Kupariheksasyanoferraatti
| Kupariheksasyanoferraatti | |
|---|---|
_ferrocyanide.png) |
|
| Tunnisteet | |
| Muut nimet | Kupariferrosyanidi |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | Cu2[Fe(CN)6] |
| Moolimassa | 339,07 |
| Ulkomuoto | Punaruskea kiteinen aine[1] |
| Kiehumispiste | 25,7 °C (298,7 K)[2][3]tarvitaan parempi lähde |
| Tiheys | 2,2 g/cm3[4] |
| Liukoisuus veteen | Ei liukene veteen |
Kupariheksasyanoferraatti(II) eli kupariferrosyanidi (Cu2[Fe(CN)6]) on kupari- ja ferrosyanidi-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä käytetään väriaineena ja puoliläpäisevien kalvojen valmistamiseen.
Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Huoneenlämpötilassa kupariheksasyanoferraatti(II) on väriltään punaruskeata kiteistä ainetta, joka on käytännöllisesti katsoen veteen liukenematonta. Yhdiste koostuu kuparikationista ja kompleksisesta [CuFe(CN)6]--ionista. Se liukenee muodostaen komplekseja syanidi- ja ammoniakkiliuoksiin. Kidevedettömän kupariheksasyanoferraatin lisäksi tunnetaan myös hydraatteja, joiden rakenteessa kideveden määrä vaihtelee.[1][5][6][7]
Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kupariheksasyanoferraattia valmistetaan saostamalla kuparisuolan avulla kaliumferrosyanidiliuoksesta.[1][5][6][7]
Yhdistettä käytetään pigmenttinä öljymaaleissa ja emaleissa. Sitä sisältäviä punertavan- tai violetinruskeita väriaineita kutsutaan nimillä Firenzen ruskea, Hatchett-ruskea tai Van Dyck -ruskea. Kupariheksasyanoferraatti on yksi ensimmäisistä puoliläpäisevissä kalvoissa käytettävistä materiaaleista ja sitä on käytetty tässä tarkoituksessa muun muassa kasvisolujen toimintojen mallintamiseen.[1][6][7][8][9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 384–385. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
- ↑ http://www.chemnet.com/cas/supplier.cgi?exact=dict&terms=13601-13-3
- ↑ http://www.hgspace.com/chemical-dictionary/cas/cm/13601-13-3.html[vanhentunut linkki]
- ↑ Carl L. Yaws: The Yaws Handbook of Physical Properties for Hydrocarbons and Chemicals, s. 708. Gulf Professional Publishing, 2015. ISBN 0128011467. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 7.12.2015). (englanniksi)
- ↑ a b Alan M. Stolzenberg: Iron Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2004. Viitattu 10.5.2015
- ↑ a b c Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 267, 291. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 10.5.2015). (englanniksi)
- ↑ a b c Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 1444–1445. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 10.5.2015). (englanniksi)
- ↑ Nicholas Eastaugh, Valentine Walsh, Tracey Chaplin, Ruth Siddall: Pigment Compendium, s. 133. Routledge, 2008. ISBN 9781136373923. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 10.5.2015). (englanniksi)
- ↑ Thomas Scott: Concise encyclopedia biology, s. 869. Walter de Gruyter, 1996. ISBN 978-3110106619. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 10.5.2013). (englanniksi)