Kuuselankankaan asuinpaikka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kuuselankankaan asuinpaikka
Sijainti

Kuuselankankaan asuinpaikka
Koordinaatit 65°21′38.2680″N, 25°56′4.4445″E
Valtio Suomi
Historia
Tyyppi Asuinpaikka
Huippukausi kivikausi
Kaupunki Oulu, Yli-Iin kaupunginosa
Merkitys Myöhäiskivikautinen laaja asuinpaikka

Kuuselankankaan asuinpaikka sijaitsee Oulun Yli-Iissä kilometrin päässä Kierikin voimalaitoksesta yläjuoksulle päin Iijoen pohjoisrannalla. Vuonna 1993 löytynyt muinainen asuinpaikka on osa Kierikin kivikautista löytökompleksia, jonka väestö on kuulunut sekä kampakeramiikan että Kierikin keramiikkan kulttuuriin. Sen kaivauksita löydetyt esineet muodostavat tärkeimmän osan Kierikkikeskuksen näyttelyä. Asuinpaikkaa asuttiin noin 500 vuotta ja se ajoitetaan myöhäiselle neoliittiselle kivikaudelle 3 700−–3 130 eaa.[1][2].[3][4]

Ajoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuselankankaan kaivauksissa löydetyistä nuotioista talletettuista palamatta jääneistä hiilenpalasista on teetetty joitakin ajoituksia. Tulokset mahtuvat välille 3 600−3 130 eaa., mikä ei sisällä virherajoja ja on siksi ajateltava asutuksen ydinajaksi. Varhainen ilmoitus asuinpaikan asuttamisesta on 3 780−3 340 eaa.[4]. Kierikin keramiikka ajoitetaan alkavaksi samoihin aikoihin ja koska asuinpaikalla on myös tyypillistä kamapakeramiikkaa, on asutus saattanut alkaa aikaisemminkin. Paikalta on saatu myös yksi varhaismetallikauden ajoitus, joten kiinteän asumisen jälkeen paikalla on asuttu satunnaisesti paljon myöhemmin.[2]

Asuinpaikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen sijainti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohde sijaitsee yhdystie 8540:n ja joen välisellä hiekkakankaalla, joka on 60 metriä merenpinnan yläpuolella. Paikalta on löydetty noin 30 laajempaa asuinpainannetta, joista osa on kolmessa rannansuuntaisessa rivissä ja muut hajallaan. Tien pohjoispuolella on myös pieniä kuopanteita pohjois-etelä -suuntaisessa jonossa. Kuopanteet ovat niin pieniä, että ne saattavat olla pyyntikuoppia.[3]

Muinainen sijainti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maankohoamiskäyrien asuinpaikan mukaan nykyinen korkeus 60 metriä merenpinnasta tarkoittaa Iijoen seudulla, että merenranta on kulkenut aivan asuinpaikan vierestä noin 3 500 eaa.. Tämä ajoitus sopii yhteen asuinpaikan radiohiiliajoitusten kanssa. Asuinpaikan rantaviiva on korkeuskäyrien mukaan ollut pohjois-eteläsuuntainen ja karttojen korkeuskäyristä huomaa, että joen suisto on ollut jo pitkään aallokon muodostamien rantavallien syntyaluetta.[2]

Samanaikaisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuselankankaan nuorin vaihe on samanaikainen Voima-Kuuselan asuinpaikan ja Kierikkisaaren asuinpaikan kanssa.

Asumukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuselankankaalla asumuspainanteita tunnetaan 27, joista ainakin 12 on tutkittu kaivamalla. Asumuksien sisällä olevasta likamaasta on löydetty sekä kampakeraamista- että kierikin keramiikkaa. Kampakeramiikka liittyy Kuuselankankaan varhaiseen asuttamiseen ja Kierikin keramiikka myöhäiseen asuttamiseen. Kampakeraamiset asumukset ovat olleet enemmän hajallaan kuin Kierikin keramiikan asumukset, jotka sijaitsevat väljissä riveissä.[5][4]

Kuuselankankaan kaivauksissa kyettiin asumuksen lattiatason muoto määrittämään kolmessa asumuksessa. Asumuspainanteessa numero 18 lattian muodoksi pääteltiin soikea tai suorakaiteen muoto. Tämän asumuksen hiilinäyte ajoitettiin noin 3 540 eaa., mutta keramiikan puuttuessa sen kulttuurisidos jäi auki. Asumuspainanteessa numero 16 lattian likamaa-alue mahtui 8×5 metrin sisälle se oli muodoltaan soikea. Tästä painanteesta löytyi sekä kampakeramiikkaa että kierikin keramiikkaa. Painanteessa numero 15 likamaa-alue oli muodoltaan suorakaide ja sen mitat olivat 11×8 metriä. Tästäkään painanteesta ei löytynyt keramiikkaa, mutta sen arveltiin olleen kamapakeraamiselta kaudelta. Painanne numero 23 tutkittiin vain osittain, mutta silloin pääteltiin, että sen seinälinja oli suora ja 5 metriä leveä. Arveltiin myös, että asumuksen muoto on ollut nelikulmainen.[6]

Asumuspainanteissa numero 2 ja 7 löytyi pieniä pyöreitä likamaajälkiä, jotka olivat kuin lahonneiden paalujen jättämiä jälkiä. Asumus 2:ssa jäljet seurasivat vastakkaisia seinälinjoja pareittain ja asumuksessa 7 oli joitakin tällaisia vastaavia jälkiä, jossa oli mukana mustaa hiiltä. Näitä voidaan tulkita maaseinien tueksi pystytetyiksi paaluiksi. Paalujen kärjet on voitu polttaa hiilipintaisiksi, koska hiili on hyvä suoja lahoamista vastaan. Rakennuksissa kaikki materiaali liesiä lukuun ottamatta on täytynyt olla orgaanista, joka Kierikin happamassa hiekassa häviää lähes täydellisesti.[6]

Kuuselankankaalla käytettiin suuria kuoppiin rakennettuja keittöliesiä asumuksien sisällä. Myös ulkopuolella poltettuja pienempiä nuotoioita käytettiin. Asuinpaikalta on löytynyt tulen polttamia ja särkemiä kiviä lukuisissa kasoissa. Vaikuttaa siltä, että asumuksia on lämitetty kuumennettujen kivien varastoimalla lämmöllä avulla.[7]

Eteläharjun asuinpaikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eteläharjun asuinpaikka sijaitsee nykyisen joen rannan läheisyydessä ympäristöään korkeammalla matalalla harjulla. Se luetaan kuuluvaksi Kuuselankankaan asuinpaikkaan, vaikka sinne on matkaa 250 metriä. Harjulla näkyy 5 tai 6 asuinpainannetta. Vuoden 1999 kaivauksissa löytyi asuinpainanteen numero 4 kaakkoispuolelta pääasiassa kvartsi-iskoksia ja yksi T-muotoinen liuskeveitsi.[8]

Rivitalojen rakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niin sanottuja rivitaloja, jossa lähekkäin rakennetut asumukset yhdistettiin välikäytävillä, alettiin rakentamaan eri puolilla Suomea samanaikaisesti noin 3 300−3 000 eaa.. Kierikissä tämä ei tapahtunut vielä Kuuselankankaalla, mutta vähän nuoremmassa Voima-Kuuselassa on jo rivitaloja.[1]

Rekonstruktiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kierikin kivikauden kylässä olevista asumuksista neljä on rekonstruoitu Kuuselankankaan ja yksi Korvalan asuinpaikan tutkimusten sekä metsästäjäkansojen etnograafisten tietojen perusteella. Niitä ei pidetä aitoina kivikauden asumusten kopioina, vaan niitä rakennettaessa on tutkittu eri ideoita toteuttaa kivikauden rakennus ja samalla on selvitetty, mitä uusia kysymyksiä valitut ratkaisut nostavat esille. Kivikauden kylän talot on myös yhdistetty välikäytävällä, mitä ei ole ollut vielä Kuuselankankaalla käytössä, mutta Korvalassa taas oli.[6]

Vuonna 1998 rakennettiin kaksi asumusta, joista toisen pohja oli suorakaide ja toisen soikio. Niiden pinta-alat olivat 49 m³ ja 54 m³. Niiden kattoa kannatteli kurkihirsi, jota tukivat maahan upotetut keskuspaalut, vaikka sellaisista ei ole kaivauksissa löydetty jälkiä. Katto rakennettiin kurkihirren varaan ja se katettiin tuohilevyillä sekä turpeella. Vuonna 1999 rakennettiin kolme asumusta lisää. Kaksi niistä olivat paalurakenteisia ja yksi hirsirakenteinen. Paalurakenteisen asumuksen seinärakenne toteutettiin ohuilla riu'uilla ja pyöreäpohjainen asumus jätettiin kattamatta. Kuuselankankaalta ei ole löydetty yhtään pyöreäpohjaisen asumuksen jäänteitä. Toisen paalurakenteisen asumuksen pohjan mitat olivat 8×5 metriä ja sitä vastaavat Kuuselankankalla tutkitut asumukset numero 16 ja 18. Tämän asumuksen kurkihirsi tuettiin A-pukkien varaan ja keskuspaalut jätettiin siten pois. Edellisten asumusten lattiataso tehtiin kaivamalla lattia puolen metrin syvyyteen maahan. Hiekkavallin seinämät valuivat lattialle, joten niitä oli tuettava jotenkin. Kierikissä seinä valmistettiin punomalla se pajunoksista ja tilkitsemällä seinän raot turpeella. Tällainen seinärakenne vaati tukipaalujen pystyttämisen ja sitomisen kattorakenteisiin. Kolmas vuoden 1999 aikana rakennettu asumus perustettiin maahan kaivettuun noin 60 senttimetriä korkeaan hirsisalvokseen, jonka sisämitat olivat 7,4×6,6 metriä. Salvos esti samalla hiekkaa valumasta seinämästä lattialle. Hirret liitettiin toisiinsa "koirankaula-salvoksella". Tässäkin asumuksessa käytettiin keskuspaaluja kurkihirren kannatteluun ja katto toteutettiin edellisten asumusten tapaan. Kattojen korkeutta ei kaivauksien materiaaleista ole voitu päätellä, joten kivikylän katot kallistettiin 45°.[6]

Esineistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keramiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuselankangas on mielenkiintoinen asuinpaikka, sillä sieltä on löydetty sekä Kierikin- että kampakeramiikkaa. Ajoituksien perusteella voidaan esittää, että keraaminen tyyli on vaihtunut noin 3 600−3 500 eaa. vaihteessa. Keraaminen traditio näyttäisi jatkavan tyypillisen kampakeraamisen kulttuurin traditiota ruukkujen käytössä, vaikka sen valmistustekniikassa lisättiin saviseokseen asbestinkuituja ruukun seinämien vahvistamiseksi. Suurimman todetun ruukun laskennallinen vetoisuus on 100 litraa, mikä on varsin suuri.[2]

Alkujaan asuinpaikan kaksi erilaista keraamista traditiota johti tulkintaan, että näitä harjoitettiin eri aikoina eli että tyypillinen kampakeraaminen väestö korvaantui myöhemmin kierikinkeraamisella väestöllä. Toisenlainen näkemys olettaa molempien väestöjen elänneen samalla asuinpaikalla yhtä aikaa. Tätä tukisivat radiohiiliajoitukset, jotka ovat lähes samoja eri asumuksille. Asumukset, jotka sijaitsevat hieman eri paikoissa ja jotka ovat eri kokoisiakin, ovat löytöprofiililtaan erilaisia ja juuri tämä jakaa mielipiteitä. Kolmas vaihtoehto olisi, että kulttuurin muutoksia tapahtui saman väestö sisällä uudessa asuinpaikassa ja että asuinpaikka olisi vielä asutettu uudelleen tämän muutoksen jälkeen.[9][10][11][12]

Meripihkakorut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa meripihkalöydöistä on tehty asuinalueen pihamaasta tai asumuksen pohjalta eli sen sisältä, jonne rikkoutunut koru on pudonnut ja hautautunut hiekkaan. Uutena meripihka on kestävä ja sitkeä materiaali ja helposti työstettävää. Valolle ja ilmalle altistuessaan se menettää nämä ominaisuutensa. On selvää, että lopulta korut hajoavat ja putoavat maahan. Useimmille meripihkakoruille on varmaan käynnyt juuri näin. Muuten ne olisivat päätyneet ihmisen mukana hautaan, josta ne sitten olisivat hauta-antimina löytyneet. Runsaat esiintymät asumusten lähellä ovat tutkijoiden mielestä osoitus siitä, että ne annettiin eteenpäin nuoremmille, joiden käytössä ne sitten lopulta murenivat ja hävisivät.[4]

Suurin osa meripihkakoruista voidaan liittää kierikinkeramiikan kanssa samaan kontekstiin. Vain viisi meripihkakorua liittyi kampakeramiikkaan (2 helmeä, ripus, nappi ja ehjä pala) eikä kahta korua ole voitu kytkeä kumpaankaan traditioon. Vaikka myös kampakeraamisella kaudella käytiin kaukokauppaa, on piikivellä ollut siinä merkittävin asema. Meripihkaesineet ovat kampakeraamisella kaudella harvinaisempia löydöksiä kuin Kierikin keraamisella kaudella, jolloin sitä on tuotu Iijoelle runsaasti. Tämä Kierikin muinaisalueen yleishavainto pätee myös Kuuselankankaalla.[4]

Eniten meripihkan löytöaineistossa esiintyi nappeja (40 kappaletta), joihin on neulomista varten porattu taidokkaasti kaksi toisiinsa yhtyvää reikää napin samalle puolelle. Myös riipuksia oli saman verran (43 kappaletta). Riipukset ovat vähemmän säännöllisiä ja muodoltaan levymäisiä koruja, jotka on ripustettu reunaan portattusta rei'ästä. Helmiä tunnetaan vain muutamia (4 kappaletta). Ne on valmistettu pyöristämällä pallomainen tai pitkänmallinen meripihkapalaa ja poraamalla siihen pitkittäinen reikä helmen läpi narun pujottamista varten. Edellisistä poikkeava korutyyppi on meripihkarengas, johon on kairaamalla tehty laaja reikä. Kuuselankankaalta löytyi yksi ehjä rengas.[4]

Meripihka on ilmeisesti peräisin eteläisen Itämeren itärannikolta. Siellä on myös ollut käytössä vastaavia korutyyppejä, joten ainakin osa koruista vaihdettiin valmiina tuotteina.[4] Omasta korujen valmistuksesta ei ole löytynyt mainintoja.

Kupariveitsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1997 kaivauksissa löytynyt taotusta luonnonkuparista muotoiltu ruodollinen veitsi. Sitä kutsutaan yleisesti Kierikin kupariveitseksi (KM 30775:1). Veitsi löytyi asumuspainanteen numero 4 reunavallin päältä, kun siitä revittiin turvetta ja kunttaa irti. Se on 12,7 cm pitkä, 19 mm leveä ja 1,5 mm paksu. Veitsen kärki on modermisti kääntyvä, joten sillä on viilletty. Ruoto on kavennettu osittain kääntämällä kapeammaksi, joten veitsellä on ollut kahva. Veisti löytyi kokonaan vihreäksi korrodtioituna.[8][13]

Seuraavat tulokset mitattu vuonna 2009 metallinäytteestä, joka on otettu ruodosta. Kupariveitsen materiaali on luonnonkuparia. Siinä on 99,508 % kuparia, jonka epäpuhtauksena on ainakin 0,200 % hopeaa, 0,079 % arseenia ja 0,051 % antimonia. Metallin kiteet ovat pieniä ja vähän muuntuneita, joten hypoteesit "takomalla muotoiltu" ja "vähän lämpökäsitelty" voidaan julkistaa oikeiksi. Lämmittämisen ylärajaksi saatiin väljästi 600 °C. Veitsen kovuus oli Mohsin asteikolla vain 2, joten kovin käytännöllinen veitsi ei ollut. Sillä on voinut leikata pehmeää orgaanista materiaalia.[13]

Ruodon tyvässä ollut pallomainen aines, jota kutsutaan liima-aineeksi, tutkittiin vuonna 2009 myös. Se ei liuennut orgaanisia materiaaleja liuottaviin nesteisiin. Aineen syntyalkuperä jäi sen vuoksi auki. Mittausten mukaan se voi koostua epäorgaanisista aineista, mutta siinä on mukana vähän hiiltä, koska siitä tehtiin vuonna 2001 radiohiilianalyysi, joka viittasi keskiaikaan. Liima-ainetta löytyi myös veitsen krakkeloituneen pinnan alta.[13]

Vaikka kupariveitsen kytkös kivikauteen jää toistaiseksi auki, on vielä huomattava lopuksi, että juuri noihin aikoihin Äänisen ympäristössä opittiin käsittelemään kuparia ja sitä on löydetty Äänisen länsi- ja luoteispuolen asuinpaikoilta paljon. Koska piikiven kauppa Äänisen suuntaan oli vilkasta, on kupariesineitäkin voinut kulkeutua Yli-Iihin. Myös Korvalan asuinpaikalta on löydetty kuparipalanen (KM 32134:1387).[14][15]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa eli yli 90 % löydetyistä poltetuista luunsiruista katsotaan kuuluvan hylkeille. Kun 1990-luvulla löydetyistä nuotiossa poltetuista hylkeenluista tehtiin lajitunnistus, onnistui se 762 luunpalasesta vain 3:lle palaselle. Kaikki kolme kuuluivat grönlanninhylkeelle.[7][16]

Tutkimushistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1993 Pentti Koivusen vetämällä Oulun yliopiston arkeologian inventointikurssilla löytyi maansiirtotyömaalla Kuuselankankaalla merkkejä muinaisesta asutuksesta. Pentti Koivunen ja Merja Makkonen tutkivat Kuuselankangasta kaivauksilla vuosina 1993, jolloin aloitettiin asuinpainanteen 17 tutkimukset, ja niitä jatkettiin vuonna 1994, jolloin edellisten lisäksi osallistui tutkimuksiin myös Mika Sarkkinen. Kaivauksia laajennettiin kahtena seuraavana vuonna muihin maansiirtotöissä tuhoutuneisiin kohteisiin. Myös museoviraston tutkijat osallistuivat vuosina 1994−1995 alueen itäosan kaivauksilla Mika Sarkkisen ja Kaarlo Katiskosken johdolla. Tällöin tutkittiin asumuspainanteet 7, 9, 12 ja 13 sekä niiden ympäristöä.[17][4]

Vuonna 1995 avattiin taas kaksi kohdetta, joita tutkivat Pentti Koivunen ja Minna Korolainen sekä Kaarlo Katiskoski ja vuonna 1996 samoin kaivausjohtajina Pentti Koivunen ja Patrik Franzén sekä Petri Halinen. Vuonna 1997 kaivoivat Pentti Koivunen ja Timo Ylimaunu, mutta Hans-Peter Schulz inventoi paikkaa. Milton Nuñez sekä Tuija Rankama ja Heli Maijanen kaivoivat 1998, Petro Pesonen vuonna 2000 ja Andre Costopoulos vuonna 2002.[3]

Eteläharjun kupariveitsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Kuuselankankaan asuinpaikan kaivaukset saatiin vuonna 1997 melkein suoritettua loppuun, alkoi sen ympäristön kartoitus. Muun muassa Kuuselankankaasta 250 metriä kaakkoon sijaitsevalla pienellä Eteläharjulla avattiin Timo Ylämaunun johdolla koeruutu, josta löytyi ruodollinen kupariveitsen terä. Veitsenterä ajoitettiin kivikautiseksi löytöaineiston perusteella ja korkeuskäyrän avulla se sijoitettiin 3 500 eaa..[13]

Kupariveitsen ruodon tyvestä paaputettiin irti liima-ainetta, jonka vuonna 2001 tehty ajoitus sijoitti ristiretkiaikaan. Eteläharjulle palattiin kaivamaan vuonna 1999 Oulun yliopiston järjestämän ja André Costopoulosin johtaman arkeologisen kurssin voimin. Kupariveitsen löytöpaikan kohdalta avatusta tutkimusalueesta löytyi suorakaiteen muotoinen alue, jolta kivikauden löydöt puuttuivat. Lisäksi löytyi rautakuonaa. Alueella olisi tämän johtopäätöksen vuoksi asuttu myös rautakaudella tai myöhemmin. Kupariveitsen ajoittaminen kivikauteen ei tutkimusryhmän mielestä enää ollut perusteita.[13][8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Muinaisjäännösrekisteri: Kuuselankangas Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 1.4.2004. Museovirasto. Viitattu 26.11.2012.
  • Nuñez, Milton & Franzén, Patrik: Implications of Baltic amber finds in northern Finland 4000–2000 BC. Archaeologia Lituana, 2011, 12. vsk, nro 1, s. 10-24. Vilna, Liettua: Akademinė Leidyba. ISSN 1392-6748. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 27.11.2012. (englanniksi)
  • Pesonen, Petro: Semisubterranean Houses in Finland - a Review. artikkeli julkaisusta "Hut and Houses - Stone Age and Early Metal Age Buildings in Finland". Helsinki: Museovirasto, 2002. ISBN 951-616-079-4. (englanniksi)
  • Ikäheimo, Janne & Pääkkönen, Mirva: Kierikin kupariveitsi – uusimpia tutkimustuloksia, s. 161-174. kirjasta "Ei kiveäkään kääntämättä". Tornio: Oulun Yliopisto, 2009. ISBN 978-952-92-6079-9. Teoksen verkkoversio (pdf).
  • Nordqvist, Kerkko & Herva, Vesa-Pekka & Ikäheimo, Janne & Lahelma, Antti: Early copper use in Neolithic north-eastern Europe: an overview. Estonian Journal of Archaeology, 2012, 16. vsk, nro 1, s. 3-25. Tallinna, Tarto, Viro: Estonian Academy of Sciences. ISSN 1736-7484. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 3.2.2014. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Mökkönen, Teemu: A Review of Neolithic Multi-Room Housepits as Seen from the Meskäärtty Site in Virolahti Parish, Extreme South-Eastern Finland. Estonian Journal of Archaeology, 2008, 12. vsk, nro 2, s. 114-151. Tartu: Estonian Academy of Sciences. doi:10.3176/arch.2008.2.02. ISSN 1736-7484. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 25.10.2012. (englanniksi), s. 137
  2. a b c d Nuñez & Franzén: Implications of Baltic amber finds in northern Finland, 2011
  3. a b c Museovirasto: Kuuselankangas
  4. a b c d e f g h Franzén: Kevyttä ja kaunista, 2009
  5. Pesonen, Petro: Semisubterranean Houses in Finland, 2002
  6. a b c d Vaara, Rauno: Yli-Iin Kierikin kivikautinen kyläasumuskonstruktiot. Muinaistutkija, 2000, nro 2, s. 2-11. Vaasa: Suomen arkeologinen seura.
  7. a b Koivunen, Pentti: Kierikkisaari Island in Yli-Ii - a Stone Age Pile Settlement?, s. 123-128. artikkeli julkaisusta "Hut and Houses - Stone Age and Early Metal Age Buildings in Finnland". Helsinki: Museovirasto, 2002. ISBN 951-616-079-4. (englanniksi)
  8. a b c Muinaisjäännösrekisteri: Kuuselankangas eteläharju, Kivikautisen asuinpaikan kaivaus 2003
  9. Mökkönen, Teemu: A Response to Samuel Vaneeckhout's social interpretation of the Kuuselankangas housepit site. Muinaistutkija, 2009, nro 3, s. 70-74. Vaasa: Suomen arkeologinen seura. Artikkelin verkkoversio.
  10. Vaneeckhout, Samuel: Where is the social archaeology?. Muinaistutkija, 2009, nro 2, s. 40-44. Vaasa: Suomen Akeologinen Seura. Artikkelin verkkoversio.
  11. Vaneeckhout, Samuel: A response to the Teemu Mökkönen’s comments on my article on Social Archaeology. Muinaistutkija, 2009, nro 4, s. 25-26. Vaasa: Suomen Akeologinen Seura. Artikkelin verkkoversio.
  12. Vaneeckhout, Samuel: Where is the social in social archaeology?. Muinaistutkija, 2009, nro 2, s. 40-44. Vaasa: Suomen arkeologinen seura.
  13. a b c d e Ikäheimo & Pääkkönen: Kierikin kupariveitsi, 2009
  14. Nordqvist & al.: Early copper use in Neolithic north-eastern Europe, 2012
  15. Franzén, Patrik: Kevyttä ja kaunista, s. 153, 2009
  16. Ukkonen, Pirkko: The Early History of Seals in the Northern Baltic. Annual Zoologial Fennici, 2001, nro 39, s. 187-207. Helsinki: Finnish Zoological and Botanical Publishing Board. ISSN 0003-455X. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 2.2.2014. (englanniksi)
  17. Koivunen Pentti: Kodanpohjia ja meripihkaa Kierikistä. Muinaistutkija, 1996, nro 1, s. 2-7. Vaasa: Suomen Akeologinen Seura. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]