Lavian–Suodenniemen rintama

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Lavian rintama)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lavian–Suodenniemen rintama
Osa Suomen sisällissodan Satakunnan rintamaa
Palaneen maatalon rauniot Suodenniemellä.
Palaneen maatalon rauniot Suodenniemellä.
Päivämäärä:

13. helmikuuta – 4. huhtikuuta 1918

Paikka:

Lavia, Suodenniemi, Kiikoinen, Mouhijärvi, Kankaanpää

Lopputulos:

punaisten perääntyminen

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Ernst Linder

Kustaa Salminen
August Tuominen
Jan Tuckman
Väinö Koivisto
Vilho Heino

Tappiot

66 kaatunutta[1]

102 kaatunutta[1]

Lavian–Suodenniemen rintama oli Suomen sisällissodan Satakunnan rintaman rintamalohko, joka muodosti sen keskilohkon. Helmikuun puolivälissä 1918 käynnistyneet taistelut käytiin lähinnä Lavian, Suodenniemen ja Mouhijärven kuntien alueella. Taistelut päättyivät punaisten käynnistäessä vetäytymisensä maalis–huhtikuun vaihteessa.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lavialla oli strategisesti tärkeä sijainti Ylä-Satakunnasta Etelä-Pohjanmaalle johtavan Pohjanmaantien varrella. Lisäksi Laviasta haarautui toinen maantie, joka kulki Suodenniemen ja Mouhijärven kautta Tampereen suuntaan. Lavian suojeluskunta perustettiin kesän maatalouslakkojen seurauksena syyskuussa 1917. Sisällissodan alkuun mennessä siihen liittyi noin 80 miestä. Myöhemmin punakaartiksi järjestäytynyt työväen järjestyskaarti perustettiin Laviaan marraskuun yleislakon yhteydessä. Punakaartissa oli noin 200 jäsentä.[2] Myös Suodenniemen suojeluskunta ja punakaarti perustettiin samoina ajankohtina. Suojeluskunnassa oli jäseniä noin 60 ja punakaartissa 150.[3]

Sodan käynnistyttyä punaiset ottivat haltuunsa Satakunnan suurimmat asutuskeskukset Porin ja Rauman sekä Tampereelle johtavan rautatien. Suojeluskuntalalaiset vetäytyivät Pohjois-Satakuntaan ja asettuivat Kankaanpäähän. Rintamalinjan muodostuessa punaiset perustivat helmikuun ensimmäisen viikon kuluessa tukikohtiaan Poriin, Noormarkkuun, Laviaan, Suodenniemelle, Hämeenkyröön ja Kyröskoskelle. Valkoiset puolestaan sijoittivat joukkojaan Kankaanpään ohella Merikarvialle ja Ikaalisiin. Valkoisilla oli pulaa miehistä, sillä he saivat koottua ainoastaan neljästä komppaniasta muodostetun Porin pataljoonan. Komentajana oli ratsumestari Walter Bergh, jonka tilalle vielä helmikuun alkupäivinä tuli ruotsalainen eversti Ernst Linder.[4][5] Punaisten rintamapäällikkönä toimi aluksi Huittisten punakaartiin kuulunut August Tuominen. Satakunnan ohella Lavian rintamalle tuotiin joukkoja muun muassa Lahden seudulta.[6]

Helmikuun alussa kumpikaan osapuoli ei tehnyt laajamittaisia hyökkäyksiä ja Lavian kirkonkylä pysyi kahden viikon ajan miehittämättömänä. Valkoiset suorittivat muutamia tiedusteluretkiä Lavian ja Suodenniemen suuntaan, jonka lisäksi 3. helmikuuta Lavian kautta kulki Kiikkaan matkalla ollut parinsadan punaisen osasto suorittaen kirkonkylässä elintarviketakavarikkoja. 12. helmikuuta Laviassa kävi valkoisten tiedusteluosasto, joka kuitenkin palasi Kankaanpäähän vielä samana iltana.[5][7]

Sotatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Sampakosken taistelu
Sampakosken taistelupaikkaa. Punaiset joutuivat konekiväärituleen takana pilkottavalla peltoaukealla.

Rintaman ensimmäinen yhteenotto käytiin 13. helmikuuta Suodenniemen Lahdenperässä. Läheiseen Sävin kylään oli edellisenä iltana majoittunut parinkymmenen valkoisen partio, jonka aikomuksena oli aamulla täydentää ruokavarastojaan Mustapään talosta. Perille saavuttuaan osasto joutui paikalla olleen punaisten etuvartion yllättämäksi. Syntyneessä tulitaistelussa kaatui neljä valkoista ja ainakin yksi punainen. Toisten tietojen mukaan myös punaiset menettivät neljä kaatunutta.[8] Suodenniemen punakaartin esikunta oli asettunut Pohjakylässä sijaitsevaan Mikkolan taloon, jonka pihapiirissä surmattiin samana päivänä kirkkoherra K. J. Kalpa.[9][10]

Porista saapunut 110 miehen vahvuinen punakaartin osasto miehitti Lavian kirkonkylän vuorokautta myöhemmin 14. helmikuuta. Valkoiset tekivät vastahyökkäyksensä välittömästi seuraavana päivänä. Porin pataljoonan esikuntapäällikön K. E. Vuoren johtama osasto kiersi Karhijärven jään kautta sivustaan yllättäen pohjoisesta maantien suunnasta hyökkäystä odottaneet punaiset. Valkoiset saivat kylän haltuunsa, mutta vetäytyivät illan pimetessä takaisin Kankaanpäähän pelätessään punaisten vastahyökkäystä.[7]

Sampakoskella kaatuneiden punaisten metsähauta. https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/?lang=fi&share=customMarker&n=6844903.707031251&e=264006.8896484375&title=Punaisten%20hautapaikka&desc=&zoom=13&layers=%5B%7B%22id%22:2,%22opacity%22:100%7D%5D

Punaiset ottivat kirkonkylän haltuunsa jälleen 17. helmikuuta. Neljän päivää myöhemmin kaikilla rintamilla käynnistyi punaisten ensimmäinen yleishyökkäys. Lavian rintamalla tarkoituksena oli vallata Kankaanpää ja katkaista Ikaaliseen johtava maantieyhteys. Aamuvarhaisella 21. helmikuuta punaiset etenivät Lavian ja Sävin suunnista 10 kilometriä Kankaanpään eteläpuolella sijaitsevalle Vihteljärvelle, mutta valkoiset torjuivat hyökkäyksen.[6]

Lavian rintaman tunnetuin taistelu käytiin seuraavana päivänä 22. helmikuuta, jolloin punaiset lähtivät uuteen hyökkäykseen noin 450 miehen voimin. VAlkoisten tiedustelu oli kuitenkin saanut selville, että punaiset olivat majoittuneet Kankaanpään ja Lavian välille Niemenkylään. Heitä vastaan lähetettiin luutnantti Arvo Lyytisen johtama 85 miehen vahvuinen osasto, joka yllätti maantiellä marssineet punaiset aivan kuntarajan tuntumassa Sampakoskella. Viereiselle peltoaukealle hajaantuneet punaiset joutuivet konekiväärien ristituleen, jolloin 39 miestä kaatui. Joukossa oli myös ainakin kuusi antautuneena teloitettua. Valkoiset menettivät ainakin viisi kaatunutta. Sampakosken taistelun jälkeen punaiset vetäytyivät takaisin Lavian kirkonkylään, eivätkä enää yrittäneet Kankaanpäähän.[6][11][12]

Lavian valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten etuvartio Pohjanmaantien varressa 14. maaliskuuta.

Helmikuun lopussa valkoiset saivat vihdoin lisävoimia, joista muodostettiin kahdesta pataljoonasta koostunut rykmentti.[4] Aamulla 2. maaliskuuta noin 400 punaista aloitti etenemisen Laviaan kireässä yli 20 asteen pakkasessa. Pari kilometriä kirkonkylän pohjoispuolella heitä oli vastassa 400–500 punaista, joilla oli hyvät puolustusasemat Karhijärven ja Susijärven yhdistävän Susikosken partaalla. Hyökkäys pysähtyi kiivaaseen konekiväärituleen, mutta tilanne ratkesi, kun valkoiset sijoittivat tykin Karhijärven jäälle ja pääsivät ampumaan punaisten sivustaan. Lopulta punaiset vetäytyivät kirkonkylään ja sieltä edelleen Kullaalle ja Suodenniemelle. Kirkonkylässä oli erinomaista suojaa tarjonneita vankkoja kiviaitoja, mutta punaiset eivät luoneet uutta puolustuslinjaa, vaan paikalla käytiin ainoastaan hajanaista laukaustenvaihtoa.[7][6] Kiivaasta tulituksesta huolimatta kummaltakin osapuolelta kaatui päivän aikana vain kaksi miestä.[11]

Osa punaisista jatkoi Tampereelle vaatimaan yleisesikunnalta päälliköiden vaihtamista sekä lisää tykkejä ja konekiväärejä. Uudeksi ylipäälliköksi tuli jo entuudestaan rintamalohkolla ollut virolainen matruusi Jan Tuckman. Suodenniemen rintamapäällikkönä jatkoi Väinö Koivisto ja Kiikoisten päällikkönä Vilho Heino.[6] Maaliskuun alussa Tampereelta lähetettiin Lavian rintamalle noin 150 punakaartilaista, jonka jälkeen vahvuus Suodenniemellä oli noin 600 ja Kullaalla sekä Kiikoisissa noin 400 miestä.[13][14]

Punaisten hyökkäykset Laviaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kranaatin aiheuttamia tuhoja Laviassa.

Punaisten Satakunnan rintaman ylipäällikkö Kustaa Salminen sai 6. maaliskuuta Tampereen yleisesikunnalta käskyn vallata Lavia, jonka jälkeen piti jatkaa etenemistä Kankaanpääseen ja Jämijärvelle. Apujoukoista huolimatta hyökkäys saatiin toteutettua vasta vajaan viikon kuluttua.[13] Valkoiset tekivät vielä edeltävänä yönä tiedusteluretken Putajalle, jossa syntyneessä taistelussa he menettivät kolme kaatunutta.[15] Punaisten hyökkäys Lavian kirkonkylään käynnistyi aamulla 12. maaliskuuta. Kylää oli puolustamassa kaikkiaan 1 000 valkoista. Kiikoisista edennyt punaisten osasto pysäytettiin jo Karhijärven eteläpuolelle. Suodenniemeltä kirkonkylän itäpuolelle edennyt osasto puolestaan juuttui koko aamupäivän kestäneeseen tulitaisteluun Roikanniemessä, jossa valkoisilla oli ylämaastossa hyvät puolustusasemat. Punaisten vetäydyttyä kummaltakin suunnalta taistelu oli ohitse iltapäivään mennessä.[7][14]

Punaiset hyökkäsivät uudelleen 14. maaliskuuta. Hyökkäys tehtiin jälleen kahdelta suunnalta, jolloin osastojen väliin jäi kapea Lavijärvi. Sen jää oli valkoisten konekiväärien hallinnassa, eivätkä punaiset saaneet yhteyttä tosiinsa. Myöskään idästä selustaan tehty kiertoliike ei onnistunut valkoisten reservien pysäyttäessä hyökkäyksen. Kirkonkylässä sijainneisiin pääasemiin punaiset eivät edes yrittäneet peltoaukeiden ylitse. Sen sijaan punaisten tykistö tulitti kirkonkylää suorasuuntauksella suuria aineellisia vahinkoja aiheuttaen. Valkoisten joukoissa taistelleen Jaakko Ikolan mukaan punaiset tulittivat kylää Suodenniemen suunnalta neljällä ja Kiikoisten suunnasta kahdella tykillä. Päivän aikana kylään ammuttiin lähes 200 kranaattia. Taistelu taukosi iltapäivän kuluessa ja hyökkääjät palasivat lähtöasemiinsa. Kumpikaan osapuoli ei kärsinyt taisteluissa suuria tappioita.[7][14][15]

Suodenniemen taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suodenniemen kirkko vaurioituneena taistelun jälkeen.

Punaiset suunnittelivat hyökkäystä Lavialle vielä 17. maaliskuuta. Se jäi kuitenkin toteutumatta, kun valkoisten Tampereen operaatioon liittynyt hyökkäys käynnistyi jo vuorokautta aikaisemmin.[14] Tarkoituksena oli edetä Karkkuun ja katkaista Tampereelle johtava rautatie kaupungin saartorenkaan sulkemiseksi.[11]

Suodenniemelle 16. maaliskuuta tehtyä hyökkäystä johti Kristiinan krenatööripataljoonan komentaja majuri Eugen Schönberg, joka kaatui kranaatinsirpaleeseen. Valkoiset kärsivät koko päivän raskaita tappioita menettäen 10 kaatunutta ja useita kymmeniä haavoittuneita. Kaatuneiden joukossa oli myös muun muassa Kankaisten kartanon isäntä Carl Fredrik Aminoff. Taisteluun osallistunut toimittaja Heikki Kokko kutsui päivää myöhemmin ”Suodenniemen veripäiväksi”.[16][17] Schönbergin kaaduttua komennon ottanut ruotsalainen luutnantti Orvar Lindholm keskeytti hyökkäyksen pimeän laskeuduttua ja veti pääjoukot yöksi takaisin Laviaan. Valkoiset saivat vangiksi 47 saarroksiin jäänyttä punaista.[18] Hyökkäykset jatkuivat vielä 17.–18. maaliskuuta, jonka jälkeen valkoisille selvisi, ettei päämajan antaman käskyn mukainen nopea eteneminen Tampere–Pori-radalle ollut mahdollista.[16] Toinen tavoitteista kuitenkin täyttyi, kun hyökkäykset sitoivat punaisten joukkoja, eivätkä he pystyneet lähettämään apuvoimia Tampereelle.[19] Valkoiset menettivät kaatuneina ainakin 10 miestä ja punaiset noin 50.[20]

Punaisten vetäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereen saartorenkaan kiristyessä punaiset vetäytyivät yleisesikunnasta saamansa käskyn mukaisesti Mouhijärvelle 25.–26. maaliskuuta välisenä yönä ja ryhmittäytyivät linjalle Putaja–Hyynilä–Häijää–Salmi. Kyröskosken vallanneet valkoisten joukot etenivät samaan aikaan Häijäälle Haukijärven kautta. Eversti Linder sai 28. maaliskuuta käskyn turvata Tamperetta vastaan lännestä hyökkäävien joukkojen selusta. 31. maaliskuuta valkoiset hyökkäsivät Salmeen punaisten itäistä siipeä vastaan. Selustaan kiertänyt komppania törmäsi Hahmajärvellä 200 punaisen puolustuslinjaan ja joutui perääntymään.[11][21][22][23]

Mustapään kahakan muistolaatta.

Valkoiset siirsivät Mouhijärvelle myös Siuron vallanneen osaston, mutta senkään avulla ei puolustusta onnistuttu murtamaan.[24] Rintamalle saapunut eversti Linder irrotti 1. huhtikuuta Tampereen saartorenkaasta vielä viisi komppaniaa ja lopulta punaisten linjat murtuivat seuraavana päivänä Salmissa. Punaiset jättivät myös Mouhijärven kirkonkylän ja Häijään, ja vetäytyivät Karkun suuntaan viivyttäen samalla perässään seuraavia valkoisia.[22][20]

4. huhtikuuta mennessä punaiset olivat perääntyneet Karkun kirkolle, jonka ympäristöön he muodostivat puolustuslinjan suojatakseen Porin seudulta rautateitse vetäytyviä punaisia. Valkoiset puolestaan ottivat haltuunsa hieman pohjoisempana sijaitsevan Karkun aseman, mikä merkitsi ylipäälliköltä saaman Linderin varmistustehtävän suorittamista. Kirkon ja aseman väliin syntyneen Karkun rintaman taistelut kestivät aina 19. huhtikuuta saakka.[22]

Muistomerkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sampakoskella on vuonna 1998 paljastettu Sampakosken taistelun muistomerkki, jonka on suunnitellut kuvanveistäjä Pertti Mäkinen.[25] Sampakosken taistelussa kaatuneet punaiset on haudattu Viinamoisionmäelle, jossa on myös muistokivi.[26] Lahdenperän taistelun muistomerkki on Mustapään talon pihapiirissä sijaitsevan aitan seinässä.[27] Suodenniemen kirkon edustalla on vuonna 1938 paljastettu Suodenniemen taisteluiden ja paikkakunnalla punaisen terrorin uhreina kuolleiden valkoisten muistomerkki, jonka reliefin on suunnitellut kuvanveistäjä Emil Cedercreutz.[28] Lisäksi seudun hautausmailla on useita valkoisten ja punaisten muistomerkkejä.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maasalo, Eero: Lavia ja Suodenniemi vapaussodan aikana. Helsinki: Katri Maasalo, 2005. ISBN 952-91901-6-6.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 2. Helsinki: Opetusministeriö, 1981. ISBN 951-85907-2-9.
  • Roselius, Aapo: Amatöörien sota : rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 952-53549-2-X. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Svedlin, Thure: Vapaussota : yleiskuvaus Suomen vapaussodan kulusta. Helsinki: Otava, 1939.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Roselius 2006, s. 68.
  2. ↑ Söderblom, Pekka: Kahtia jakautunut pitäjä koki sodan kauhut alusta lähtien (vain tilaajille) 22.2.2018. Kankaanpään Seutu. Viitattu 10.12.2020.
  3. ↑ Kytölä, Ahti M.: Vapaussota Suodenniemellä ja lähiympäristössä, s. 8. Tutkielma Suomen historian erikoiskurssia varten. Orivesi: Oriveden opisto, 1956. Helsingin yliopiston Tampere-kokoelma.
  4. ↑ a b Roselius 2006, s. 63.
  5. ↑ a b Svedlin 1939, s. 53.
  6. ↑ a b c d e Lappalainen 1981, s. 46–47.
  7. ↑ a b c d e Söderblom, Pekka: Suomen sisällissota 1918: Lavia vaihtoi omistajaa useaan kertaan 24.2.2018. Sydän-Satakunta. Viitattu 10.12.2020.
  8. ↑ Muistoja Mustapään kahakasta Sukelluksia Suodenniemen historiaan -blogi. 18.7.2014. Blogspot.com. Viitattu 10.12.2020.
  9. ↑ 3. Vähäkero-Mikkola Sastamalan Wanhat Talot 2018. Viitattu 9.12.2020.
  10. ↑ Tikka, Marko: ”Kirkko ja suojeluskunnat. Järkiavioliitto, pakkoavioliitto vai epäpyhä allianssi?”, Sisällissota 1918 ja kirkko, s. 133. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2009. ISBN 978-952-50315-5-3. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  11. ↑ a b c d Roselius 2006, s. 66–67.
  12. ↑ Donner, Kai ym.: Suomen Vapaussota IV : Aika valkoisten yleisen hyökkäyksen alkuun. Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1924.
  13. ↑ a b Kukkonen, E. W.: ”Hugo Salmela. Punaisen pohjoisen rintaman ylipäällikkö v. 1918”, Tiede ja ase : Suomen Sotatieteellisen Seuran vuosijulkaisu n:o 10, s. 32, 35, 38. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen Seura, 1952. Teoksen verkkoversio (PDF).
  14. ↑ a b c d Lappalainen 1981, s. 51–53.
  15. ↑ a b Ikola, J. O.: Vasamalaisia Lavialla. Suomen Urheilulehti, 22.2.1919, nro 8, s. 112–113. Kansalliskirjasto. Viitattu 10.12.2020.
  16. ↑ a b Svedlin 1939, s. 116–117.
  17. ↑ Kokko, Heikki: Suodenniemen veripäivä. Kaiku, 16.3.1919, nro 63, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 10.12.2020.
  18. ↑ Miettunen, Katja-Maria: Epäusko hiipii punaisten riveihin Suomi 80 – Itsenäistymisen vuodet 1917–1918. 1997. Tampereen yliopisto. Viitattu 10.12.2020.
  19. ↑ Svedlin 1939, s. 122.
  20. ↑ a b Hyytinen, Harri: Suomen tie itsenäisyyteen : vapaussodan ratkaisutaistelut, s. 118, 143. Helsinki: Books on Demand, 2018. ISBN 978-952-80373-0-9.
  21. ↑ Svedlin 1939, s. 136.
  22. ↑ a b c Lappalainen 1981, s. 153–155.
  23. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 219. WSOY, 1956.
  24. ↑ Svedlin 1939, s. 143.
  25. ↑ Sampakosken taistelun muistomerkki Punaisten muistomerkit. 3.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 16.3.2023.
  26. ↑ Punakaartilaisten hauta Punaisten muistomerkit. 3.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 16.3.2023.
  27. ↑ Tamperelaiset retkeilivät Satakunnan rintaman muistopaikoilla 12.1.2020. Vapaussodan Tampereen Seudun Perinneyhdistys. Viitattu 16.3.2023.
  28. ↑ Ahonen, Saila; Vuorinen, Erkki; Ahoranta, Tomi: Suodenniemen keskipitäjä (PDF) 2013. Suodenniemi-Seura. Viitattu 16.3.2023.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lavian–Suodenniemen_rintama&oldid=21964980”