Kristillinen feminismi

Kristillinen feminismi on teologinen ja yhteiskunnallinen liike, joka pyrkii ymmärtämään ja edistämään naisten tasa-arvoa kristillisessä uskossa. Se arvostelee perinteisiä raamatuntulkintoja sukupuolten epätasa-arvon ylläpitämisestä, ja puolustaa naisten oikeuksia ja rooleja sekä uskonnollisissa että yhteiskunnallisissa yhteyksissä. Liikkeen kannattajat argumentoivat, että Raamatun tekstit vahvistavat miesten ja naisten yhtä suuren arvon ja kyvyt. He tukevat naisten osallistumista seurakuntatyöhön ja johtotehtäviin. Kriitikot taas väittävät, että tällaiset tulkinnat valikoivasti uudelleentulkitsevat kohtia kuten 1. Tim. 2:12, joka kieltää naisilta miesten opettamisen tai vallankäytön heidän yläpuolellaan. Näin ollen egalitaarinen lähestymistapa nähdään uhkaavan Raamatun auktoriteettia sukupuolten erillisistä rooleista.

Nykyinen muoto sai vauhtia 1900-luvulla erityisesti evankelikaalien keskuudessa. Se kulki rinnakkain laajempien feminististen aaltojen kanssa, mutta perusteli naisten vapautumista Raamatun omilla esikuvilla. Esimerkkejä ovat kristittyjen naisten panos äänioikeusliikkeeseen.

Merkittäviä saavutuksia ovat naisten roolin laajentuminen progressiivisissa kirkkokunnissa, kuten esimerkiksi vihkiminen papeiksi monissa päälinjan protestanttisissa kirkoissa, sekä teologiset teokset, jotka uudelleenkehystävät esimerkiksi 1. Moos. 1–3 -lukuja korostaen keskinäistä kumppanuutta hierarkian sijaan.

Historia

Eurooppalainen tausta

Kristillisen feminismin juuurien katsotaan olevan kristillisen humanistin Erasmus Rotterdamilaisen puolustuksessa naisten koulutukseen ja Raamatun lukemiseen. Vaikka useimmat reformaation ajan protestantit eivät avanneet naisia kirkon johtotehtäviin, Englannin 1600-luvun radikaalit puritaaniryhmät myönsivät naisille enemmän vapautta. Kongregationalistinaiset äänestivät seurakunnassa; baptistinaiset tunnustivat uskonsa julkisesti ja kveekarinaiset saarnasivat.

Useimmat siirtokunta-ajan amerikkalaiset naissaarnaajat olivat kveekareita. John Wesley, metodismin perustaja, uskoi, että maallikkonaiset saattoivat saada Jumalalta kutsun todistaa julkisesti ja esirukoilla. Pian naiset alkoivat toimia metodistien luokkajohtajina.

Kehitys Yhdysvalloissa

Amerikassa kristillinen feminismi mobilisoitui 1800-luvun herätyskristillisyyden ilmapiirissä, jossa saarnaajan pätevyydeksi riitti Hengen kutsu eikä välttämättä vihkimys tai koulutus. Evankelista Charles Finneyn uudet menettelytavat sallivat naisten puhua kokoontuneen miesjoukon läsnä ollessa. Myöhemmin naiset, kuten Phoebe Palmer, saavuttivat kansallista mainetta 1800-luvun puolivälin pyhitysliikkeessä. Afroamerikkalainen herätyssaarnaaja Amanda Smith saarnasi menestyksekkäästi ulkomailla ja edusti esimerkillisesti afroamerikkalaisten rohkeutta, kun he voittivat rodun ja sukupuolen kaksoisesteet.

Uskonnonvapaus sekä kirkon ja valtion erottaminen Amerikassa edistivät uusien kirkkokuntien syntyä, ja ne saattoivat käyttää naisia haluamallaan tavalla. Vapaan tahdon baptisteilla oli naissaarnajia jo vuonna 1797 (Sally Parsons) ja 1819 (Clarissa Danforth). Kongregationalistit, jotka asettivat Antoinette Brownin seurakuntatyöhön vuonna 1853, muodostuivat ensimmäiseksi yhdysvaltalaiseksi kirkkokunnaksi, joka vihki naisen papiksi. Metodistiset pyhitysliikkeen kirkot käyttivät usein naisia saarnaajina. Ensimmäinen amerikkalainen naisten oikeuksien kokous vuonna 1848 pidettiin wesleyläisessä metodistikappelissa Seneca Fallsissa, New Yorkissa. Vuoteen 1900 mennessä unitaristit ja universalistit olivat vihkineet papiksi noin 75 naista.

Raittiusliike, orjuuden vastainen liike ja naisten äänioikeus vauhdittivat kristillistä feminismiä. Abolitionisti Sarah Grimké (Letters on the Equality of the Sexes, 1837) näki yhteyksiä niiden tapojen välillä, joilla Raamattua käytettiin orjuuden oikeuttamiseksi, ja vaatimuksen välillä, että naisten tuli alistua. Frances Willardin naisten kristillinen raittiusliitto toi yhteiskunnallisesti valveutuneita naisia saarnastuoleihin. Sisällissodan jälkeinen naisten ulkomaisten lähetystyöntekijöiden määrän kasvu merkitsi sitä, että naiset opiskelivat nyt Raamattua ja teologiaa koulutuslaitoksissa. Myös varhaiset fundamentalistit tukivat usein naisten julkista palvelutyötä. Raamattuinstituutit kouluttivat naisia, joilta usein oli evätty pääsy seminaariin, evankelistoiksi, pastoreiksi ja Raamatun opettajiksi.

1900-luvun kehitys

Moninaisuus leimaa 1900-luvun feminismiä. Varhaiset helluntailaiset (esim. Maria Woodworth-Etter ja Aimee Semple McPherson) ja karismaatikot (esim. Kathryn Kuhlman) jatkoivat metodisti-pyhitysliikkeen kirkkojen perinnettä naisten julkisen palvelutyön puolustamisessa. Kaikki protestanttiset valtakirkot vihkivät nykyään naisia pappeuteen. Evankeliset feministit järjestäytyivät virallisesti vuonna 1973 perustamalla Evangelical Women’s Caucusin. Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeiset amerikkalaiset katolilaiset kyseenalaistavat yhä useammin naisten sulkemisen pappeuden ulkopuolelle.

Vaikutus

Useat naiset ovat ottaneet näkyviä teologisia rooleja sekä kirkoissa että akateemisessa maailmassa. Feministisestä teologiasta, eli selvästi naisnäkökulmasta tehtävästä kriittisestä teologisesta pohdinnasta, on tullut tunnustettu teologinen suuntaus sekä protestanttien että roomalaiskatolisten teologien keskuudessa. Rosemary Radford Ruether ja Elizabeth Schüssler Fiorenza ovat saavuttaneet näkyvyyttä tässä monimuotoisessa liikkeessä, joka joissakin ilmenemismuodoissaan on muuttunut avoimesti ei-kristilliseksi.

Katharine Bushnell, 1800–1900-lukujen vaihteessa toiminut lähetystyöntekijä ja raamatuntutkija, kritisoi patriarkaalisia Raamatun käännöksiä ja puolusti naisten oikeuksia maailmanlaajuisessa ihmiskaupan vastaisessa työssä. Hänen työnsä vaikutti myöhempään egalitaariseen ajatteluun.

Kristillinen feminismi ei koskaan ollut yksinomaan amerikkalainen ilmiö. Britanniassa Pelastusarmeijaan kuulunut Catherine Booth, Intiassa vaikuttanut Pandita Ramabai ja Skandinaviassa vaikuttanut Catherine Juell saarnasivat kukin herätyskristillisyyden yhteydessä.

Liike ei myöskä ole täysin yhtenäinen; feministit keskustelevat yhä painopisteistä ja strategioista. Se on juurtunut kuitenkin raamatulliseen kristillisyyteen: naiset on luotu yhdenvertaisina Jumalan kuvaksi, lunastuksen kautta yhdeksi Kristuksessa tehtyinä ja Hengen täysin varustamina palvelutehtävään. Tällainen vapauttava teologia ruokki yhä kristillisiä feministejä Yhdysvalloissa 1900-luvun lopulla.

Arvostelu

Liike on edelleen kiistanalainen. Vastakkaista näkemystä puolustavat kristityt väittävät, että feminismi tuo mukanaan sekulaaria kriittistä teoriaa, jossa sukupuolierot nähdään sortavina rakenteina eikä Jumalan luomajärjestyksenä. Tämä johtaa konflikteihin naispappeuden auktoriteetista ja perhejärjestelmistä. Empiiriset esimerkit, kuten Yhdysvaltain metodistikirkon jakautumiset seksuaalivähemmistöjen kysymysten ja sukupuolten egalitarismin ympärillä, osoittavat jännitteitä egalitaaristen uudistusten ja opillisen uskollisuuden välillä. Konservatiiviset ryhmät katsovat, että raamatullinen komplementaarisuus säilyttää kirkon ykseyden ja heijastaa luomisen järjestystä. Samalla liikkeen sisäiset kriitikot kyseenalaistavat sen yhteensopivuuden tekstien kanssa, jotka korostavat uhrautuvaa miesten johtajuutta avioliitossa ja seurakuntaopissa.

Katso myös

• Feministiteologia