Lauri Kettunen

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 8. elokuuta 2009 kello 18.42 käyttäjän 88.192.72.210 (keskustelu) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Lauri Kettunen (10. syyskuuta 1885 – 26. helmikuuta 1963) oli merkittävä suomen kielen murteiden ja itämerensuomalaisten kielten tutkija.[1] Uransa aikana Kettunen muun muassa toimi professorina Tarton ja Helsingin yliopistoissa.

Opiskeluaika

Lauri Einari Kettunen syntyi maanviljelijän poikana Joroisissa. Hän valmistui ylioppilaaksi Kuopion Suomalaisesta Yhteiskoulusta vuonna 1905, minkä jälkeen hän ryhtyi opiskelemaan suomea ja sen sukukieliä Helsingin yliopistossa. Tuolloin Kettusta opetti muun muassa tunnettu fennisti, professori E. N. Setälä. Kolme vuotta opiskeltuaan Lauri Kettunen suoritti vuonna 1908 kandidaatintutkinnon pääaineenaan suomen kieli ja kirjallisuus. Lisensiaatiksi hän tuli vuonna 1912 ja väitteli tohtoriksi vuotta myöhemmin.[2]

Akateeminen ura

Lauri Kettusesta tuli Helsingin yliopiston suomen kielen dosentti vuonna 1914. Sittemmin hän toimi Tarton yliopiston itämerensuomalaisten kielten professorina vuosina 1919–1925.[3] Tämän jälkeen Kettunen työskenteli Helsingin yliopiston suomalaisen filologian vt. apulaisena. Vuonna 1929 Kettunen nimitettiin Helsingin yliopiston itämerensuomalaisten kielten ylimääräiseksi professoriksi, jota virkaa hän hoiti vuoteen 1938 asti. Virka muutettiin vuoden 1939 alusta viron ja sen lähisukukielten varsinaiseksi professuuriksi. Tästä virastaan Kettunen jäi eläkkeelle vuonna 1953.[4] Virkavapaiden avulla hän toimi myös yliopisto-opettajana Budapestissa Eötvös-Collegiumissa vuosina 1935–37 ja 1941–44.[5]

Lauri Kettunen osallistui aktiivisesti Kotikielen Seuran, Suomalais-ugrilaisen Seuran ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimintaan.[6] Vuonna 1959 Kettunen sai Suomalaisen Tiedeakatemian kunniapalkinnon (500 000 markkaa) tunnustukseksi ansioistaan itämerensuomalaisten kielten tutkijana.[7]

Kettusella oli usein voimakkaita näkemyksiä ja hän kiisteli moneen otteeseen Lauri Hakulisen kanssa muun muassa kielen historiasta.[8] Useammassa kuin yhdessä kiistakysymyksessä on vasta myöhempi tutkimus kyennyt osoittamaan "rabulisti Kettusen" näkemyksen oikeaksi.[9] Kielenhuollossa Kettunen edusti usein vapaamielisempää kantaa kuin Hakulinen ja E. A. Saarimaa, jonka oppaan Hyvää ja huonoa suomea eräänlaiseksi vastapainoksi Kettunen kirjoitti oman opaskirjansa Hyvää vapaata suomea.

Tutkimusmatkat

Suomalaisten sukulaiskansojen kulttuuri ja sen edistäminen oli Lauri Kettuselle sydämenasia.[10] Uransa aikana Kettunen matkusteli runsaasti itämerensuomalaisia kieliä puhuvien kansojen parissa kielinäytteitä keräten. Kettunen vieraili matkoillaan virolaisten, vatjalaisten, vepsäläisten, liiviläisten ja karjalaisten luona sekä myös Ruotsissa Vermlannin metsäsuomalaisten luona.[11]

Lauri Kettunen kiersi ympäri Suomea 1920-luvun lopulla sekä 1930-luvulla tutkien suomen kielen murre-eroja ja siten kartoittaen murrealueita. Urakka oli valtava, sillä hänen tavoitteenaan oli vierailla lähes jokaisessa pitäjässä.[12] [13] Kettunen haastatteli ihmisiä paitsi heidän kotonaan, myös esimerkiksi kunnalliskodeissa ja vankiloissa. Matkoillaan Kettunen liikkui polkupyörällä, suksilla, moottoripyörällä ja myöhemmin autolla. Tutkimustyön tuloksena oli Murrekartasto, joka sisältää 213 tärkeimpien murreilmiöiden levinneisyyttä osoittavaa karttaa. Myöhemmät supistetut painokset sisältävät 64 karttaa.[14]

Perhe ja vapaa-aika

Lauri Kettusella ja hänen vaimollaan Hiljalla oli kolme lasta, joista tosin kaksi menehtyi jo nuorena.[15] [16]

Tieteellisen uransa vastapainoksi Lauri Kettunen harrasti kaunokirjallisuutta. Hän kirjoitti proosaa, runoutta ja näytelmiä. Osa Kettusen kaunokirjallisesta tuotannosta julkaistiin salanimellä Toivo Hovi. Kettunen muun muassa käänsi suomeksi virolaisen Bernard Kangron runoja ja kirjoitti itse viroksi runokokoelman Südame sillad (1960).[17]

Kettusen teoksia

  • Vatjan kielen äännehistoria (1915)
  • Viron ja suomen eroavaisuudet (1916)
  • Virolais-suomalainen sanakirja (1917)
  • Näytteitä etelävepsästä I (1920) ja II (1925)
  • Eestin kielen oppikirja (1928)
  • Suomen murteet I (1930)
  • Suomen murteet II. Murrealueet (1930)
  • Suomen murteet III. A. Murrekartasto ja B. Selityksiä murrekartastoon (1940)
  • Lauseopillinen tutkimus vepsän murteista (1943)
  • Tieteen matkamiehenä (1945)
  • Tisza tulvii – Ilona, Ilona! (1945, Toivo Hovin nimellä)
  • Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä (1948)
  • Hyvää vapaata suomea (1949)
  • Suomen kielen ohjesanastoa (1949)
  • Suutari Vilihunen (1950, Toivo Hovin nimellä)
  • Lalli Lallonpoika (1960, Toivo Hovin nimellä)
  • Matkapakinoita ja muita muistelmia 1925-1960 (1960)
  • Kahdeksan matkaa Vermlannin metsäsuomalaisiin (1960)

Viitteet

  1. ↑ Osmo Hänninen & Lauri Koponen: Palava henki ja kieli. Snellman-instituutin B-sarja 26. s. 3, 10. Snellman-instituutti, 1991.
  2. ↑ Osmo Hänninen & Lauri Koponen: Palava henki ja kieli. Snellman-instituutin B-sarja 26. s. 11, 26. Snellman-instituutti, 1991.
  3. ↑ Osmo Hänninen & Lauri Koponen: Palava henki ja kieli. Snellman-instituutin B-sarja 26. s. 16. Snellman-instituutti, 1991.
  4. ↑ Osmo Hänninen & Lauri Koponen: Palava henki ja kieli. Snellman-instituutin B-sarja 26. s. 21, 78. Snellman-instituutti, 1991.
  5. ↑ Lauri Kettunen: Matkapakinoita ja muita muistelmia 1925–1960. s. 265, 278, 284, 352, 362. Kirjavälitys Oy, 1960.
  6. ↑ Lauri Kettunen: Matkapakinoita ja muita muistelmia 1925–1960. s. 318. Kirjavälitys Oy, 1960.
  7. ↑ Lauri Kettunen: Matkapakinoita ja muita muistelmia 1925–1960. s. 425. Kirjavälitys Oy, 1960.
  8. ↑ Irma Lonka: Opiskelijan muistikuvia Lauri Hakulisesta. Virittäjä, 1999, 103. vsk, nro 4, s. 598–603.
  9. ↑ Päivi Rintala: Suomen kirjakielen normeista. Sananjalka, 1992, 34. vsk, s. 47–68. Turku: Suomen kielen seura.
  10. ↑ Osmo Hänninen & Lauri Koponen: Palava henki ja kieli. Snellman-instituutin B-sarja 26. s. 7. Snellman-instituutti, 1991.
  11. ↑ Osmo Hänninen & Lauri Koponen: Palava henki ja kieli. Snellman-instituutin B-sarja 26. s. 12–18, 23. Snellman-instituutti, 1991.
  12. ↑ Lauri Kettunen: Matkapakinoita ja muita muistelmia 1925–1960. s. 38. Kirjavälitys Oy, 1960.
  13. ↑ Osmo Hänninen & Lauri Koponen: Palava henki ja kieli. Snellman-instituutin B-sarja 26. s. 59. Snellman-instituutti, 1991.
  14. ↑ Osmo Hänninen & Lauri Koponen: Palava henki ja kieli. Snellman-instituutin B-sarja 26. s. 21, 43, 60. Snellman-instituutti, 1991.
  15. ↑ Lauri Kettunen: Matkapakinoita ja muita muistelmia 1925–1960. s. 252. Kirjavälitys Oy, 1960.
  16. ↑ Osmo Hänninen & Lauri Koponen: Palava henki ja kieli. Snellman-instituutin B-sarja 26. s. 83–84. Snellman-instituutti, 1991.
  17. ↑ Osmo Hänninen & Lauri Koponen: Palava henki ja kieli. Snellman-instituutin B-sarja 26. s. 25. Snellman-instituutti, 1991.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lauri_Kettunen&oldid=7148632”