Suomen Lähetysseura
| Suomen Lähetysseura | |
|---|---|
 |
|
| Perustettu | 1859 |
| Toimiala | Lähetystyö |
| Päämaja |
Maistraatinportti 2a 00240 Helsinki |
| Toiminnanjohtaja | Pauliina Parhiala |
| Kattojärjestö | Suomen evankelis-luterilainen kirkko |
| Jäsenlehti | Suomen Lähetyssanomat |
| Aiheesta muualla | |
| Sivusto | |
Suomen Lähetysseura ry[1] (ruots. Finska Missionssällskapet rf) on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vanhin lähetysjärjestö ja yksi Suomen suurimmista kehitysjärjestöistä. Se perustettiin vuonna 1859. Lähetysseura toimii vajaassa 30 maassa yhteistyössä noin sadan kirkon ja järjestön kanssa tehden lähetystyötä, kehitysyhteistyötä ja rauhantyötä.
Suomalaisten lähetystyöntekijöiden koulutus Lähetyskoulussa alkoi K. J. G. Sireliuksen johdolla vuonna 1862. Ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuivat Saksan Lounais-Afrikan Ambomaalle 1870. Sittemmin työ on laajentunut noin kolmeenkymmeneen maahan viidelle mantereelle.
Ensimmäisenä lähetysjohtajana toimi K. J. G. Sirelius vuosina 1872–1876.
Suomen Lähetysseura on Kristilliset kustantajat ry:n jäsen.[2]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen Lähetysseura perustettiin 19. tammikuuta 1859. Aluksi kannatettiin saksalaisia lähetysseuroja ja sitten valittiin saksalainen Herman Onasch Suomen Lähetysseuran nimikkolähetiksi. Herman Onasch toimi Gossnerin lähetysseuran Suomi-nimisellä asemalla Intiassa. Onaschin kirjoittamia lähetyskirjeitä julkaistiin Suomen Lähetyssanomat ja Missionstidning för Finland -lehdissä.[3][4]
Suomen Lähetysseuran lähetyskoulu perustettiin 1862, koulun johtajaksi valittiin Klemens Johan Gabriel Sirelius ja uskonnon opettajana toimi pastori August Wilhelm Lucander, hänen kuoltuaan vuonna 1865 tehtävään valittiin pastori Carl Gustav Tötterman.[5]
Evankelioiva herätys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1898 Lähetysseuran johtajaksi valittiin lehtori Jooseppi Mustakallio, joka toimi tässä tehtävässä vuosina 1898–1913.[6][7] Vuoden 1905 suurlakko antoi sysäyksen uudentyyppisten evankelioimiskokousten järjestämiselle Helsingissä ja eräissä muissa kaupungeissa. Suurlakon esiin nostamissa haasteissa, uskonnollisen elämän vahvistaminen oli yksi kirkon vastauksista.
Lähetysjohtaja Mustakallio pyrki tekemään Suomen Lähetysseurasta eräänlaisen kirkon evankelioimistyön keskuksen. Lähetysseuran palvelukseen kiinnitettiin useita evankelioivan herätyksen edustajia. Näitä olivat muun muassa lähetyssaarnaaja Frans Hannula, pastori K. A. Paasio, Ruotsin vapaakirkollisten piirissä herätykseen tullut kirjailija Pekka Brofeldt ja arkkitehti, vapaaherra K. A. Wrede. Lähetysseuran evankelioimiskokoukset kokosivat kesään 1906 mennessä runsaasti osanottajia ja saivat aikaan herätystä.[8]
Mustakallion siirryttyä seurakuntavirkaan vuonna 1914, valittiin uudeksi lähetysjohtajaksi Matti Tarkkanen, joka tunnettiin miehenä, joka puolusti Raamatun jumalallista arvovaltaa, uudenaikaista raamattukritiikkiä vastaan.[9][10]
Ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista, iloittiin lähetystyölle avautuneista ovista, Uno Paunu kirjoitti Vartija-lehdessä: ”Nykyhetki on pakanamaailmassa miltei rajattomien tilaisuuksien aikaa. Ovet ovat avoinna pakanamaailmaan niin, kuin ei koskaan ennen.”
Suomalainen lähetystyö Ambomaalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Suomalainen lähetystyö Ambomaalla
Saksalaisen Reinin Lähetysseuran lähetystyöntekijän Carl Hugo Hahnin vuonna 1866 lähettämästä vetoomuksesta johtuen, lähetysseura valitsi lähetysalueeksensa Ambomaan Saksan Lounais-Afrikasta.[4][11]
Ensimmäiset Suomessa koulutetut lähetystyöntekijät vihittiin tehtäväänsä lähetysseuran vuosijuhlassa 1868.[11]
Ensimmäiset lähetysseuran omat lähetit, Botolf Berhard Björklund, Pietari Kurvinen, Martti Rautanen, Karl Leonhard Tolonen, Karl August Weikkolin, Karl Emanuel Jurvelin ja käsityöläiset Juho Heinonen, Erkki Juntunen ja Antti Piirainen saapuivat Kapkaupunkiin 1868 ja pääsivät 1870 Ambomaalle, Ondongan heimon alueelle.[12][13][14]
Lähetystyöntekijät matkustivat Ambomaalle härkävaljakoilla, jonne saavuttuaan he saivat asunnokseen irlantilaisen kauppiaan Grendonin rakentaman pienen talon, jonka Hugo Hahnin lahjoitti Suomen Lähetysseuralle.[15]
Varhaisin lähetystyö Ambomaalla tapahtui vaikeissa olosuhteissa. Lähetystyöntekijöiden aikaa kului tarpeellisten rakennusten rakentamiseen ja kunnossa pitämiseen, kaupankäyntiin, ruuan ja varusteiden hankkimiseen pitkien matkojen päästä. Paikalliset asukkaat suhtautuivat usein välinpitämättömästi tai vihamielisesti lähetystyöntekijöihin. Lähetystyöntekijöillä ei useimmiten ollut toiminnassa tarvittavia varoja ja kauppatavaroita tarpeeksi, joten he joutuivat turvautumaan ruuan saamisessa paikallisten ihmisten apuun. Heimopäälliköt kokivat heidät taakkana, jouduttuaan elättämään heitä.[16]
Lähetysasemia rakennettiin 1871–1872 Ongandjeraan, Ondongan Omandongoon, Uukuambiin ja Oukuanjamaan.[17][18] Ensimmäiset neljä pakanaa kastettiin 1881.[4] Vuonna 1925 vihittiin seitsemän ambomaalaista papin virkaan.[19] Ensimmäiset oshindongankieliset koko Raamatut saatiin käyttöön 1955.[20]
Vuonna 1893 Ambomaalle perustettujen seurakuntien jäsenmäärä oli 545 henkeä.[21] Seurakuntien jäsenmäärä kasvoi vuoteen 1899 mennessä 725 jäseneen, jonka lisäksi oli useita kasteoppilaita.[22] Ambomaan ja Okavangon seurakuntien yhteinen jäsenmäärä vuonna 1958 oli yli 100 000 ihmistä.[23] Suomalaisten työn tuloksena syntyi nykyinen Namibian evankelisluterilainen kirkko, ELCIN, joka itsenäistyi vuonna 1954. Jäsenmäärä on nykyisin puoli miljoonaa.[24]
Lähetystyö muissa maissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1800-luvun viimeisinä vuosina Lähetysseuran ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen tiet erkanivat. Aiemmin nämä järjestöt olivat järjestäneet yhteiset Lähetys- ja evankeliumijuhlat. Nyt Evankeliumiyhdistys päätti 1898 aloittaa oman lähetystyön Japanissa. Pastori Alfred E. Wellroos perheineen ja neiti Esteri Kurvinen (Ambomaan veteraanin Pietari Kurvisen tytär) saapuivat Nagasakiin 13. joulukuuta 1900.[25]
Vuonna 1901 Suomen Lähetysseura aloitti lähetystyön Kiinassa Hunanin maakunnassa. Ensimmäisenä lähetysseuran lähetystyöntekijänä toimi Hannes Sjöblom.[26] Joulukuussa 1913 lähetettiin apulaisjohtaja Hannu Haahti tarkastusmatkalle Kiinaan, selvittämään helluntailiikkeen aiheuttamia ongelmia, joiden seurauksena kaksi mieslähettiä ja kaksi naislähettiä erosi Lähetysseurasta.[27] Toiminta Kiinassa keskeytettiin vuonna 1949 vallankumouksen vuoksi. Työ on sittemmin aloitettu uudelleen.[28]
Vuonna 1924 aloitettiin työ kolmannessa kohteessa, juutalaisten keskuudessa silloisessa Palestiinassa, pastori Aapeli Saarisalon matkustettua maahan. Ensimmäisen vuoden hän toimi Jerusalemissa ja siirtyi sitten Galileaan Gennesaretin järven etelärannalla olevaan Kinneretin maanviljelyssiirtolaan. Terveydellisten syiden vuoksi hän palasi Suomeen 1926. Aili Havas matkusti Jerusalemiin 1932 ja aloitti opinnot kaupungin hepreankielisessä yliopistossa, toimien lähetystyössä vuoteen 1969 saakka.[29]
Toisen maailmansodan jälkeen lähetystyö laajeni voimakkaasti uusille alueille Afrikassa ja Aasiassa.
1980-luvulla aloitettiin työ Euroopan ei-kristittyjen siirtolaisten parissa sekä Latinalaisessa Amerikassa. Venäjän Pietari tuli työalueeksi 1990-luvulla ja Viro 2000-luvulla.
Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen Lähetysseura saa rahoituksensa luterilaisilta seurakunnilta, eräiltä kristillisiltä järjestöiltä, yksityisiltä ihmisiltä ja kehitysyhteistyöhönsä myös ulkoministeriöltä.
Suomen Lähetysseuran käsitys lähetystyöstä on kokonaisvaltainen: se koostuu sekä kirkollisesta työstä että kehitysyhteistyöstä. Lähetysseura toimii paikallisten kumppaneiden kautta. Kumppaneina toimivat kirkot ja kristilliset järjestöt ympäri maailmaa sekä monenkeskisessä yhteistyössä muun muassa Kirkkojen maailmanneuvosto, Luterilainen maailmanliitto sekä kirkkojen kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun verkosto ACT-allianssi.
Vuonna 2017 Suomen Lähetysseura teki päätöksen Euroopan-työn lopettamisesta vuoden 2022 jälkeen eli 2017–2022 strategiakauden jälkeen. Toimintaa on ollut Euroopassa Venäjän lisäksi Virossa ja Ranskassa.
Lähetysjuhlat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen Lähetysseuran suurin tapahtuma on Lähetysjuhlat, jotka järjestetään yleensä touko–kesäkuussa ja vuodesta 2017 alkaen joka toinen vuosi yhdessä Kirkkopäivien kanssa. Lähetysjuhlia on järjestetty Suomen Lähetysseuran perustamisesta, vuodesta 1859 alkaen. Vuodesta 1901 ne on järjestetty vuosittain. Alkuaikoina juhlat pidettiin aina Helsingissä.[42]
Juhlien ohjelmaan kuuluu muun muassa raamattutunteja, seuroja, draamaa ja tietoa lähetyksen ajankohtaisista tapahtumista. Lisäksi on lasten ja nuorten ohjelmaa. Musiikin osuus juhlilla on vahva. Esiintyjinä on paikallisia ryhmiä sekä kansainvälisiä kuoroja ja yhtyeitä.lähde?
Lähetysseuran vuosikokous on tavallisesti järjestetty juhlien yhteydessä.
Felm-vapaaehtoiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosittain noin 30 vapaaehtoista lähtee Felm Volunteeriksi Suomen Lähetysseuran ulkomaantyöhön. Felm Volunteerit toimivat erilaisissa tuki- ja asiantuntijatehtävissä 2–12 kuukauden ajan. Felm Volunteeriksi lähteminen edellyttää Lähde liikkeelle -koulutuksen suorittamista.
Museo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kumbukumbu Suomen Lähetysseuran museo oli Lähetystalossa Helsingissä toiminut kulttuurihistoriallinen erikoismuseo, joka oli perustettu 1931. Museon kokoelmissa oli etnografista esineistöä ja taideteoksia paristakymmenestä Afrikan ja Aasian maasta. Kokoelmat ovat olleet vuodesta 2015 Kansallismuseon ja valokuva-arkisto Museoviraston hallussa.
Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Seura julkaisee Lähetyssanomia, joka on lähetystyöstä ja kehitysyhteistyöstä kertova aikakauslehti ja vanhin Suomessa yhtäjaksoisesti ilmestyvä aikakauslehti. Se ilmestyy seitsemän kertaa vuodessa.[30] Päätoimittaja on toiminnanjohtaja. Lähetysseura julkaisee myös kolme kertaa vuodessa ilmestyvää maksutonta ruotsinkielistä Mission-lehteä.
Lähetysjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- K. J. G. Sirelius 1872–1876
- C. G. Tötterman 1877–1895
- Akseli Hirn 1895–1898
- Jooseppi Mustakallio 1898–1913
- Matti Tarkkanen 1913–1934
- K. A. Paasio 1934–1935†
- Uno Paunu 1936–1946
- Tuure Vapaavuori 1946–1955
- Olavi Vuorela 1955–1967
- Alpo Hukka 1967–1981
- Henrik Smedjebacka 1981–1991
- Sakari Pinola 1991–1999
- Seikku Paunonen 1999–2001
- Seppo Rissanen 2001–2017
- Rolf Steffansson 2017–2023
- Pauliina Parhiala 2023–[31]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Peltola, Matti, Saarilahti, Toivo, Savolainen, Paavo: Mestarin käskystä: Suomalaisen pakanalähetystyön historiaa. Agricola-Seura, Helsinki, 1959.
- Peltola, Matti: Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959 II. Suomen lähetysseuran Afrikan työn historia. Suomen lähetysseura, Helsinki, 1958.
- Strümpfel, Emil: Evankelisen Lähetyksen perusteet ja kehitys pääpiirteissään esitettynä. Suomen lähetysseura, Helsinki, 1903.
- Paunu, Uno: Suomen pakanalähetystoimi 2. Suomen lähetysseura vuosina 1859–1876. Suomen lähetysseura, Helsinki 1909.
- Saarilahti, Toivo: Kriisien kautta kasvuun. Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1914–1938. Suomen lähetysseura, 1999. ISBN 951624257X.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Suomen Lähetysseura ry, ruotsiksi Finska Missionssällskapet rf Yhdistysnetti. 3.2.2016. Helsinki: Patentti- ja rekisterihallitus. Viitattu 3.2.2016.
- ↑ Jäsenkustantamot Kristilliset Kustantajat ry. Viitattu 21.11.2023.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 17.
- ↑ a b c Strümpfel, s. 50.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 18.
- ↑ Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959 II, s. 130–131, 138.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 76, 134.
- ↑ Murtorinne, Eino (päätoim.): Kristinuskon historia 2000, s. 155. 3. osa. Porvoo: Weilin+Göös, 2000. ISBN 951-35-6516-5.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 80.
- ↑ Kriisien kautta kasvuun, s. 16–17.
- ↑ a b Mestarin käskystä, s. 19.
- ↑ Peltola, s. 11.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 24, 27.
- ↑ Paunu, s. 119.
- ↑ Paunu, s. 144.
- ↑ Peltola, s. 42, 46–47, 56.
- ↑ Peltola, s. 42–44, 48.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 30–31.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 158.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 179.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 70.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 71.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 177.
- ↑ Suomen Lähetysseura historia.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 73–74, 107–108.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 83.
- ↑ Kriisien kautta kasvuun, s. 24.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 102.
- ↑ Mestarin käskystä, s. 166–169.
- ↑ Tilaa Lähetyssanomat! Suomen Lähetysseura. Viitattu 19.7.2023.
- ↑ Minna Havunen: Pauliina Parhialasta Lähetysseuran uusi toiminnanjohtaja Suomen Lähetysseura. 30.5.2023. Viitattu 3.6.2023.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen Lähetysseura Wikimedia Commonsissa
| ||||||
| ||||||||||||||||||||
| ||||||
| ||||||||||||||||||
