Lauri Ikonen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lauri Ikonen sävellystyön ääressä.

Lauri Ilmari Ikonen (10. elokuuta 1888 Mikkeli[1]21. maaliskuuta 1966 Helsinki) oli suomalainen kansallisromantiikkaa edustanut säveltäjä, koulutukseltaan filosofian kandidaatti. Ikonen oli Armas Järnefeltin ja Paul Juonin oppilas.

Henkilöhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikosen vanhemmat olivat arkkitehti, rehtori Leander Ikonen ja Jenny Matilda Wiklund ja puoliso 1920-1937 Elvi Tallqvist.[1] Ikonen oli Teoston perustajia ja toimi sen ensimmäisenä toimitusjohtajana.[2] Ikonen esiintyi sekä orkesterinjohtajana että säestäjänä.[1] Pro Finlandia -mitali hänelle myönnettiin vuonna 1952.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikonen oli tuottelias säveltäjä, joka sai lempinimen "viimeinen sibeliaani" kansallisromanttisen tyylinsä johdosta. Vaikka samojen vuosikymmenten modernistisukupolvea vieroksuttiin, Ikosen musiikki edusti ilmeisesti jossain määrin yleisön makuun jopa liikaa perinteisiä muotoja. Säveltäjän tuotannon unohdusta osoittaa, että hänen viimeistä kahta sinfoniaansa ei ole vieläkään esitetty.

  • Sinfonia nro 1 G-duuri Sinfonia inornata, 1920
  • Sinfonia nro 2 d-molli, 1922
  • Sinfonia nro 3 b-molli Lemmin poika, 1942
  • Sinfonia nro 4 A-duuri Sinfonia concentrata, 1943
  • Sinfonia nro 5 C-duuri Sinfonia aperta, 1943
  • Sinfonia nro 6 e-molli, 1950-luku
  • Pianokonsertto
  • Sellokonsertto, 1942
  • Viulukonsertto h-molli, 1941
  • Concerto intima pianolle ja orkesterille
  • Jousikvartetto a-molli, 1924
  • 2 pianotrioa, 1912 ja 1940
  • 2 viulusonaattia, 1914 ja 1943
  • Pianosonaatti
  • Runsaasti kuorolauluja

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Ikonen, Lauri: ”Lauri Ikonen”, Suomen säveltäjiä, s. 482-486. Toimittanut Sulho Ranta. Porvoo: WSOY, 1945.
  2. Facta 2001, s. 401.