Larin Paraske

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Larin Paraske (Paraskeva Nikitina)
Larin Paraske.jpg
Syntynyt 8. tammikuuta 1834
Lempaala
Kuollut 3. tammikuuta 1904
Metsäpirtti
Kansallisuus Inkerikko
Ammatti runonlaulaja
Puoliso Kaurila Teppananpoika (Gavril Stepanov)
Vanhemmat Mikiitta Mikiitanpoika (Nikita Nikitin) ja Tatjana Vasilovna

Larin Paraske (alun perin Paraskeva Nikitina, 8. tammikuuta 1834 (Juliaaninen kalenteri: 27. joulukuuta 1833) Lempaala, Pohjois-Inkeri, Venäjän keisarikunta3. tammikuuta 1904, Metsäpirtti, Suomen suuriruhtinaskunta)[1] oli runonlaulaja ja suomalaisen kansanrunouden keskeinen henkilö. Kansanrunoutta kerännyt historioitsija Adolf Neovius tapasi Parasken 1887, ja he tekivät yhteistyötä 1887–1894. Yhteistyön ansiosta Paraskelta koottiin laajin yhdeltä ihmiseltä kerätty kalevalamittainen runoaineisto.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Larin Paraske syntyi Lempaalan pitäjän Mäkienkylän Miskylässä Pohjois-Inkerin järvialueella Venäjällä. Hänen isänsä Mikiitta Mikiitanpoika (Nikita Nikitin) oli Kuussovan eli Ivan Kusovin hovin orja ja seppä. Äiti Tatjana Vasilovna oli kotoisin Suomen puolelta rajaa, Sakkolan (myöhemmin Metsäpirtin) Vaskelan kylästä. Isä kuoli Larin Parasken ollessa noin 18-vuotias, äiti jo muutamaa vuotta aiemmin. Molemmat hänen vanhempansa olivat inkerikkoja.[2]

Noin 20-vuotiaana Larin Paraske meni naimisiin äitinsä kotikylästä kotoisin olevan, 18 vuotta vanhemman Kaurila Teppananpojan (Gavril Stepanov) kanssa.[3] Parasken muutettua Vaskelaan häntä alettiin kutsua Larilan eli Larin Paraskeksi miehen kotitalon mukaan. He saivat yhdeksän lasta, joista vain kolme eli aikuisikään asti. Kannaksella ei ollut maaorjuutta, mutta tila oli pieni ja Kaurila sairaalloinen. Paraske hankki perheelle lisäansioita ottamalla hoitoonsa orpolapsia, vetämällä jaaloja Taipaleenjoella ja kantamalla halkoja. Aviomies kuoli vuonna 1888.[4]

Sakkolassa apupappina toiminut Adolf Neovius ryhtyi vuonna 1885 keräämään seudun kansanrunoutta. Tavattuaan Larin Parasken vuonna 1887 Neovius ryhtyi järjestelmällisesti tallentamaan hänen runovarantoaan. Parasken ja Neoviuksen yhteistyö jatkui vuodesta 1887 vuoteen 1894 ja tuotti laajimman yhdeltä ihmiseltä kerätyn kalevalamittaisen runoaineiston.[4]

Neovius muutti Porvooseen 1889 ja kutsui Parasken luokseen jatkamaan keruutyötä. Paraske asui 1891–1894 enimmäkseen Porvoossa.[4] Innoitusta etsiville karelianistisille taiteilijoille tarjoutui näin mahdollisuus tavata aito runonlaulaja. Paraskesta muodostui kaikkien karjalaisten runonlaulajien ja itkijänaisten symboli.[5] Vuonna 1891 Paraske esiintyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksessa Helsingissä. Samana vuonna Kullervo-sinfoniaansa valmisteleva Jean Sibelius vieraili Porvoossa Paraskea kuulemassa. Vuonna 1893 Albert Edelfelt ja Eero Järnefelt maalasivat hänestä muotokuvia.[6]

Palattuaan kotitilalleen Vaskelaan Paraske kärsi jatkuvasta taloudellisesta ahdingosta ja sairasteli. Neovius avusti häntä omista varoistaan ja vetosi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan lisäavun saamiseksi. Vasta tammikuussa 1899 seura myönsi sadan markan suuruisen avustuksen, joka myöhemmin muutettiin vuotuiseksi eläkkeeksi. Paraske ei kuitenkaan onnistunut pelastamaan tilaansa ja mökkiään, jotka myytiin kesällä 1899 verorästien vuoksi. Hän kuoli tammikuun kolmantena 1904 Metsäpirtissä.[7]

Runot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Larin Paraske, Albert Edelfeltin maalaus, 1893

Larin Paraskelta muistiinmerkittiin noin 32 000 säettä kalevalamittaista runoutta, lähes 3 000 sananlaskua ja arvoitusta, 25 itkuvirttä, parikymmentä uusimittaista kansanlaulua ja kuvaus vanhoista häätavoista. Valtaosa Parasken runoista julkaistiin Suomen Kansan Vanhojen Runojen osassa V3 (1931), jossa runotoisintojen määrä on 1 343.[8] Ennätyksellisen suuren runoaineiston vuoksi Larin Paraskea on kutsuttu ”suomalaiseksi Mnemosyneksi”.[4]

Nämä lukumäärät sisältävät runsaasti toistoa, sillä samaa runoa on usein kirjattu useamman kerran. Väinö Salminen oletti, että ilman toistoa säkeiden kokonaismäärä voisi olla noin 25 000. Erillisiä runoja hän arvioi Parasken hallinneen noin 450–500. Tarkkoja lukuja ei ole mahdollista esittää ”eri” säkeen tai runon tulkinnanvaraisuudesta johtuen.[9]

Larin Paraske kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edelfeltin ja Järnefeltin lisäksi Larin Paraskesta ovat tehneet muotokuvia ainakin Berndt Lagerstam, Elin Nordlund ja Hanna Frosterus-Segerstråle. Ajan valokuvissa ja maalauksissa Paraske esiintyy yllään Neoviuksen ostama kannakselaisen kansannaisen puku.[10] Puvun päähineenä on sorokka, joka on nimenomaan naimisissa olevan ortodoksisen naisen päähine; naimisissa olevat luterilaiset naiset käyttävät saman puvun kanssa kokovalkoista huntua sekä nuoret tytöt päänauhaa eli pinteliä tai säppäliä.

Larin Parasken elämäntarina on puhutellut jälkipolvia.[4] Parasken elämää kuvaa Anu Kaipaisen romaani Poimisin heliät hiekat (1979). Sakari Puurusen ohjaamassa tv-elokuvassa Sijan tiijän missä synnyin. Kuvia ja kuvitelmia Larin Parasken elämästä (1981) nuorta Paraskea esitti Sinikka Sokka ja aikuista Eeva-Kaarina Volanen.[11] Näyttelijä Eeva Litmanen, joka on Larin Parasken jälkeläinen, on esittänyt 2000-luvulla tyttärensä kanssa näytelmää Larin Paraske – rautamuurahaisten sukua.[12]

Kunnianosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvanveistäjä Alpo Sailo teki Larin Parasken patsaan alkujaan vuonna 1936 suunniteltua Kalevala-taloa varten, jota ei kuitenkaan koskaan rakennettu. Patsas pystytettiin vuonna 1949 keskusosuusliike Hankkijan lahjoituksena Helsingin Hesperian puistoon Mannerheimintien varrelle. Se on ainoa Helsingissä sijaitseva historiallista naista esittävä näköispatsas.[13] Larin Parasken haudalla Raudun (nyk. ven. Sosnovo) Palkealassa on Etelä-Karjalan Nuorisoseuran vuonna 1911 pystyttämä hautakivi.[14] Helsingin Kaarelassa on ollut vuodesta 1953 Larin Parasken polku.[15]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suurla, Liisa (toim.): Runonlaulaja Larin Paraske. [Helsinki]: Maaseudun sivistysliitto, [1981]. ISBN 951-9436-23-5.
  • Timonen, Senni (toim.): Näin lauloi Larin Paraske. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1980. ISBN 951-717-237-0.
  • Senni Timonen: Larin Paraske (1833—1904) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  • Timonen, Senni: Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-571-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Senni Timosen (2004, s. 445, viite 251) mukaan "Larin Paraske syntyi juliaanisen kalenterin mukaan 27. 12. 1833, nykyisen gregoriaanisen mukaan 8. 1. 1834. Vuosilukujen vaihtelu eri lähteissä johtuu osin tästä erosta, osin siitäkin, ettei kirkonkirjoja ole säilynyt, ja Parasken muistitiedon perusteella on tehty erilaisia laskelmia." Muita lähteissä esiintyviä syntymäaikoja ovat "joulun aikaan 1833 tai 1834" (Timonen 1980, s. 149) ja 27.12.1833 (Timonen 1997).
  2. Timonen 1997; 1980, s. 149
  3. Senni Timonen, Larin Paraske (1833—1904) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997.
  4. a b c d e Timonen 1997
  5. Timonen 1980, s. 162
  6. Timonen 1997; 1980, s. 151
  7. Timonen 1980, s. 152–154
  8. Timonen 1980, s. 163
  9. Timonen 1980, s. 163–164
  10. Timonen 1980, s. 151
  11. Suurla 1981
  12. Larin Paraske – rautamuurahaisten sukua -pienoisnäytelmä Agricola. 13.4.2006. Viitattu 17.12.2010.
  13. Larin Paraske Julkiset veistokset -tietokanta. Helsingin kaupungin taidemuseo. Viitattu 29.12.2012.
  14. Timonen 1980, s. 155
  15. Antti Manninen: Kenen kadulla asut?, s. 165. Helsingin Sanomat, Helsinki 2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Larin Paraske: Pilvivene: Larin Parasken runoja lapsille. Koottu Larin Parasken laulamia runoja Suomen kansan vanhat runot -kirjasarjasta. Toimittaja: Mirja Kemppinen. Juminkeon julkaisuja 44. Kuhmo: Juminkeko, 2005. ISBN 952-5385-22-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]