Tämä on lupaava artikkeli.

Lapin kultaryntäykset

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kullankaivaja Lemmenjoella vuonna 1960.

Lapin kultaryntäykset olivat Suomen Lapissa 1800- ja 1900-luvulla tapahtuneita suuria kultaryntäyksiä. Ensimmäinen muutaman vuoden kestänyt ryntäys nähtiin 1870-luvulla Ivalojoella, vuonna 1934 löydettiin kultaa Sodankylän Tankavaarasta, ja seuraava suuri kultaryntäys alkoi heti toisen maailmansodan jälkeen Inarin Lemmenjoella.[1] Kevään ja kesän 1870 aikana Ivalojoelle vaelsi etelästä 500 kullankaivajaa, joista osa myös rikastui. Lemmenjoella sodan jälkeen oli parhaimmillaan noin sata kaivajaa.

Kullan löytymisen lisäksi Lapin kultaryntäykset ovat edistäneet Suomen Lapin tunnettuutta, kartoitusta, infrastruktuuria ja matkailutoimintaa. Kultaryntäyksistä on lisäksi tullut aihe suomalaiseen kirjallisuuteen ja elokuvaan.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapin ensimmäiset kultalöydöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ivalojokea 1800–1900-lukujen vaihteessa.

Varhaisimmat tiedot Lapin kullasta on esittänyt Olaus Magnus Carta Marinassa 1539, jossa on merkintä Pohjolassa sijaitsevasta kultakaivoksesta. Saksalainen kaivosasiantuntija Georgius Agricola paikansi sen teoksessaan De Veteribus et Novis Metallis (1546) Finnmarkeniin.[2]

Seuraavat tunnetut kultalöydöt tehtiin Keminmaalla vuonna 1836, jolloin nimismies Johan Gustaf Bucht löysi Laurilan talon maalta Kemijoen suulta malmikiven, jossa todettiin oleva kultaa. Pala näytettä on Geologisen tutkimuslaitoksen kokoelmissa. Tämä oli alkuna valtion järjestelmälliselle kullanetsinnälle Pohjois-Suomessa, mutta tuloksettomana se lopetettiin 1850.[2] Lapin kallioperästä oli jo aikaisemmin löydetty vähäisiä kultapitoisia juonteita.[1]

1860-luvun puolivälissä norjalainen geologi Tellef Dahll tutki Tenojoen vesistöä ja havaitsi useassa paikassa merkkejä kullasta. Lupaavimmat löydöt olivat joen Suomen puoleisella rannalla, ja hän ilmoittikin löydöistään Suomen suuriruhtinaskunnan viranomaisille.[3]

Suurten nälkävuosien aikana kesällä 1868 Suomen vuorihallitus päätti Dahllin havaintojen perusteella lähettää Lappiin tutkimusretkikunnan etsimään kultaa. 14-henkisen retkikunnan johtajana oli silloinen Suomen Rahapajan apulaisjohtaja vuori-insinööri Conrad Lihr, jota on myöhemmin kutsuttu myös Lapin kullan löytäjäksi. Retkikunnan työ oli tuloksetonta, mutta Lihr palkattiin yksityisin varoin jatkamaan etsintöjä. Sitä etsittiin muun muassa Ounasjoelta, Utsjoelta ja Kaamasjoelta, kunnes merkittävänä pidettävä löytö viimein tehtiin syyskuun puolivälissä Ivalojoen Nulkkamukasta.[1][4] Esiintymä osoittautui niin lupaavaksi, että Suomen senaatti päätti säätää uuden asetuksen Lapissa tapahtuvasta kullan etsinnästä ja huuhdonnasta.[1] Siitä odotettiin pelastusta nälkävuosista toipuvalle maalle ja sen kituvalle kansantaloudelle.[5]

Lapin kullanetsintä kytkettiin aikakauden kansallisromantiikkaan ja suomalaisuusaatteeseen, esimerkiksi professori Julius Krohn vertasi Suomen Kuvalehteen kirjoittamissaan arteikkeleissa Lapin kullankaivajia Kalevalan sankareihin.[6]

Laki kullanetsinnästä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teno- ja Ivalojoen kultalöytöjen jälkeen Lapin jokivarret rauhoitettiin väliaikaisella asetuksella, kunnes varsinainen kullanetsintää ja -kaivuta koskeva laki saatiin aikaan. Sen valmisteluun liittyi poliittista taistelua, painostusta ja erilaisia riitoja, mutta uusi asetus astui lopulta voimaan keisari Aleksanteri II:n vahvistamana huhtikuussa 1870. Se kumosi hallitsijan vanhan etuoikeuden jalometalleihin ja antoi luvan kullanetsintään juutalaisia lukuun ottamatta jokaiselle hyvämaineiselle Venäjän keisarikunnan ja Suomen suuriruhtinaskunnan miehelle.[4] Laki kuitenkin määräsi etsimiselle ja kaivulle niin korkeat lupamaksut ja verot, ettei tavallisella kansalaisella ollut käytännössä juurikaan mahdollisuuksia valtauksen hankkimiseen. Venäläiset suurliikemiehet puolestaan yrittivät saada yksinoikeuden Lapin kultaan lupaamalla vastineeksi puolen miljoonan hopearuplan talletuksen Suomen Pankkiin.[5]

Ivalojoen kultaryntäys 1870[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ivalojoen Kultala[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta Ivalojoen valtauksista vuosilta 1870–1874.

Ivalojoen kulta-alue syntyi Ivalojoen ja Sotajoen yhtymäkohdan ympäristöön, jonne valtio rakennutti kevättalvella 1870 niin sanotun Kultalan kruunun stationin. Se oli kaivuta valvoneiden viranomaisten tukikohta, jossa jaettiin etsintälupia ja valtauskirjoja sekä lunastettiin kullankaivajien tekemät löydöt. Lisäksi lähistölle avattiin kapakka. Kullanetsintä alueella oli kuitenkin aloitettu jo edellisenä kesänä, jolloin senaatti oli myöntänyt Jakob Ervastille, Nils Lepistölle ja Edvard Björkmanille erikoisluvan ennen varsinaisen asetuksen voimaantuloa. Syyskesällä 1869 miehet löysivät Saariporttikosken rannalta yli kaksi kiloa kultaa.[7] Valtion työntekijöitä Kultalassa oli alkuvuosina vajaat 40. Valvojaksi nimitettiin Lapin kruununvouti Conrad Planting, joka teki myös oman, myöhemmin pitkiin riitoihin johtaneen valtauksen.[7] Teknisistä asioista puolestaan vastasi vuorimestari Anders Ferdinand Thoreld, jonka apuna toimi aluksi vuoden 1868 retkikuntaa johtanut Conrad Lihr.[4] Kullankaivajien, virkamiesten ja irtoväen määrä Kultalassa oli parhammillaan jopa 600 henkeä, mikä oli tuon ajan Lapissa poikkeuksellisen suuri yhteisö.[8]

Ryntäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kevään ja kesän 1870 aikana Ivalojoelle vaelsi Rovaniemen kautta noin 500 miestä, jotka kulkivat satojen kilometrien pituisen matkan joko hiihtäen, kävellen tai veneellä. Heistä vain 19 varakkainta sai ensimmäisenä kesänä oman valtauksen eli niin sanotun ”tehdaspiirin”. Loput jäivät työskentelemään heidän valtauksilleen pienellä päiväpalkalla ja tekivät 11 tunnin työpäiviä kuutena päivänä viikossa. Suurimmilla valtauksilla saattoi työskennellä jopa 30–40 miestä. He asuivat alkeellisissa hirsirakennuksissa, teltoissa tai laavuissa.[4]

Yksi menestyneimmistä kaivajista oli kuopiolainen Frans Björklund, jonka valtaukselta löydettiin kesän 1871 aikana yli kymmenen kiloa kultaa. Hänen palkkalistoillaan oli 28 miestä ja yksi nainen. Muita Ivalojoella rikastuneita olivat ainakin rovaniemeläistä Ruikan sukua edustanut Tuomas Matinpoika Ruikka, jonka johtama retkikunta kaivoi myös yli kymmenen kiloa kultaa, ja niin ikään Rovaniemeltä kotoisin ollut Matti Korva, jonka saalis viiden vuoden aikana oli yli 15 kiloa kultaa. Ivalojoen kultaryntäykseen osallistui myös useita suomalaisia ja venäläisiä liikemiehiä, heidän joukossaan olivat muun muassa helsinkiläiset Robert Ullner ja Fredrik Ekberg.[4]

Kullankaivuta värittivät suurimman ryntäyksen ajan lukuisat valtauksiin liittyvät riidat, joihin Oulun läänin maaherra Georg von Alfthan joutui puuttumaan ja joita puitiin myös oikeudessa. Osapuolina oli Jakob Ervastin, Nils Lepistön ja Conrad Plantingin lisäksi torniolainen kauppias Karl Adolf Govenius.[7] Kultaryntäys vaati myös lukuisia kuolonuhreja, joista suurin osa hukkui Ivalojokeen. Pahin onnettomuus nähtiin toukokuussa 1872, kun kuusi miestä hukkui heitä kuljettaneen veneen kaatuessa Surmakönkään koskessa.[4]

Kultakuumeen hiipuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ivalojoen Kultala lähes hylättynä vuonna 1898.

Suuren alkuinnostuksen jälkeen kiinnostus Ivalojoen kultaan hiipui nopeasti jo muutaman vuoden aikana. Kullanetsintämaksut jouduttiin puolittamaan kolmen vuoden kuluttua uuden lain voimaanastumisesta ja 1874 annettiin venäläisten painostuksesta erikoismääräykset Tenojoen kullankaivusta. Vuotta myöhemmin uusittiin koko asetus Lapin kullanetsinnästä, jolloin maksuja edelleen alennettiin ja samalla valtausten kokoa pienennettiin.[5] Kultalan ympäristö hiljeni jo 1870-luvun loppuun mennessä ja 1880-luvun alussa sen päärakennus muutettiin Helsingin yliopiston revontulitutkimuksen käyttöön.[7] Professori Selim Lemströmin johtama retkikunta tutki Kultalassa revontulia vuosina 1882–1884.[8] Lopullisesti se suljettiin vuonna 1900.[9] Nykyään Kultalan päärakennus ympäristöineen on matkailukohteena ja paikalla on lisäksi muun muassa Metsähallituksen ylläpitämä autiotupa.[7] Ivalojoen kulta-alue on myös yksi Museoviraston inventoimista valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.[8]

Lapin kullankaivun erityislaki kumottiin lopulta marraskuussa 1883, jolloin se korvattiin uudella koko suuriruhtinaskunnan kattavalla kaivos- ja valtauslailla.[5] Jäljelle jääneet kaivajat siirtyivät kultamäärien pienentyessä aluksi Ivalojoelta Palsinojalle ja Sotajoelle sekä sieltä edelleen 10–15 kilometriä itään Laanilan kylän alueelle. Vuosisadan vaihteeseen tultaessa kullankaivuta harjoittivat enää lähinnä paikalliset asukkaat, ja heidänkin vuotuinen saaliinsa jäi yleensä alle viiden kilon. Samaan aikaan perustettiin kolme kultayhtiötä, jotka aloittivat Laanilassa malminlouhinnan. Toiminta oli kuitenkin kannatamatonta, ja lopulta yhtiöt lopettivat toimintansa.[1]

Suomen itsenäistymisen jälkeen Ivalojoella nähtiin vielä yksi suurisuuntainen yritys, kun Oy Ivalojoki Ab aloitti koneellisen kullanhuuhdonnan. Sen asiantuntijoina ja osakkaina olivat muun muassa Helsingin yliopiston geologian ja mineralogian professori Pentti Eskola ja myöhemmin Geologisen tutkimuslaitoksen ylijohtajana toiminut geologi Aarne Laitakari. Yhtiön toiminta päättyi kuitenkin konkurssiin jo vuoden kuluttua. 1920-luvun puolivälissä tamperelaisten liikemiesten perustama Lapin Kulta Oy yritti käynnistää samanlaista projektia, mutta sen varat loppuivat jo ennen kaivun aloittamista.[1]

Tankavaaran kultaryntäys 1934[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset löydöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Purnumukan kylän saamelaisia kaivamassa kultaa kesällä 1934.

Sodankylän Tankavaaran kultaesiintymä löydettiin kesällä 1934. Saamelainen Aslak Peltovuoma väitti nähneensä unen, jossa vanha mies osoitti hänelle, mistä kultaa olisi löydettävissä. Purnumukan lapinkylän asukkaan kaivoivat ensimmäisenä kesänä kultaa Tankajoen sivupurojen Lauttaojan ja Hopiaojan varrelta. Seuraavana keväänä Purnumukan kylän päällikkö Niila Hirvasvuopio ryhtyi hankkimaan itselleen virallista valtausta, jonka hän lopulta marraskuussa saikin. Samalla tieto Tankavaaran kullasta levisi ulkopuolisten tietoon ja paikasta kiinnostui lukuisia kullanetsijöitä, joita tuli myös Suomen ulkopuolelta.[10]

Kesällä 1935 ruotsalainen kaivosyhtiö Boliden teki valtauksen vapaaherra Lorentz Silfverhjelmin nimissä, ja vuotta myöhemmin se tuotti kultaa jo niin paljon, että paikalle haettiin kaivospiiriä. Saksalainen arkkitehti Werner Thiede saapui Tankavaaraan loppukesällä 1936 ja haki valtausta helsinkiläisen asianajajansa avulla. Boliden ja Thieden lisäksi samoista alueista oli kiinnostunut myös suomalaiset seikkailijat Otto Ville Itkonen ja Erik Mattson, joille kauppa- ja teollisuusministeriö loppulta myönsikin 20 valtausta. Niistä yksi sijaitsi Hopiaojalla ja loput 19 Hirvasvuopiossa, josta Boliden oli aikaisemmin kaivanut kultaa. Samalla miehet perustivat toimintaansa varten Tankavaara Oy:n.[10]

Tankavaarassa kultaa löytyi Ivalojoesta poiketen myös moreenista eikä vain sorasta tai hiekasta. Lisäksi alueelta löytyi runsaasti mustaa rautamineraalia hematiittia, jonka pitoisuus oli noin gramma kultaa tonnissa.[1] Suurin Tankavaarasta kaivettu hippu löydettiin vuonna 1950. Se oli kooltaan 183 grammaa.[11]

Toiminta sotavuosina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Werner Thiede miehineen Ivalojoella vuonna 1938.

Kauppa- ja teollisuuministeriön vuonna 1937 tekemän päätöksen jälkeen Werner Thiede käytti kaikki lailliset keinot valtausten saamiseksi itselleen ja jatkoi kullanetsintää Tankavaarassa Itkoselle ja Mattsonille myönnetyistä valtauksista huolimatta. Toiminta johti riitoihin ja jopa tappeluihin, jotka huipentuivat kesällä 1939 Thieden pidätykseen ja maastakarkotukseen. Valtauksensa hän oli ehtinyt siirtää helsinkiläiselle arkkitehdille Ragnar Kruskopfille, mutta ne siirrettiin kuitenkin Itkosen ja Mattsonin hallintaan.[10]

Sotavuosina riidat Tankavaarassa jatkuivat, kun paikalle saapui lukuisia uusia kaivajia, kuten Thieden vanhoilla valtauksissa kaivun aloittanut Reino Lehtinen, helsinkiläinen Kullervo Korhonen ja Lapissa jo vuodesta 1927 lähtien vaikuttanut Max Peronius. Werner Thiede puolestaan oli sota-aikana natsi-Saksan armeijan palveluksessa Pohjois-Norjassa, josta hän kesällä 1944 siirtyi Tankavaaraan saksalaisten rakentaessa paikalle Schutzwall-puolustuslinjaa. Saksalaisjoukkojen myöhemmin vetäytyessä Thiede piti huolen, että kaikki Itkosen omistamat rakennukset, valtaukset ja työmaat räjäytettiin. Hänen paikalle itse rakentamansa kämppä sen sijaan on edelleen pystyssä.[10]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotavuosien jälkeen kaivutoiminta Tankavaarassa jatkui vilkkaana. Saksalaisten alueelle jättämän sotamateriaalin vuoksi nahtiin myös onnettomuuksia, esimerkiksi Max Peronius kuoli Hopiajoella elokuussa 1946 panssarimiinan räjähtäessä. Vuosina 1948–1949 Geologinen tutkimuslaitos teki Vuotsossa ja Tankavaarassa kenttätutkimuksia, ja professori Esa Hyypän aloitteesta laaja alue Tankavaaran ympäristöstä otettiin valtioneuvoston päätöksellä valtion haltuun vuonna 1950. Tämän jälkeen Tankavaarassa tehtiin pelkästään tutkimustoimintaa lähes koko 1950-luvun ajan. Seuraavan vuosikymmenen lopulla vanhat Lemmenjoen kullankaivajaveteraanit Yrjö Korhonen ja Niilo Raumala käynnistivät matkailutoimintaa hiljentyneessä Tankavaarassa. Kesällä 1970 avattiin matkailijoille tarkoitettu kullanhuuhtomo, josta sai alkunsa Tankavaaran matkailu- ja museokeskus. Nykyään alueella on ravintola- ja majoituspalveluiden lisäksi muun muassa Kultamuseo.[10]

Lemmenjoen kultaryntäys 1945[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lemmenjoen kultahistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kullankaivaja Veikko Nevalaisen muistomerkki Lemmenjoella.

Inarin Lemmenjoelta etsittiin kultaa ensimmäisen kerran jo Ivalojoen kultaryntäyksen yhteydessä vuonna 1870, jolloin muun muassa helsinkiläisellä liikemiehellä Johan Tallgrenilla oli etsintälupa alueelle.[12] Seuraava ryntäys nähtiin 1902, kun Lemmenjoelle tehtiin 65 valtausta. Kultaa ei kuitenkaan löytynyt merkittäviä määriä ennen syksyä 1945, jonka jälkeen varsinainen Lemmenjoen kultaryntäys alkoi.[1] Lemmenjoen kullan löysivät Inarinjoen varrella asuneet veljekset Uula, Veikko ja Niilo Ranttila, jotka onnistuivat muutaman päivän aikana keräämään noin 30 grammaa kultahippuja. Vilkkaimmillaan Lemmenjoen kultaryntäys oli vuosina 1949–1951, jonka jälkeen se hiipui nopeasti.[12] Parhaimmillaan paikalla oli noin sata kaivajaa, joiden yhteinen saalis oli useita kymmeniä kiloja kultaa.[1] Yksi valtaus käsitti 150×600 metrin kokoisen alueen. Vuoden 1932 kaivoslain mukaan valtaus oli voimassa vain kolme vuotta, jonka jälkeen se muuttui kaivospiiriksi. Samalla valtion perimä maksu monikertaistui, minkä vuoksi kullankaivajat yleensä jättivät valtauksensa kolmen vuoden jälkeen.[13]

Lemmenjoen kullankaivu ei tapahtunut varsinaisesti Lemmenjoesta, vaan sen lukuisista pienistä sivupuroista, jotka nousevat ylös tuntureille.[13] Niistä tunnetuin on Morgamoja, jonka varrelle kullankaivajat Heikki Kokko, Jukka Pellinen, Jaakko Isola ja Kullervo Korhonen vuonna 1949 rakensivat niin sanotun Morgamin Kultalan eli Pellisen kämpän. Siitä muodostui kullankaivajien tukikohta, jossa toimi muun muassa posti, kauppa ja kahvila. Samana kesänä paikalla perustettiin myös Lapin Kullankaivajain Liitto.[14] Läheisen Jäkäläpään tunturin laella toimi pienkoneita varten rakennettu lentokenttä, jonka kautta hoidettiin kullankaivajien huoltoa.[13]

Vuonna 1951 Kullervo Korhonen aloitti Lemmenjoella ensimmäisenä koneellisen kaivun, mutta kullan maailmanmarkkinahinnan romahtamisen takia kokeilu jäi lyhytaikaiseksi. Tämän jälkeen alueella oli muutamia kullankaivajia läpi 1950–1960-lukujen, mutta toiminta vilkaistui uudelleen vasta 1970-luvun alussa, jolloin konekaivu pääsi jälleen vauhtiin. Vuonna 1956 perustettiin Lemmenjoen kansallispuisto, johon myös kullankaivajien alueet liitettiin viistoista vuotta myöhemmin.[9]

Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kullankaivu jatkuu Lemmenjoella edelleen, muuta Morgamojan sijasta uudeksi keskuspaikaksi on muodostunut Miessijoki, jonka ympäristöön koneellinen kullankaivu on keskittynyt. Pellisen kämpän tilalla on Metsähallituksen autiotupa. Vuonna 2013 alueella oli noin viitisenkymmentä valtausta tai kaivospiiriä ja parikymmentä aktiivista kaivajaa.[14] Heidän keskimääräinen vuosittainen saaliinsa on hieman yli 20 kiloa kultaa.[9] Kaivoslain uudistuksen yhteydessä 2011 koneellinen kullankaivu päätettiin kieltää kymmenen vuoden vuoden siirtymäajan jälkeen vuonna 2021. Tämän jälkeen kaivuta saa tehdä enää käsin ja enintään neljä vuotta voimassa olevilla luvilla.[14]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteiskunnallinen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ivalojoen kultaryntäyksen ansiosta aikaisemmin tuntematon erämaa-alue nousi koko suuriruhtinaskunnan tietoisuuteen. Samalla myös kokonaiskuva Lapista selkiytyi, kun kullanetsinnän vuoksi aloitettiin koko maakunnan tarkka kartoittaminen. Keväällä 1870 maanmittari Petter Wilhelm Aurén komennettiin kartoittamaan Inarin pitäjä ja Ivalojoen laakso. Kullankaivu aloitti myös Suomen geologisen kartoituksen, kun Anders Mauritz Jernström teki Lapissa laajoja kenttätutkimuksia ja laati niiden pohjalta maan ensimmäisen geologisen kartan vuonna 1874. Vuosisadan vaihteessa kultayhtiö Prospektor julkaisi erittäin yksityiskohtaisia karttoja Sodankylän pohjoisosasta, Laanilasta ja Saariselästä. Nykyisen valtatie 4:n linjaus puolestaan perustuu yhtiön 1900-luvun alussa rakentamaan kärrytiehen, joka kulki Sodankylästä Ivaloon Vuotson eteläpuolitse. 1920-luvun alussa Prospektorin johtokunnan puheenjohtaja August Ramsay aloitti matkailutoimintaa Lapissa ja Petsamossa saadakseen korvausta tuottamattomaksi osoittautuneen kullankaivun aiheuttamille tappioille. Inarista vetätytyneet kaivosyhtiöt jättivät jälkeensä myös lukuisan määrän erilaisia maanteitä, siltoja ´ja rakennuksia, kuten myös uusia asukkaita.[5]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapin kultaryntäykset jättivät jälkensä myös suomalaiseen kulttuuriin. Kirjallisuutta edustaa muun muassa eräkirjailiija Arvo Ruonaniemen tuotanto[15] ja maalauksissaan Lapin kullankaivuta on kuvannut Sodankylän Sompiolta kotoisin ollut naivisti Andreas Alariesto.[5]

Tunnetuimpia elokuvia ovat Jorma Nortimon ohjaama Rovaniemen markkinoilla (1951) sekä Åke Lindmanin Lapin kullan kimallus (1999). Niistä ensin mainittu sijoittuu 1940–1950-lukujen vaihteeseen ja jälkimmäinen kertoo Ivalojoen 1870-luvun kultaryntäyksen tapahtumista.[16][17] Myös Aarne Tarkaksen ohjaamien Villi Pohjola -sarjan elokuvien ja vuonna 1997 valmistuneen Kummeli Kultakuume -komedian juonet liittyvät Lapin kullanetsintään.[18][19]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Maakuntakivet: Lappi - Kulta Geologian tutkimuskeskus. Viitattu 15.9.2015.
  2. a b Herman Stigzelius: Lapin kultatutkimusten historiasta, Lapin tutkimusseuran vuosikirja XIX 1978 s. 7–10 (pdf)
  3. Partanen, Seppo J.: Lapin kullankaivun historia Kultahippu. Viitattu 19.9.2015.
  4. a b c d e f Partanen, Seppo J.: Lapin kullan kimallus -elokuvan taustoja Kultahippu. Viitattu 15.9.2015.
  5. a b c d e f Partanen, Seppo J.: Kullankaivu toi Inarin maailmankartalle Kultahippu. Viitattu 15.9.2015.
  6. Nummelin, Juri: Jyväskyläläinen pienkustantaja tutkii kullan historiaa 3.2.1999. Agricolan kirja-arvostelut. Viitattu 18.9.2015.
  7. a b c d e Partanen, Seppo J.: IVALOJOEN KULTALA HENKII HISTORIAA Kultahippu. Viitattu 15.9.2015.
  8. a b c Ivalojoen kulta-alue Museovirasto. Viitattu 15.9.2015.
  9. a b c Lemmenjoen kultahistoria Luontoon. Viitattu 18.9.2015.
  10. a b c d e Partanen, Seppo J.: Taistelutantereesta maailman kullanhuuhdontakeskukseksi Kultahippu. Viitattu 17.9.2015.
  11. Hietanen, Eija: Vaskooli, vapaus ja Petronella 2/1997. Yliopisto. Viitattu 17.9.2015.
  12. a b Partanen, Seppo J.: Lemmenjoki Kultahippu. Viitattu 17.9.2015.
  13. a b c Poutvaara, Matti: Lentäen Lemmenjoelle 4/1951. Suomen Matkailu. Viitattu 17.9.2015.
  14. a b c Mattila, Noora: Kultaa! 2013. Raymond. Viitattu 17.9.2015.
  15. Arvo ”Tiera” Ruonaniemi on kuollut 8.7.2014. Pohjois-Suomen sanomalehtimiesyhdistys. Viitattu 18.9.2015.
  16. Lindfors, Jukka: Rovaniemen markkinoilla aloitti rillumareikauden 8.9.2006. Yle Elävä arkisto. Viitattu 18.9.2015.
  17. Fränti, Mikael: Suuria odotuksia Kultalassa 10.9.1999. Nyt. Viitattu 18.9.2015.
  18. Salmi, Hannu: Villi Pohjola 2015. Suomalaisen elokuvan festivaali. Viitattu 18.9.2015.
  19. Ylänen, Helena: Kummeli kullan jäljillä 5.12.1997. Nyt. Viitattu 18.9.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Stigzelius, Herman: Kultakuume : Lapin kullan historia, Suomen matkailuliitto, Helsinki, 1986. ISBN 951-83803-1-7.