Lähdesuoja

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Lähdesuoja estää viranomaisia saamasta selville, kuka on antanut toimittajalle tai tiedotusvälineelle tietoja.

Suomessa asiasta on säädöksiä laissa sananvapauden käyttämisestä joukkotiedotusvälineissä sekä oikeudenkäymiskaaressa ja pakkokeinolaissa.

Lähdesuoja määritellään Suomessa seuraavasti: Yleisön saataville toimitetun viestin laatijalla sekä julkaisijalla ja ohjelmatoiminnan harjoittajalla on oikeus olla ilmaisematta, kuka on antanut viestin sisältämät tiedot. Julkaisijalla ja ohjelmatoiminnan harjoittajalla on lisäksi oikeus olla ilmaisematta viestin laatijan henkilöllisyyttä.

Oikeudenkäymiskaaren mukaan yleisön saataville toimitetun viestin laatija taikka julkaisija tai ohjelmatoiminnan harjoittaja saa todistajana kuultaessa kieltäytyä vastaamasta kysymykseen, kuka on antanut viestin perusteena olevat tiedot, samoin kuin kysymykseen, johon ei voi vastata paljastamatta tietojen antajaa.

Lähdesuojan murtaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähdesuojan murtamisella tarkoitetaan säädöksiä, jotka sisältävät poikkeuksia lähdesuojasta. Oikeudenkäymiskaaren mukaan oikeudenkäynnissä, joka koskee sellaista rikosta, josta saattaa seurata vankeutta kuusi vuotta tai ankarampi rangaistus, taikka tällaisen rikoksen yritystä tai osallisuutta siihen taikka tietoa, joka on annettu vastoin salassapitovelvollisuutta, voidaan toimittaja velvoittaa vastaamaan kysymykseen lähteestään.

Suomessa lähdesuoja voidaan siis murtaa vasta oikeudenkäynnissä, jossa syyttäjä vaatii jollekulle rangaistusta. Näin ollen lähdesuojaa ei voida murtaa siinä tarkoituksessa, että löydettäisiin henkilö, johon syyte voitaisiin kohdistaa.

Esimerkiksi Ruotsissa lähdesuoja voidaan murtaa jo esitutkinnassa, mutta tällöinkin vain tuomioistuimen päätöksellä tilanteessa, jossa on olemassa todennäköisin syin epäilty henkilö. Lähdesuoja voidaan kuitenkin murtaa vain siten, että toimittaja voidaan velvoittaa kertomaan onko kyseinen henkilö hänen lähteensä.

Suomessa on keväällä 2009 mietintönsä jättänyt, esitutkinta- ja pakkokeinolakien kokonaisuudistusta valmistellut toimikunta esittänyt, että lähdesuoja voitaisiin murtaa jatkossa jo esitutkintavaiheessa. Ehdotuksen mukaan murtaminen mahdollistettaisiin sellaisissa tapauksissa, joissa tiedon alkuperäinen antaja on todennäköisesti syyllistynyt salassapitovelvollisuuden rikkomiseen. Lisäedellytyksenä kuitenkin olisi, että lähteen ilmaiseminen on välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi ja perusteltua rikoksen vakavuuteen ja seurauksiin nähden. Asia voitaisiin viime kädessä saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi.[1] Toimikunnan ehdotuksen taustalla on kerrottu olleen Alpo Rusin tapaus, jossa jäi lähdesuojan takia epäselväksi se, kuka oli vuotanut julkisuuteen alun perin vain suojelupoliisilla olleen tiedon Rusiin kohdistuneesta rikosepäilystä.

Lähdesuoja herätti keskustelua myös silloin, kun SIG-yhtyeen laulaja Matti Inkinen tappoi itsensä luultavasti sensaatiolehdissä olleen lapsipornoepäilyistä kertovan jutun takia[2]. Inkisen harjoittamaa tahallista lapsipornon hankintaa ja levitystä ei voitu ainakaan vielä sitovasti todistaa ja tapaus oli vasta menossa syyteharkintaan. Seiska-lehti[3] sai tiedon Inkiseen kohdistuvista epäilyistä luultavasti viranomaisilta, joilla on vaitiolovelvollisuus. Tällöin lähdesuoja esti lakia rikkoneen viranomaisen saamisen kiinni[4][5].

Lähdesuojalain taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laki lehdistön uutislähdesuojasta (176/66) eli niin sanottu ”Lex Huurre” hyväksyttiin eduskunnassa helmikuussa 1966. Helsingin Sanomien toimittaja Irene Huurre oli marraskuussa 1964 kirjoittanut jutun Raha-automaattiyhdistyksen sadoista käyttämättömistä levyautomaateista.[6][7] Huurre haastettiin raastupaan, jossa hän kieltäytyi kertomasta lähdettään. Hänelle määrättiin sadan markan sakko niskoittelusta.[8] Helsingin hovioikeus kumosi sakon marraskuussa 1965, ja seuraavana vuonna eduskunta sääti lähdesuojalain. Vuonna 1971 lähdesuoja ulotettiin radioon ja televisioon ja vuonna 2004 verkkojulkaisuihin.[6]

Lokakuussa 1966 pääministeri Rafael Paasio pyysi oikeuskansleria selvittämään niin sanottua budjettivuotoa, eli tapausta jossa Helsingin Sanomat oli julkaissut tietoja valtion tulo- ja menoarvion sisällöstä budjetin valmisteluvaiheessa.[9] Vuotajaa ei saatu tutkimuksissa selville.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.om.fi/Etusivu/Ajankohtaista/Uutiset/Uutisarkisto/Uutiset2009/1238674741645
  2. http://www.sigpop.net/uutiset/uutiset.htm, SIG uutiset, 2009, 23.09.2009 HALLITUKSEN JA OIKEUSMINISTERIN VASTAUS VIIKON KULUTTUA
  3. http://perttivelttovirtanen.blogit.uusisuomi.fi/2009/05/26/matti-inkisen-kuolemantuottamus-toimittaja-lehti-ja-vuotanut-viranomainen-oikeuteen/, Matti Inkisen kuolemantuottamus - toimittaja, lehti ja vuotanut viranomainen oikeuteen!?, 26.5.2009 7.09
  4. http://www.soininvaara.fi/2009/10/04/2226/, Lähdesuojaa tarkennettava yksityisyyden suojan osalta, 4.10.2009
  5. http://suomenkuvalehti.fi/blogit/eri-mielta/turha-hurskastella-seiska, Turha hurskastella, Seiska, 6.6.2009 klo 16:00
  6. a b Mörä, Tuomo (toim.): Lähdesuoja – Normit, ideaalit ja käytännöt (pdf) Helsingin Sanomain Säätiö. Viitattu 8.9.2018.
  7. Satoja musiikkiautomaatteja käyttämättöminä varastossa. Helsingin Sanomat, 15.11.1964, s. 11 ja 21.
  8. ”Uutisten hankkimistapa ei ole ammattisalaisuus”, päätti H:gin RO. Helsingin Sanomat, 19.2.1965, s. 11 ja 18.
  9. Oikeuskanslerinvirasto tutkii ”budjettivuotoa”. Helsingin Sanomat, 2.10.1966, s. 15.
  10. Budjettivuodon tutkimukset lopetettu. Helsingin Sanomat, 10.10.1967, s. 12.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]