Tämä on lupaava artikkeli.

Lepakko (rakennus)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lepakko
Osoite Porkkalankatu 1
Sijainti Ruoholahti, Helsinki
Valmistumisvuosi 1940
Purkuvuosi 1999
Rakennuttaja Suomen Väri- ja Vernissatehdas Oy
Haus LennartHell.svg
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla
Näkymä Länsiväylän Porkkalankadun puoleisesta päästä kaakkoon vuonna 1969. Vasemmalla Lepakkoluola, keskellä Porkkalankadun ja Itämerenkadun välillä sijainnutta pienteollisuusaluetta.

Lepakko eli Lepakkoluola oli Helsingin Helsingin Ruoholahdessa sijainnut varastorakennus, joka tuli kuuluisaksi toimiessaan vuosina 1967–1979 asunnottomien alkoholistien hätämajoitustilana ja sen jälkeen tärkeänä nuorisokulttuurin tapahtumapaikkana. Rakennus purettiin vuonna 1999.[1]

Maalivarasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porkkalankatu 1:ssä (vuoteen 1970 Lauttasaarenkatu) sijainnut Lepakko oli alun perin Suomen Väri- ja Vernissatehdas Oy:n varasto, joka rakennettiin arkkitehti Ragnar Gustafssonin suunnittelemana vuonna 1940.[2] Suomen Väri- ja Vernissatehdas oli Tikkurilan Värin jälkeen maan suurin maalitehdas. Liiketoiminnan kasvaessa yhtiö päätti rakentaa uuden varaston teollisuusalueeksi kaavoitettuun Ruoholahteen. Helsingin kaupunki vuokrasi varastoa varten tontin Lauttasaarenkatu 1:stä, jonne varastorakennus valmistui 1940.[1]

Vuokrasopimus kaupungin kanssa oli umpeutumassa 1960-luvulla, eikä kumpikaan osapuoli ollut kiinnostunut jatkamaan sitä. Väri- ja Vernissatehdas siirsi kaikki toimintansa Korsoon, ja toiminta Ruoholahden varastorakennuksessa päättyi vuoden 1967 lopussa.[1]

Liekkihotelli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keittiövuorolaisia liekkihotellilla 1973.
Kodittomia liekkihotellilla 1973.

Kun Länsiväylä vuonna 1965 valmistui, rakennus jäi sen päättymiskohtaan ajoratojen väliin. Tuolloin suunniteltiin jo sen purkamista liikennejärjestelyjen tieltä. Vuonna 1967 Pohjoiselta Makasiinikadulta purettiin iso yömaja kaupungin kiinteistöviraston uudisrakennuksen tieltä. Sen seurauksena yli 500 yömajan asukasta joutui taivasalle, koska heille ei ollut tarjolla korvaavia majoitustiloja. Saman vuoden syksyllä oli ankarat yöpakkaset, jolloin useita kymmeniä asunnottomia alkoholisteja paleltui hengiltä. Se sai Helsingin sosiaaliviranomaiset huolestumaan ja etsimään nopeasti hätämajoitustiloja. Vuonna 1961 perustettu Suoja-Pirtti ry oli aktiivisesti mukana majoitustilojen hankinnassa, samoin 7. marraskuuta 1967 toimintansa aloittanut vasemmistolaisesti värittynyt Marraskuun liike, jossa äänekkäimmät asunnottomien puolestapuhujat olivat samoihin aikoihin lääkäreiksi valmistuneet Ilkka Taipale ja Claes Andersson. Suoja-Pirtti ry:n perustaja Arvo Parkkila, itsekin entinen alkoholisti, otti vastuulleen yömajan toiminnan. Yömaja aloitti toimintansa 5. joulukuuta 1967. Sen nimiksi vakiintuivat Liekkihotelli ja Lepakkoluola. Liekkihotellin nimi tuli ”liekkiviinaksi” kutsutusta denaturoidusta T-spriistä (kirjain T tarkoitti teknistä), jota alkoholistit tuohon aikaan käyttivät yleisesti päihtymistarkoituksessa.[1]

Ensimmäisten toimintakuukausiensa aikana rakennus sai sittemmin pysyväksi jääneen lempinimensä ”Lepakkoluola”. Nimen alkuperästä on useita versioita. Sitkeästi elävän jutun mukaan se tuli piirroksesta, jonka yksi asukas oli maalannut talon seinään. Kuvan oli tarkoitus esittää perhosta, mutta se muistutti enemmän lepakkoa. Toisen tarinan mukaan nimi tuli tummia päällystakkeja käyttävistä talon asukkaista. Kun he koettivat tasapainoilla talon ulko-ovesta, heidän lahjoituksena saadut monta numeroa liian suuret palttoonsa heiluivat kuin lepakon siivet. Kolmannen ja todennäköisimmän teorian mukaan nimi tuli Suomen Väri- ja Vernissatehtaan vanhasta logosta, jossa oli perhoskuvio. Logo oli maalattu rakennuksen seinään. Samoihin aikoihin televisiossa pyöri Batman-sarja, jolloin logo ja Batmanin lepakkoviitta yhdistyivät ihmisten mielissä lempinimeksi, joka yleistyi nopeasti.[1]

Lauttasaarenkadun nimeksi vahvistettiin vuonna 1969 Porkkalankatu, koska Lauttasaaressa on Lauttasaarentie ja nimien samankaltaisuus aiheutti sekaannuksia[3]. Uusi nimi otettiin käyttöön 1970.[1]

Lepakko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuorisoa vallatun Lepakkoluolan edustalla elokuussa 1979.
Bändin treenikämppä kuvattuna ennen rakennuksen purkamista.

Juhannuksen alla 1979 kaupunki tyhjensi yömajan. Talo jäi tyhjilleen, kunnes elokuun puolivälissä nuorisojoukko ja elävän musiikin yhdistys Elmu valtasivat sen ja nimi "Lepakkoluola" lyheni muotoon "Lepakko".[1] Lepakko oli 1980-luvulla yksi pääkaupungin merkittävimpiä kulttuurikeskuksia. Siellä oli monenlaista toimintaa, kuten radioasema Radio City, teatteri Viirus, Aira Samulinin tanssikoulu ja moottoripyöräjengi. Siellä järjestettiin keikkoja ja kellarissa treenasi moni aikakauden suosituimmista yhtyeistä.[4]

Helsingin keskustan laajetessa länteen Lepakon tontin arvo nousi, ja Helsingin kaupunki halusi antaa sen Nokian käyttöön. Sopuratkaisuna Elmulle annettiin uudet toimitilat Nosturista. Lepakko purettiin vuoden 1999 loppupuolella ja tilalle rakennettiin toimistorakennus, jota Nokia ei kuitenkaan ottanut käyttöönsä, vaan siihen tuli Ilmarisen konttori.[5][6] [1] Lepakosta on paikalla muistona Lepakon aukio, jolla sijaitsevaan vitriiniin on siirretty Lepakon salin katosta riippunut Jouni Kuusimäen lepakkoveistos.[7]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Miska Rantanen: Lepakkoluola. Lepakon ja liekkihotellin tapahtumia ja ihmisiä 1940–1999. Juva: WSOY, 2000.
  2. Miska Rantanen: Lepakkoluola. Lepakon ja liekkihotellin tapahtumia ja ihmisiä 1940–1999. Juva: WSOY, 2000, sivu 26
  3. Helsingin kadunnimet, Helsingin kaupungin julkaisuja 24, ISBN 951-771-220-0
  4. Axa Sorjanen: Lepakon monet kasvot YLE Elävä arkisto. 7.10.2014. Viitattu 11.6.2016.
  5. Axa Sorjanen: Lepakko – Helsingin rockpäämaja YLE Elävä arkisto. 21.102014. Viitattu 12.6.2016.
  6. Historia Elmu ry:n kotisivut. Viitattu 12.6.2016.
  7. Julkiset veistokset taidemuseo.hel.fi. Viitattu 1.12.2015.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jukka Lindfors, Markku Salo (teksti), Ritva Väänänen (tutkimus): Nupit Kaakkoon – ELMU kymmenen vuotta. Elävän musiikin yhdistys & Kustannusosakeyhtiö City, 1988. ISBN 951-96102-1-9. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]