Kullankylä

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kullajoki vounna 2008. Joen takana on Kullankylän itäpuolen paikka.

Kullankylä[1] myös Kulla, Kullaankylä, ven. Мертвицы, Мertvitsy, ruots. Kullaby) oli kylä läntisellä Inkerinmaalla Kullanjoen varressa. Se sijaitsi 20 km Narvasta pohjoiseen. Asukkaina oli inkerinsuomalaisia 1940-luvulle asti.

Kylä mainitaan ensimmäisen kerran 1600-luvulla Laukaan- ja Lovatjokien välissä sijainneessa Novgorodin Šelonin viidenneksessä. Kylä ei siis kuulunut Vatjan viidennekseen, johon muu Inkerinmaa kuului. Asukkaina oli tuolloin vatjalaisia ja inkeroisia. Kylä sai luultavasti nykyisen nimen Stolbovan rauhan jälkeen 1617, jolloin alueelle muutti luterilaista väestöä Suomesta. Suureen-Narvusiin eli Kosemkinaan rakennettiin kirkko vuonna 1640 ja Kullankylä kuului siten Narvusi-Kosemkinan pitäjään, joka oli osa Narvan seurakuntaa vuoteen 1917 asti.

Perimätiedon mukaan kylän nimi juontuu siitä, että aikoinaan kaksi äveriästä asukasta väitteli, kumpi heistä on rikkaampi, ja päättivät kylvää kultarahoja, toinen joen oikealle, toinen sen vasemmalle puolelle.[1]

Kylä jakaantuu kahtia ja tuhoutuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarton rauhan (1920) seurauksena kylä jakaantui kahtia, koska Kullajoesta tuli Viron ja Neuvosto-Venäjän rajajoki. Vuonna 1926 kylässä oli 29 taloa ja 94 asukasta, joista 82 inkeriläisiä.[2] Venäjän puoleinen osa kylästä kuihtui, koska asukkaita siirrettiin kauemmaksi rajasta. Näin syntyivät 1920-luvulla kaksi kylää Risukylä ja Muntinruhka Rosonajoen varteen. Vähitellen itäinen osa katosi kokonaan 1930-luvulla, kun kuusi perhettä lähetettiin Siperiaan. Loput asukkaista siirrettiin Suureen Narvusiin, jonne myös paremmat asuinrakennukset purkamalla siirrettiin.[3]

Viron puoleinen osa kylästä kuului Viron Inkeriin. Läheiseen Kallivieriin rakennettiin kirkko vuonna 1920 ja Kullankylä kuului tähän seurakuntaan. Vuonna 1930 kylässä sijaitsi koulu ja 32 asuinrakennusta. Kylästä tuli eräänlainen Neuvostoliiton inkeriläisvainojen muistomerkki ja piikkilangalla kahtia jaettu kylä tuli tunnetuksi mm. Saima Harmajan runoteoksessa Inkerinmaan rajalla. Toisen maailmansodan aikana väestö evakuoitui Suomeen ja osa Ruotsiin. Viron puoleinen osa Kullankylää poltettiin saksalaisten joukkojen vetäytymisen yhteydessä [4], eivätkä asukkaat palanneet takaisin sodan päätyttyä. Paikka on nykyisin autio.

Kuuluisia kullankyläläisiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vaitolahti, Petsamon kahtiajaettu kylä 1920- ja 1930-luvuilla

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Angere, Johannes: Sotaa ja rauhaa rautaesiripun molemmin puolin. Kustannusliike Nide, 1957.
  2. Inkeriläisten asuttujen paikkojen luettelo vuosien 1926-1928 Leningradin alueen väenlaskun ainehiston mukaan scribd.com.
  3. Iwan Patanen: About political crimes in the rural district of Kuzemkino web.archive.org.
  4. Viktor Pajunen: Kullankylän Johannes. Inkeriläisten Viesti, 1985, nro 7-8, s. 13.