Jussila ja Väinö Havas. 1800-luvun jälkipuoliskolla kirkossa toimi noin 16 lestadiolaispappia.[84] Nykyään kirkossa toimii noin 120 vanhoillislestadiolaista pappia ja noin 40 uusheräyksen pappia tai teologia.[85][29] Esikoislestadiolaisia pappeja on muutama.[86]

Puhdasoppisen kirkon oli vaikea hyväksyä lestadiolaisten opetuksia sakramenteista, ripistä, avainten vallasta, seurakuntaopista, lapsen uskosta, rukouksesta ja uskon syntymisestä. Esimerkiksi piispa Gustaf Johansson on näitä eroavaisuuksia käsitellyt kirjassaan Laestadiolaisuus (1892). Hän halusi ohjata lestadiolaiset "lahkollisen lumouksen kahleista raittiiseen uskoon". Lestadiolainen saarnamies Juhani Raattamaa on halunnut säilyttää anteeksiantavaisen mielen myös vastustajiin: "Vielä minäkin rukoilen anteeksi puuttuvaisuuttani ja annan sydämestäni anteeksi kaikille vastustajille. Vieläpä Kuopion piispallekki, joka häpäisee meitä ja nimittelee laestadiolaisiksi."[87] Vaikka lestadiolaisuus on luterilainen herätysliike on siihen kuulunut myös katolilaisia ja ortodokseja.[88]

Valtiovalta

Eduskuntatalo

Lestadiolaiset ovat kautta aikojen vahvasti kunnioittaneet esivaltaa. Taustalla on opetus siitä, että esivalta on Jumalan asettama ja uskovien turva yhdessä kirkon kanssa. Kirkkoa ja esivaltaa on vanhoillislestadiolaisuudessa kuvattu kahden munankuoren kaltaiseksi suojaksi, jonka sisällä uskovat ovat suojassa. "Mutta nyt on Jumala säilyttänyt meitä niin kuin linnunpoikia kahden kuoren sisällä. Linnunpoikakin se kehittyy ja kasvaa kahden kuoren sisällä, niin mekin. Kristillinen esivalta on toinen kuori ja kristillinen kirkko on toinen."[89]

Vanhoillislestadiolaisten järjestön SRK:n sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena on muun muassa "isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa".[90] Lestadiolaiset suorittavat asepalveluksen puolustusvoimissa ja he puolustivat Suomea talvi- ja jatkosodassa. Esimerkiksi vanhoillislestadiolainen kansanedustaja Väinö Havas lähti vapaaehtoisena talvi- ja jatkosotaan.[91] Suviseurateltta toimi evakkojen tavaroiden säilytyspaikkana.[92] Se pystytettiin talvisodan jälkeen Joensuuhun ja oli siellä sodan loppuun saakka.[93] Teltta oli tuolloin suurin Suomessa valmistettu.[92]

Lestadiolaisuus levisi myös Ruotsin kuninkaallisten joukkoon. Ruotsin prinsessa Eugenia rahoitti Lapin lähetyskoulun rakennuksen ja toiminnan Lannavaarassa.[94] Prinsessan kuoltua 1889 Juhani Raattamaa kirjoitti hänestä: "Rakastettu äiti, joka on nyt uskoaksemme korkeammassa palatsissa kuin kuninkaallinen palatsi – siellä, missä Herrojen Herra ja Kuninkaiden Kuningas on."[95] Perimätiedon mukaan Tsaarin hovissa työskennellyt lestadiolainen Nikolai Aleksejev olisi kehottanut tsaari Nikolai II:ta tekemään parannuksen. Nikolai II ei kuitenkaan sitä tehnyt. Nikolai II:n hovissa palveli myös muita lestadiolaisia.[96]

Suomen valtiovalta sai lestadiolaisvaikutteita kun vanhoillislestadiolaisen isän pojasta Urho Kekkosesta tuli Suomen presidentti. Uskonnollisista yhteisöistä Kekkosella oli selvästi läheisin suhde lestadiolaisuuteen, mikä johtui osittain hänen isästään. Myös monet hänen ystävistään olivat kotoisin lestadiolaisuudesta. Kiinnostus liikettä kohtaan ilmeni mm. lestadiolaisen kirjallisuuden harrastamisena. Vanhoillislestadiolaiset ystävät olivat huolissaan Kekkosen sielun tilasta ja kerran hänen luonaan kävi seitsemän vanhoillislestadiolaista saarnamiestä. Keskustelutilaisuus oli Kekkosen mukaan ollut: "hyvin miellyttävä ja hyvä".[97] Suomen eduskuntasali on todistanut tapauksen, jossa lestadiolainen ministeri Kalle Lohi saarnasi kesken hallituksen istunnon synnit anteeksi istuntosaliin ilmestyneelle miehelle. Tämän välikohtauksen jälkeen silloinen pääministeri Kyösti Kallio totesi: "Olemme saaneet olla todistamassa oikeaa sielunhoitoa".[98]

Vuonna 1931 esikoislestadiolaiset lähettivät juhannuskokouksestaan vetoomuksen presidentti P.E.Svinhufvudille. Vetoomuksessa vaadittiin kovempia otteita vallalla ollutta laittomuutta vastaan. Kirjeen presidentille vei viiden hengen seurue. Tapaamisessa Svinhufvud pyysi, että: "laestadiolaiskristityt, joita kohtaan hänellä oli syvä kunnioitus ja vilpitön luottamus, muistaisivat häntä esirukouksin". Seurueen lähtiessä Svante Vesterinen siunasi presidenttiä Jeesuksen nimessä ja veressä.[99] Myös vanhoillislestadiolaiset ovat muistaneet esivaltaa. He ovat perinteisesti lähettäneet suviseuroistaan sähkeet arkkipiispalle, hiippakunnan piispalle, Suomen presidentille ja maaherralle.[100] Myös seuroissa rukoillaan esivallan puolesta.

Lestadiolaisuudessa ei juuri ole vieroksuttu yhteiskunnallista osallistumista. Eduskunnassa on istunut yli 40 lestadiolaistaustaista kansanedustajaa.[101] Varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa, missä lestadiolaisia on paljon, pääsee kunnanvaltuustoihinkin paljon lestadiolaisia.

Lestadiolaiset äänestävät lähinnä keskustaa, kokoomusta ja ruotsalaista kansanpuoluetta, joiden arvopohjan monet heistä ovat perinteisesti katsoneet olevan lähinnä omaansa. Lestadiolaisuuden vanhoilla suunnilla on kielteinen asenne vasemmistoon.[102] Sosialismi nähtiin uhkana esivallalle ja aatteessa vallitsi heidän mukaansa Jumalan vastainen henki.[102] Lestadiolaisuuden suunnista sillanpääläisyys on ollut vasemmistomyönteinen.[103] Lestadiolaiset eivät ole myöskään perinteisesti kannattaneet kristillisdemokraatteja puolueen taustalla vaikuttavien vapaiden suuntien takia. Lestadiolaiset eivät halua sekoittaa politiikkaa ja uskontoa keskenään vedoten Martti Lutherin kahden regimentin oppiin. Kansanedustaja Seppo Särkiniemi kertoo lestadiolaisten suhteesta politiikkaan: "Jos ollaan yhteiskunnassa mukana, ei olla ensisijaisesti lestadiolaisina, vaan sen puolueen mandaatilla. Se on vanha luterilainen periaate."[6] Valtaosa lestadiolaisista kansanedustajista ja kunnallisvaltuutetuista toimii joko Keskustassa tai Kokoomuksessa.

Kulttuuri

Lestadiolaisuudessa tiettyihin kulttuurin osa-alueisiin kuten teatteriin ja elokuviin on suhtauduttu torjuvasti. Myös esimerkiksi kilpaurheilu ja lauluesiintyminen on koettu vieraaksi niihin sisältyvän oman kunnian tavoittelun vuoksi. Kuitenkin kaunokirjallisuudesta tunnetaan useitakin lestadiolaisia. Tunnettuja ovat lestadiolaisuuteen kuulunut runoilija Anna-Maija Raittila, Väinö Havas, prosaisti Antti Hyry ja runoilija Niilo Rauhala. Lestadiolaisuuden piirissä syntyneistä hengellisistä lauluista osa on valittu Virsikirjaan. Säveltäjillä Toivo Kuulalla ja Leevi Madetojalla on lestadiolaistausta.

Monet kirjailijat ovat käsitelleet lestadiolaisuutta romaaneissaan. Kalle Päätalo kuvasi laajassa tuotannossaan "Koillismaan uskovaisia" eli lestadiolaisia. Myös Paavo Rintala on käsitellyt kirjoissaan aihetta. 1960-luvulla lestadiolaispiirejä kuohutti Timo K. Mukan romaani "Maa on syntinen laulu", jossa lestadiolaisuuteen liitettiin seksuaalisia piirteitä. Pellon kunnassa elänyt Mukka ei itse ollut lestadiolainen, mutta hän tunsi hyvin paikkakuntansa lestadiolaisia. Lestadiolaisuutta kirjoissaan ovat käsitelleet myös ruotsalaiset kirjailijat: Bengt Pohjanen, Macke Nilsson, Mikael Niemi ja Stina Aronson, sekä norjalaiset Andreas Markusson ja Idar Kristiansen. SRK julkaisee uskonnollista kaunokirjallisuutta. Tuoreimmat esimerkit lestadiolaisuuden käytöstä muussa kirjallisuudessa ovat Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu, Eero Ylitalon Suviteuraat, Ilkka Remeksen Nimessä ja veressä sekä Riikka Pelon Taivaankantaja.

Musiikki

Lestadiolaisten suhtautuminen musiikkiin heijastelee myös liikkeelle ominaista eroa uskovien ja ei-uskovien välillä. "Maailmallinen musiikki" eli karkeasti yleistäen iskelmät ja kaikki maallinen populaarimusiikki, katsotaan Raamatun arvomaailmaa vastaan sotivan sanoman vuoksi synniksi. Sanomalla ei tarkoiteta tässä pelkästään epäsopivaa sanoitusta, vaan myös synnillistä ja lihallisuutta korostavaa sävelmää, koska "syntimusiikkina" pidetään myös iskelmiä joissa ei ole sanoitusta. Vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksy myöskään gospel-musiikkia. Sen sijaan klassisen musiikin soittaminen tai laulaminen koetaan myönteiseksi harrastukseksi. Klassisen musiikin lisäksi saatetaan suosia esimerkiksi vanhaa suomalaista maallista laulumusiikkia. Rauhan sanan ja Uusheräyksen piirissä suhtaudutaan eri musiikkityyleihin liberaalimmin ja esim. gospel on käytössä erityisesti nuorten tilaisuuksissa. Esikoislestadiolaisten seuroissa ei käytetä lainkaan säestystä.

Omat laulukirjat ja kuorot

Maallisia lauluja tärkeämpänä lestadiolaiset näkevät hengelliset laulut. Suurimmilla ryhmillä on omat laulukirjat ja se julkaistaan usein liitteenä Virsikirjan kanssa. Vanhoillislestadiolaisuuden laulukokoelma on Siionin laulut, esikoislestadiolaisten on Hengelliset laulut, sekä Rauhan sanan ja Uusheräyksen yhteinen laulukokoelma Siionin matkalaulut. Liikkeiden omia laulukirjoja on käännetty myös eri kielille. Eniten käännetty kokoelma on Siionin laulut, se on käännetty seitsemälle kielelle. Laulukokoelmista on otettu useita lauluja myös Virsikirjaan.

Vanhoillislestadiolaisuudella on laajaa kuorotoimintaa. Se julkaisee vuosittain laulutallenteita kirkoissa tapahtuneista lauluilloista, sekä omien opistojen kuorolevyjä. Rauhan sanalla on oma kuoro jonka nimi on Toukomettiset.[104] Myös Uusheräyksellä on monenlaista musiikkitoimintaa. Uusheräyksen nuorisokuoro on Paljaat Jalat ja Caritas on viiden laulajan kokoonpano liikkeen sisällä.

Virsikirja

Lestadiolaisten saarnamiesten sanoittamia virsiä on valittu myös virsikirjaan. Sanoittajia ovat esimerkiksi Wäinö Havas (virret 291, 344, 438, 574), Oskari Heikki Jussila (316), Juho Ranginen (169), Niilo Rauhala (22, 248, 249a,b, 395, 466, 468, 470, 476, 479, 507, 528, 576, 604), Gustaf Skinnari (301) ja Leonard Typpö (105, 180).[105]

Julkisuuskuva

Lestadiolaisuus on synnyttänyt voimakkaita tuntemuksia alusta saakka. Se joutui pappien, toisten herätysliikkeiden ja tavallisten ihmisten parjauksen kohteeksi. Liike leimattiin kirkon taholta lahkoksi 1910-luvulle asti ja 1920-luvulla liike alkoi saada tunnustusta herätysliikkeenä.[106] Alkuaikoina liikettä nimiteltiin hihhuleiksi, rippiläisiksi, lahkoksi, tanssijalahkoksi, eriuskoliikkeeksi ja villiuskoksi.[107][108]

Lestadiolaisten seuratoiminta aiheutti julkista vastustusta. Esimerkiksi Savitaipaleella vuonna 1884 lestadiolaissaarnaaja menehtyi, kun vaimoaan seuroista hakemaan tullut talollinen ampui häntä olkapäähän.[109] Myös toinen saarnamies joutui vainon kohteeksi pitäessään seuroja Teuvalla vuonna 1872. Nimismies apujoukkoinensa nouti saarnaajan seuratalosta ja lähtivät kuljettamaan tätä kotiin. Matkan varrella he kuitenkin pysähtyivät kievariin ja ripustivat vangin käsiraudoilla leipäorteen. Joukko alkoi juopotella ja vanki unohtui. Kievariin sattumalta poikennut vieras huomasi tajuttoman saarnaajan ja hänet päästettiin vapaaksi.[110]

Lestadiolaisuus joutui myös kirkossa tarkkailun kohteeksi. Jo Lars Levi Laestadius joutui negatiivisen julkisuuden kohteeksi. Hänestä kirjoitettiin esimerkiksi Nobottens Posteniin loukkaavia kirjoituksia, eikä hänen vastineitaan julkaistu.[111] Hän perusti oman lehden Ens Ropandes Röst i Öknen (Huutavan ääni korvessa), jossa hän puolustautui.[112] Myös Koutokeinon tragedia aiheutti voimakasta negatiivista julkisuutta.[113] Tapahtumat saivat Venäjän ulkoministeriön huolestuneeksi.[114] Syy tapahtuneesta vieritettiin Laestadiuksen niskoille.[115] Kuningas pyysi asiasta lausunnon Härnösandin piispalta Israel Bergmanilta ja tämä antoi Laestadiuksesta vapauttavan lausunnon. Kuningas ei täten ryhtynyt mihinkään toimiin Laestadiusta vastaan.[116] Lestadiolaisuus on noussut julkisuuteen erityisesti yhteiskunnan ja kirkon muuttuessa.

Esikoislestadiolaisuus nousi esille 1920- ja 1930-luvuilla, kun sen saarnaajien ronskia puhetapaa ihmeteltiin.[117] 1930-luvulla julkisuuteen nousi vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantunut korpelalaisuus. Korpelalaisuus irtautui 1930-luvun puolessa välissä juuriltaan, kun liikkeen pääpainotukset muuttuivat vanhoillislestadiolaisista korostuksista millenaristisiksi. 1960-luvulla julkisuudessa nousi esille Elämän sana-ryhmän erkaantuminen vanhoillislestadiolaisuudesta. Myös Timo K. Mukan kirja Maa on syntinen laulu (1964) aiheutti julkisuutta mediassa.[118] Oiva Arvola on huomannut, että teos kuvaa korpelalaisuutta, eikä sitäkään objektiivisesti.[118]

Vanhoillislestadiolaisuus nostettiin 1970-luvun naispappeuskeskustelussa toistuvasti esille. Liike joutui 1970-luvulla negatiiviseen julkisuuteen. Se ei juuri oikonut julkisuudessa sitä vastaan esitettyjä väitteitä. Keskustelua käytiin erityisesti Helsingin sanomissa, Kotimaassa ja Kalevassa. Vasta 1980-luvulla vanhoillislestadiolaisuus alkoi kehittää tiedotustoimintaansa. SRK esimerkiksi kutsui toimittajia suviseuroihin.[119][120]

Osittain julkisuuskuva on edelleen kielteinen ja lestadiolaisuus liitetään sensaationhakuisesti yhteyksiin, joihin se liittyy vain toissijaisesti: Koististen veljeksistä kirjoiteltiin aluksi pitkään lestadiolaisina, vaikka he olivat eronneet leeviläisistä.[120][121] Tiedostusvälineissä ei aina eritellä liikkeen eri suuntia vaan käsitellään niitä kaikkia lestadiolaisuutena.

Yleisradio on tehnyt lestadiolaisuudesta televisiodokumentit "Matkalla taivaskotiin" (2000), "Kuuma kesä: Enkelten varjeluksessa" (2000) ja "Ainoa oikea Jumala" (2004). Vanhoillislestadiolaisuudessa 1970- ja 1980-luvulla ns. hoitokokouksissa harjoitetusta hengellistä painostuksesta kertoo YLE:n TV1:n dokumentti vuodelta 1981: "Syntisin silmin" [16]

Lestadiolaislehdistö

Historiaa

Lestadiolaisten ensimmäinen lehti oli Öljypuu.[122] Lehti lopetti toimintansa vuonna 1877.[122] Sen takana oli oululainen kirjapaino ja muutama lestadiolainen. Vuonna 1880 alettiin julkaista Kristillistä kuukausilehteä.[123] Sen päätoimittajana toimi K.A. Heikel ja vuodesta 1883 eteenpäin Aatu Laitinen. Vuonna 1888 lehden nimeksi vaihdettiin Sanomia Siionista ja vuonna 1904 Armonsanomat. Päätoimittaja ei vaihtunut.

Jo ennen hajaannuksia monet lestadiolaiset eivät tilanneet Sanomia Siionista eivätkä kirjoittaneet siihen. Syynä oli se, että lehteä pidettiin uusheräyksen lehtenä. Hajaannusten jälkeen yhä useampi lestadiolainen lopetti lehden tilaamisen. Armonsanomat lopetti toimintansa vuonna 1911 Oulun sovintokokoukseen. Kokkolan suurissa seuroissa 1911 perustivat vanhoillislestadiolaiset Siionin lähetyslehden.

Muita lakkautettuja lestadiolaislehtiä ovat: leskisläisten A och O, elämänsanalaisten Elämän sana, esikoislestadiolaisten Fadersrösten, uusheräyksen Huutavan ääni, Kolkuttaja sekä Vartijan ääni ja vanhoillislestadiolaisten Sions missionstidning.

Nykytila

Nykyisin Euroopassa ilmestyy kymmenen lestadiolaislehteä: vanhoillislestadiolaisten Siionin lähetyslehti (1911), Siionin kevät (1931) ja Päivämies (1954), rauhansanalaisuuden Rauhan sana (1935), Zions Missionstidning ja Sions Blad, Lyngenin suunnan liberaalisen haaran Under Vandringen (1967), esikoislestadiolaisten Rauhan side (1979) ja Ruukku (1998, epävirallinen), Uusheräyksen Lähettäjä ja sillanpääläisten Armon ja rauhan tervehdys. Pohjois-Amerikassa ilmestyy neljä lehteä: ALC:n Christian Monthly, FALC:n Greetings of Peace, LLC:n The Shepherd's Voice ja The Voice of Zion. Pollarilaisten riitinmattilaisen haaran yhdyssiteenä on kerran kuussa ilmestyvä Newsletter.

Kritiikki

Pääartikkeli: Lestadiolaisuuteen liittyvät kiistat

Lähteet

Yleiset lähteet

  • Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys: lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870–1899. SRK (Oulu), 1997. ISBN 951-8940-69-X.
  • Aulis Zidbäck: Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja. Otava, 1941.
  • Mauri Kinnunen: Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870–1939. Jyväskylän yliopisto, 2004. 951-39-1815-7. pdf-dokumentti (PDF).
  • Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys. SRK, 2000. ISBN 951-8940-01-0.
  • Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta
  • Aulis Zidbäck: Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja. Otava, 1941. , Amerikan lestadiolaisuus, sivut 159–187
  • Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot. STI, 2001. ISBN 952-9857-11-X. , Lestadiolaisuuden hajaannukset, Jouko Talonen, sivut 11–30. Lyhennelmä.
  • Warren H. Hepokoski, The Laestadian Movement: Disputes and Divisions 1861–2000, 2002.
  • Markku Ihonen: Mediakummajainen? Herätysliikkeen julkisuusongelmien äärellä 2000. Tiedotustutkimus-lehti. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  • Lestadiolaisuus maittain

Viitteet

  1. ↑ Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden alkuvaiheita 4.7.1999. lestadiolaisuus.info. Viitattu 10. huhtikuuta 2007.
  2. ↑ a b c Dosentti Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset. Luentosarja, STI 8.3.2000 [1]
  3. ↑ Kirkkomonitor 2004 -tutkimus.
  4. ↑ Kirkon nelivuotiskertomus
  5. ↑ Talonen 2001, s. 24
  6. ↑ a b c Ja täyttäkää maa. Helsingin sanomien kuukausiliite elokuu 2006, sivu 52.
  7. ↑ Kaarlo Airas, Pohjois-Ruotsin "lukijain" ja ns. Viklundin liikkeen mahdollisista vaikutuksista laestadiolaisuuteen, 1939, Vartija, Helsinki.
  8. ↑ Lohi 1997, s.11
  9. ↑ Kinnunen 2004, sivu 184
  10. ↑ Lohi 1997, s. 658
  11. ↑ Lohi 2000, s. 421
  12. ↑ Martti Vuollo, Lestadiolaisuuden ekspansio, [2]
  13. ↑ Seppo Lohi, Lestadiolaisuuden alkuvaiheita, [3]
  14. ↑ Lohi 1997, s. 654
  15. ↑ a b Lohi 1997, s. 655
  16. ↑ Lohi 1997, s. 731
  17. ↑ Lohi 1997, s. 656–657
  18. ↑ Lohi 1997, s. 662–663
  19. ↑ Lohi 1997, s. 726–736
  20. ↑ "Seurat" uppoavassa Titanicissa: Päivämies 15/13.4.1994
  21. ↑ Seppo Lohi, Lestadiolaisuuden alkuvaiheita, [4]
  22. ↑ Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, sivu 14
  23. ↑ SRK, Seurat ulkomailla Srk.fi: Seurat ulkomailla, viitattu 6.11.2007
  24. ↑ Lestadiolaisuus.info Lestadiolaisuus Englannissa
  25. ↑ Kai Siltala, esikoislestadiolaisuus [5]
  26. ↑ LYRS, lähetystyö [6][7]
  27. ↑ Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, sivu 6
  28. ↑ Kai Siltala, Rukoushuoneet [8]
  29. ↑ a b c d Kalevi Silvola: Uusheräys on... 3.7.2005. Uusheräys. Viitattu 15. tammikuuta 2007.
  30. ↑ LYRS, Paikallisyhdistykset [9]
  31. ↑ Kirkon nelivuotiskertomus 2000–2003 [10]
  32. ↑ Pauli Juusela: Massatapahtumat vahvistavat me-henkeä 12.6.2002. Vantaan Lauri. Viitattu 29. maaliskuuta.
  33. ↑ Zidbäck 1941, s. 160
  34. ↑ a b c d e f g Facts about Laestadianism in America lestadiolaisuus.info. Viitattu 7. maaliskuuta 2007.
  35. ↑ a b Zidbäck 1941, s. 166
  36. ↑ Alphabetical List of Congregations ALC. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  37. ↑ LLC Member Churches LLC. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  38. ↑ Esikoislestadiolaisuuden synty ja tämänhetkinen tilanne lestadiolaisuus.info. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  39. ↑ Lestadiolaisuus.info Lestadiolaisuus Ecuadorissa
  40. ↑ Apostolic Lutheran Church Locator [11]
  41. ↑ Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Aamenesta öylättiin – kirkollinen sanasto 2003. Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 15. tammikuuta 2007.
  42. ↑ SRK: Seurat ulkomailla 2005. SRK. Viitattu 14. joulukuuta 2006.
  43. ↑ a b Tarja Lehtola: "Saatoin lentää kuin lintu tähän rauhaan". Päivämies, 2006, nro 27–28, s. 21.
  44. ↑ Päivämies, 14.2.2007, Togon Laestadiolais-Luterilainen kirkko viisi vuotta, sivut 14–15
  45. ↑ Frank Kodjo Famiyeh: About the Ghana ministry Themissionsite.com. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  46. ↑ Apostolic Lutheran Church Locator [12]
  47. ↑ a b Bengt-Ove Andreassen: [http://web.archive.org/web/20060905102448/http://www.hf.ntnu.no/din/andreassen.html Where it leads: Læstadianismen i et internasjonalt perspektiv] 2002–2003. din – Tidsskrift for religion og kultur. Viitattu 23.4.2008.
  48. ↑ Uusheräys: Lähetystyö Uusheräys. Viitattu 14. joulukuuta 2006.
  49. ↑ Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot, 2001, ISBN 952-9857-11-X, Jouko Talonen, Lestadiolaisuuden hajaannukset, sivu 30]]
  50. ↑ Zidbäck 1941, s. 160–165; Palo 2007, 75 - 87
  51. ↑ Hepokoski 2002, s. 31
  52. ↑ a b c John Pollari, The Reasons for the Divisions of the Apostolic Lutherans in America [13]
  53. ↑ Hepokoski 2002, s. 30
  54. ↑ a b Hepokoski 2002, s. 33
  55. ↑ a b Heikki Jussila, Kutsujan armo, 1948, Oulu, s. 109
  56. ↑ Zidbäck 1941, s. 174–177
  57. ↑ Hepokoski 2002, s. 43
  58. ↑ Esikoisuus (The Old Apostolic Lutheran Church)
  59. ↑ a b c d e Kirkkokuntalaisuus/pikkuesikoisuus (The Finnish Apostolic Lutheran Church of America)
  60. ↑ a b Hepokoski 2002, s. 85
  61. ↑ Hepokoski 2002, s. 85
  62. ↑ Hepokoski 2002, s. 85
  63. ↑ Who We Are
  64. ↑ Zidbäck 1941, s. 183–187
  65. ↑ Zidbäck 1941, s. 183–187
  66. ↑ Zidbäck 1941, s. 219–220
  67. ↑ Zidbäck 1941, s. 219
  68. ↑ Zidbäck 1941, s. 219
  69. ↑ Zidbäck 1941, s. 237
  70. ↑ Jouko Talonen, Esikoislestadiolaisuus ja Suomalainen yhteiskunta 1900–1944, SKS, 1993, ISBN 951-9021-93-0, sivu 31
  71. ↑ Jouko Talonen, Esikoislestadiolaisuus ja Suomalainen yhteiskunta 1900–1944, SKS, 1993, ISBN 951-9021-93-0, sivu 32
  72. ↑ Helsingin sanomat, 7.9.2001, Katkerat oppiriidat jakavat Pohjois-Norjan lestadiolaisia, Jussi Konttinen
  73. ↑ Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talosen arvio: 80 000–100 000, Joensuun yliopiston kirkkohistorian professori Hannu Mustakallion arvio: yli 100 000, jopa 150 000
  74. ↑ Talonen 2001, s. 24
  75. ↑ Talonen 2001, s. 24
  76. ↑ Talonen 2001, s. 24
  77. ↑ Talonen 2001, s. 24
  78. ↑ Talonen 2001, s. 24
  79. ↑ a b c Pekka Mikkola: Lestadiolaisuussuuntien yhteydet heikot 2.7.1999. Kaleva. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  80. ↑ Lohi 1997, s. 84
  81. ↑ Lohi 1997, s. 223
  82. ↑ Lohi 1997, s. 44
  83. ↑ Aulis Zidbeck (1985): Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma. Juhani Raattamaa – opettaja ja sielunhoitaja, SRK. ISBN 951-9422-62-5, sivu 128
  84. ↑ Lohi 1997, s. 664
  85. ↑ Päivämies, 20.12.2006, Puhujien kokous, sivu 10
  86. ↑ Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot. STI, 2001. ISBN 952-9857-11-X, Risto Blom, Uudestisyntymisen hetki armonjärjestyksessä esikoislestadiolaisen julistuksen mukaan, sivu 122.
  87. ↑ Mauri Kinnunen: Raattamaa ja Luther 2000. SRK. Viitattu 14. maaliskuuta 2007.
  88. ↑ Mauri Kinnunen: Lestadiolaisuus ja ortodoksinen kirkko lestadiolaisuus.info. Viitattu 15. tammikuuta 2007.
  89. ↑ Kullervo Hulkko, Kukistumaton valtakunta, SRK, 1965, Sivu 10
  90. ↑ SRK:n pääsivu [14]
  91. ↑ Paavo Viljanen, Wäinö Havas – Hengen ja miekan mies, Werner Söderström oy, 1943, sivut 158–182
  92. ↑ a b Ari-Pekka Palola, Suvi on läsnä – Sata vuotta suuria seuroja, ISBN 951-843-077-2, sivu 58
  93. ↑ Ari-Pekka Palola, Suvi on läsnä – Sata vuotta suuria seuroja, ISBN 951-843-077-2, sivu 58
  94. ↑ Zidbäck 1941, s. 190
  95. ↑ Zidbäck 1941, s. 198
  96. ↑ Kinnunen 2004, sivu 344.
  97. ↑ Pekka Niirala, Kekkonen ja kirkko, Kirjapaja, 2000, ISBN 951-625-653-8, Alaotsikko: Lestadiolaisuus lähinnä sydäntä, sivut 54–58
  98. ↑ He ovat voittaneet, SRK, 1980, s. 100
  99. ↑ Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma, Aulis Zidbeck, SRK, 2000, Sivu 203
  100. ↑ Päivämies, 12.7.2006, sivu 12
  101. ↑ Lestadiolaisuus.info Lestadiolaistaustaiset kansanedustajat, luettu 6.10. 2006
  102. ↑ a b Kinnunen 2004, sivu 365
  103. ↑ Uusi järjestö – vanhat opit 27.9.1977. Demari. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  104. ↑ Toukomettiset luettu 25. tammikuuta 2007
  105. ↑ Suomen evankelis-luterilainen kirkko, Virsikirja [15]
  106. ↑ Kinnunen 2004, sivu 388
  107. ↑ Lohi 1997, s. 44
  108. ↑ Kinnunen 2004, sivu 57
  109. ↑ Lohi 1997, s. 610–611
  110. ↑ Kauko Vuonokari, Porin rauhanyhdistyksen historia, Aikaa on vähän, ISBN 951-99032-6-7, sivut 19–20
  111. ↑ Lohi 2000, s. 353
  112. ↑ Lohi 2000, s. 354 ja 358–359
  113. ↑ Lohi 2000, s. 364–372
  114. ↑ Lohi 2000, s. 373–380
  115. ↑ Lohi 2000, s. 371
  116. ↑ Lohi 2000, s. 371
  117. ↑ Markku Ihonen: Myyttiset mielikuvat eli lestadiolaisuus ja saamelaisuus valtakulttuurin marginaaleina 1998. Kaltio. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  118. ↑ a b Markku Ihonen: Lestadiolaisuudella oikeus omaan kulttuuriin 23.10.1993. Helsingin sanomat. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  119. ↑ Kinnunen 2004, sivu 23
  120. ↑ a b Markku Ihonen: Mediakummajainen? Herätysliikkeen julkisuusongelmien äärellä 2000. Tiedotustutkimus-lehti. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  121. ↑ Anssi Miettinen: Koistisen pahat pojat. Helsingin sanomat / Kuukausiliite, 2000, nro 7, s. 26–33.
  122. ↑ a b Lohi 1997, s. 75
  123. ↑ Lohi 1997, s. 73

Kirjallisuutta

  • Juhani Raattamaan kirjeet ja kirjoitukset – toimittanut Pekka Raittila
  • Kirti Suolinna ja Kaisa Sinikara: Juhonkylä. Tapaustutkimus pohjoissuomalaisesta lestadiolaiskylästä
  • Heikki Jussila: Kutsujan armo
  • Wäinö Havas: Lestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. , 1927.
  • Aatu Laitinen: Muistosanoja Lapin kristillisyydestä. , 1918.
  • Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. SRK (Oulu), 2007.
  • Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys: lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870–1899. SRK (Oulu), 1997. 951-8940-69-X.
  • Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys : Lars Levi Laestadius ja lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheet. SRK (Oulu), 1989. 951-8940-01-0.
  • Jouko Talonen: Viron lestadiolaisuus 1886–1953. , 1989. 951-95473-8-X.
  • Aulis Zidbäck: Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja. Otava, 1941.

Aiheesta muualla

Suomeksi

Liikkeiden sivut

Kirjoituksia aiheesta

Historia ja leviäminen
Kirkon sivuilta
Oppilaitoksilta
Laulut
Lestadiolaisryhmien saarnoja
Lestadiolaisuus ja kirjallisuus
Kritiikki
Muuta

Lestadiolaisaiheisia kirjoja ja lehtiä

Vieraskieliset

Kirjoituksia aiheesta

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lestadiolaisuus&oldid=4707189”