Lennätinsääntö Suomessa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Lennätinsääntö oli aiemmin Suomessa voimassa ollut säädös, jossa säädettiin Suomen sisäisestä lennätinliikenteestä. Se annettiin 11. maaliskuuta 1922.[1]

Säännön määräykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokaisella oli oikeus säädetystä maksusta lähettää sähkösanomia yleistä lennätinliikennettä varten luovutetuilla lennätinlinjoilla ja samaa tarkoitusta varten järjestettyjen lennätinasemien välityksellä. Sähkösanomia otettiin vastaan lennätintoimistoissa joka päivä, myöskin pyhä- ja juhlapäivinä, sitä varten määrättyinä aikoina. Sähkösanoman lähettäjällä oli oikeus lähettää sähkösanomansa lennätintoimistoon myöskin postitse. Lähettäjän ja lennätintoimiston välillä tehdystä sopimuksesta voitiin lähetettävät sähkösanomat vastaanottaa lähettävältä puhelimitse tästä suoritettavaa lisämaksua vastaan.[1]

Lennätinhallinto ei vastannut vahingosta tai haitasta, joka saattoi aiheutua sähkösanoman väärin antamisesta, katoamisesta tai myöhästymisestä.[1]

Sähkösanomien luokitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sähkösanomat jaettiin seuraaviin luokkiin:[1]

1) valtiosähkösanomat eli sähkösanomat, joita lähettivät
tasavallan presidentti, pääministeri, ministerit, ministeriöt, eduskunnan puhemies ja varapuhemiehet, oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies, maaherrat, sotaväen päällikkö, sotaväenpäällikön esikuntapäällikkö, rannikkopuolustuksen päällikkö, yleisesikunta, rannikkopuolustuksen esikunta, divisioonien ja prikaatien komentajat, keskusvirastojen päälliköt, Suomen Pankki ja sen haarakonttorit taikka eduskunnan kanslia, valiokunnat, eduskunnan muut laitokset taikka valtakunnassa olevat vieraiden valtojen diplomaattiset edustajat tai konsuliviranomaiset virka-asioissa.
2) virkasähkösanomat, jotka olivat
joko virka-asioita tai sähkösanomavaihtoa koskevia, lennätinviranomaisten lähettämiä maksuttomia virkasähkösanomia ja virkailmoituksia tai
lennätinviranomaisten joko lähettäjän tai vastaanottajan tai jommankumman näistä valtuuttaman asiamiehen pyynnöstä toimittamia maksunalaisia virkailmoituksia
3) yksityiset sähkösanomat, jotka olivat joko
 a) etuoikeudella lähetettäviä yksityisiä sähkösanomia (pikasähkösanomia) tai
 b) tavallisia yksityisiä sähkösanomia.

Yksityisten sähkösanomien laatiminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksityinen sähkösanoma voitiin laatia joko selvällä kielellä tai salakielellä. Salakieli voi olla joko sovittua kieltä tai salamerkkikieltä. Jokaista näistä kielistä voi samassa sähkösanomassa käyttää joko yksinään tai yhdessä muitten kielten kanssa.[1]

Sähkösanomien lähettäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sähkösanomat lähetettiin seuraavassa järjestyksessä:[1]

 1) valtiosähkösanomat
 2) maksuttomat tai maksulliset virkasähkösanomat
 3) etuoikeutetut yksityissähkösanomat (n.s. pikasähkösanomat)
 4) etuoikeudettomat yksityissähkösanomat
 5) lehtisähkösanomat; ja
 6) kirjesähkösanomat.

Pikasähkösanomat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksityisen sähkösanoman lähettäjä voi saada sähkösanoman lähetetyksi ja osoitepaikassa perille toimitetuksi etuoikeutta nauttien kirjoittamalla sähkösanoman osoitteen edelle maksunalaisen merkinnän ”Pikasanoma” tai lyhennettynä  = D =  sekä suorittamalla siitä erikseen säädetyn maksun.[1]

Lehtisähkösanomat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lehtisähkösanomiksi luettiin sellaiset, alennetusta maksusta lähetettävät sähkösanomat, jotka sisälsivät sanomalehdissä julkaistavaksi tarkoitettuja poliittisia, kaupallisia ja muita samankaltaisia uutisia ja tiedonantoja.[1]

Sähkösanomien perille toimittaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osoitetoimiston oli toimitettava sähkösanoma siinä olevan ohjeen mukaan joko saajan asuntoon taikka jätettävä postiin sen perille toimitettavaksi taikka toimitettava se puhelimitse tai pikalähetillä saajalle. Jos sähkösanoma oli ilmoitettu noudettavaksi lennätintoimistosta, pidettiin sitä siellä saajan noudettavana. Sähkösanoma toimitettiin ilman lisämaksua saajan asuntoon, kun tämä sijaitsi kaupungin tai kauppalan alueella, tai maalla enintään yhden kilometrin päässä lennätintoimistosta.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Hakkila, Esko (toim.): ”Lennätinsääntö”, Lakiasiain käsikirja, s. 553–555. Porvoo: Werner Söderström Oy, 1938.