Kokkolan valtaus
| Kokkolan valtaus | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Suomen sisällissotaa | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
250 |
n. 700 | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
4 kaatunutta |
4 kaatunutta | ||||||
Kokkolan valtaus tapahtui Suomen sisällissodan aikana 29.–30. tammikuuta 1918. Kyseessä oli osa valkoisten Pohjanmaalla käynnistämää venäläisten varuskuntien aseistariisuntaa ja valtausta. Eri puolilta Keski-Pohjanmaata kootut suojeluskuntalaiset Valkoiset tekivät aluksi epäonnistuneen hyökkäyksen Kokkolassa toimineeseen varuskuntaan, mutta saivat kaupungin haltuunsa seuraavana päivänä, kun venäläiset antautuivat neuvottelujen jälkeen. Kokkolan punakaarti ei osallistunut sotatoimiin, mutta satoja työväenjärjestöjen jäseniä vangittiin kuitenkin valtauksen jälkeisinä päivinä.
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kokkolassa tilanne oli elintarvikepulan vuoksi ollut kireä jo syksystä 1917 lähtien. Paikkakunta oli jakaantunut kaupungin ruotsinkieliseen porvaristoon ja Ykspihlajan satamakaupunginosan köyhiin työläisiin. Kokkolassa oli vahva työväen järjestyskaarti, joka marraskuun yleislakon yhteydessä otti haltuunsa kaupungin miliisilaitoksen. Lakon jälkeen levottomuudet jatkuivat edelleen ja vakavin välikohtaus tapahtui juuri ennen joulua. 22. joulukuuta järjestetyt joulumarkkinat päättyivät suojeluskuntalaisten ja työväen järjetyskaartin väliseen nujakointiin, jonka venäläiset santarmit hajottivat. Myöhemmin samana iltana kaupungissa murhattiin Kokkolan huomattavimpiin porvareihin kuulunut tehtailija Juho Piirainen.[1][2]
Vuodenvaihteen jälkeen ilmapiiri säilyi edelleen kireänä Valkoisen armeijan ylipäälliköksi tammikuun puolivälissä nimitetty kenraali C. G. E. Mannerheim antoi 25. tammikuuta käskyn Pohjanmaalla sijaitsevien venäläisten varuskuntien valtaamisesta ja aseistariisunnasta. Seudulla oli edelleen noin 7 500 Venäjän armeijan sotilasta, jotka oli sijoitettu maakuntaan ensimmäisen maailmansodan aikana Saksan maihinnousun varalta. Suunnitelman mukaisesti niiden oli tarkoitus poistua Suomesta vielä kevään aikana. Mannerheimin käskyn taustalla olivat Karjalassa puhjenneet työväen järjestyskaartien ja suojeluskuntien väliset väkivaltaisuudet. Tarkoituksena oli saada suojeluskuntalaisille lisää aseita ja toisaalta estää niiden joutuminen työväen järjestyskaartien käsiin. Operaatio käynnistyi 27.–28. tammikuuta välisenä yönä, ja seuraavan päivän aikana Etelä-Pohjanmaalla toimineet venäläiset varuskunnat antautuivat Vaasaa ja Kristiinankaupunkia lukuun ottamatta käytännössä ilman vastarintaa, kun huonosti motivoituneilla joukoilla ei ollut kiinnostusta taisteluun suomalaisia vastaan. Keski-Pohjanmaalla vallattiin Kokkolan lisäksi Pietarsaaressa ja Uudessakaarlepyyssä toimineet varuskunnat.[3]
Hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eri puolilta Keski-Pohjanmaata saapuneet suojeluskuntalaiset kokoontuivat Kokkolan eteläpuolella Kruunupyyssä, josta he varhain 29. tammikuuta siirtyivät Kokkolan maalaiskunnan puolella sijaitsevalle Kirkonmäelle.[4] Kello 8 pidettiin lyhyt kenttäjumalanpalvelus, joka päättyi kirkkoherra Isidor Erikssonin siunaukseen ja Jumala ompi linnamme -virteen.[5] Jumalanpalveluksen jälkeen noin 250 suojeluskuntalaista hyökkäsi keskustan itäpuolella Hakalahdessa sijaitsevalle Jungsborgin tykkipatterille tarkoituksenaan yllättää siellä majailevat venäläiset. Ennenaikaisesti ammuttu laukaus kuitenkin havahdutti venäläiset, jotka aloittivat kiivaan konekivääritulituksen hyökkääjiä vastaan.[6]
Tulituksen alettua suojeluskuntalaiset vetäytyivät Kokkolan keskustaan ja valtasivat Suomalaisen yhteiskoulun rakennuksen. Kun kärkijoukko oli ylittämässä Tehtaankatua aloittivat venäläiset tulituksen myös Ruotsalaiselta lyseolta, jolloin hyökkäystä johtanut jääkäri Johan Karlsson sai surmansa. Venäläisten tykistö tulitti Jungsbegistä suojeluskuntalaisten kokoontumispaikkana toiminutta Kirkonmäkeä, jolloin myös Kaarlelan kirkko kärsi pieniä vaurioita. Yhteenotto päättyi lopulta aamupäivällä kello 10, jolloin kaupunkia piirittäneet suojeluskuntalaiset perääntyivät takaisin Kruunupyyhyn.[6]
Taistelun aikana sai surmansa kolme suojeluskuntalaista ja neljä venäläistä.[4] Lisäksi venäläisten partio surmasi iltapäivällä vielä yhden suojeluskuntalaisen.lähde?
Venäläisten antautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkoisten vetäydyttyä venäläisten edustajat saapuivat pormestari Paul Cronströmin puheille esittämään vastalauseensa suojeluskuntalaisten hyökkäyksestä. Samalla Kruunupyystä tuli tieto, että Kokkolaan oli lähetetty apuvoimia Vaasasta, ja kenraali Mannerheim oli määrännyt venäläiset antautumaan kahden tunnin kuluessa. Iltapäivällä venäläiset upseerit matkustivat Kruunupyyhyn neuvotteluihin, johon valkoisten esikunnan lisäksi osallistuivat myös Kokkolan suojeluskunnan edustajat Astley Rodén, C. A. Uunila, Ernst V. Knape ja Gunnar Staudinger. Lopulta venäläiset päättivät antautua ilman vastarintaa ja sopimus allekirjoitettiin seuraavana päivänä.[6]
Venäläisten luovutettua aseensa valkoisten joukot marssivat kaupunkiin ja ottivat sen haltuunsa. He saivat venäläisiltä muun muassa viisi tykkiä, useita konekivääreitä sekä 150 hevosta ja runsaasti muita tarvikkeita.[6] Vangeiksi jääneet venäläiset toimitettiin helmikuun alkupäivinä Uudenkaarlepyyn vankileirille.[7]
Juhlavalaistun raatihuoneen edustalla järjestettiin vielä samana iltana valtauksen kunniaksi paraati, jota oli seuraamassa myös kenraali Mannerheim. Paikalla sijaitseva kauppatori nimettiin myöhemmin hänen mukaansa Mannerheiminaukioksi.[4]
Valtauksen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.JPG)
Valtauksen jälkeisinä päivinä Kokkolassa vangittiin satoja punaisiksi luokiteltuja työväenjärjestöjen jäseniä, jotka sijoitettiin kaupunkiin perustetulle vankileirille. Kokkolaan tuotiin vangittuja punaisia myös mualta Suomesta. Kesäkuun alussa heidät siirrettiin Tammisaaren vankileirille, jossa syksyyn mennessä kuoli 152 Kokkolasta tuotua vankia.[7]
Kokkolan eteläpuolella sijaitsevassa Norrmossenissa teloitettiin 29. huhtikuuta Kokkolan suojeluskunnan päällikön Astley Rodénin johdolla 47 punavankia, jotka haudattiin paikalle kaivettuun joukkohautaan. Vuonna 1967 vainajat siirrettiin kirkkoherra Johannes Sillanpään aloitteesta Marian hautausmaalle.[8] Joidenkin tietojen mukaan paikalta siirrettiin tuolloin jopa 56 vainajaa. Heistä 23 oli kotoisin Kokkolasta tai Kokkolan maalaiskunnasta ja loput muualta Suomesta.[9] Lisäksi Marian hautausmaan lähellä ammuttiin 13. toukokuuta seitsemän Ähtäristä tuotu punaista.[10] Kokkolasta vietiin ihmisiä teloitettavaksi myös Nurmoon, jossa huhtikuun alussa ammuttiin ainakin 14 Kokkolan vankileiriltä tuotua vankia.[11]
Ehdonalaiseen vapautettuja työläisiä alettiin kesän aikana kuulustelemaan Oulussa, minkä vuoksi osa heistä pakeni uusien teloituksien pelossa veneillä Ruotsiin. Pakolaisten joukossa oli muun muassa myöhemmin 1930-luvulla kansanedustajana toiminut Aukusti Mäenpää.[12]
Muistomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nykyisin Mannerheiminaukiona tunnetulle Raatihuoneen aukiolle pystytettiin vuonna 1920 kuvanveistäjä John Munsterhjelmin suunnittelema Kokkolan vapaudenpatsas. Siihen on kaiverrettu valtauksen yhteydessä surmansa saaneiden suojeluskuntalaisten nimet.[13] Heidät haudattiin Marian hautausmaalle 8. maaliskuuta yhdessä kolmen muualla käydyissä taisteluissa kaatuneen kokkolalaisen valkoisen kanssa.[4]
Punaisten hautamuistomerkki pystytettiin Marian hautausmaalle vasta vuonna 1968.[10] Myös Norrmossenin teloituspaikalla on muistomerkki. Paikalle pystytettiin yksinkertainen muistokivi jo vuonna 1932, ja myöhemmin kiveen kiinnitettiin teloituksista kertova laatta.[9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Tapio, Ilari; Kuikka, Joonas; Mäkelä, Juho: Sisällissodan uskomattomat tarinat: naiset aseissa, sankarilapsisotilas ja keikaripunapäällikkö 3.12.2017. Forssan Lehti. Arkistoitu 7.3.2018. Viitattu 6.3.2018.
- ↑ Store, Maria: Kokkolan kuuma joulukuu 1917 - tehtailija Juho Piiraisen murha jäi ikuiseksi arvoitukseksi 11.12.2017. Kp24. Viitattu 6.3.2018.
- ↑ Westerlund, Lars: ”Vaasan valtauksen venäläissurmat 28.1.1918”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22. Osa 2.1. : Sotatapahtumat 1918–22. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-4-X.
- ↑ a b c d Björkqvist, Ida-Maria: 16-åriga Jonas blev inbördeskrigets första offer i Karleby 18.2.2018. Yle Nyheter. Viitattu 6.3.2018. (ruotsiksi)
- ↑ Furu, Heimer: Terjärv skyddskår och frihetskriget 1918 13.11.2005. Loffe.net. Viitattu 22.3.2018. (ruotsiksi)
- ↑ a b c d Taistelu Kokkolasta kokkola.fi. 23.2.2016. Arkistoitu 7.3.2018. Viitattu 6.3.2018.
- ↑ a b Punaisten kohtalo 23.2.2016. Kokkolan kaupunki. Arkistoitu 7.3.2018. Viitattu 6.3.2018.
- ↑ Toiviainen, Hillevi: Kokkolan kaupungin historia : 4. osa 1879–1945, s. 338–339. Kokkola: Kokkolan kaupunki, 1994. ISBN 951-96189-6-1.
- ↑ a b Åström, Bernhard; Frilund, Christina: Kaarlelan pitäjän historia 3, s. 570–571. Suomentanut Hannes Virrankoski. Kokkola: Kokkolan kaupunki, 2002. ISBN 951-98461-7-4.
- ↑ a b Kokkola : Vakaumuksensa puolesta henkensä menettäneiden muistomerkki Punaisten muistomerkit. 3.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 6.3.2018.
- ↑ Nurmo : Teloitettujen muistomerkki Punaisten muistomerkit. 3.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 6.3.2018.
- ↑ Mäenpää, Heimo: Ykspihlajan vaiettu historia ETT Erikoistietotoimisto. 10.10.2012. Kokkolan kaupunki. Arkistoitu 7.3.2018. Viitattu 6.3.2018.
- ↑ Vapaudenpatsas takaisin kotipaikalleen 20.6.2010. Yle Uutiset. Viitattu 6.3.2018.
