Pohjois-Amerikan koillisen metsäalueen intiaanit

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Koillisen metsän intiaanit)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Menomineet pyytämässä lohta lyhtyjen valossa yöllä, Paul Kanen maalaus 1800-luvulta.

Pohjois-Amerikan koillisen metsäalueen intiaanit olivat Suurten järvien ympäristössä ja vastaavilla leveyksillä Atlantin rannikoille eläneitä intiaaneja. Nämä intiaanit olivat kieleltään, elinkeinoiltaan ja kulttuuriltaan moninaisia[1]. Etelässä maanviljely oli synnyttänyt suuria päällikkökuntia, kuten irokeesien liiton. Pohjoisessa oli micmacien tyyppisiä vuodenaikojen mukaan kierteleviä metsästäjä-keräilijöitä. Asuntona oli tuohella, kaislamatoilla tms. peitetty wigwam, joka saattoi olla muun muassa kupumainen, kartiomainen tai pitkänomainen tynnyri- tai satulakattoinen. Chippewat tunnetaan parhaiten tuohikanooteistaan, menominet vedessä kasvavan intiaaniriisin keruusta ja koko alue vaahterasokerista, josta intiaanit tekivät siirappia. Koillinen metsäalue rajoittui pohjoisessa subarktiseen alueeseen, etelässä kaakkoiseen metsään ja lännessä preeriaan. Englantilaiset ja ranskalaiset asettuivat tänne jo 1500-luvulta alkaen. Eurooppalaisten tulo vaikutti hyvin tuhoisasti moniin koillisalueiden heimoihin. Monien heimojen väki väheni intiaanisodissa, nälän ja kulkutautien takia. Esimerkiksi pequot-kansa tuhoutui Englannin siirtokuntia ja heidän intiaaniliittolaisia vastaan käydyssä sodassa. Pequot-sotureita surmattiin armotta, vietiin orjuuteen Bermudalle ja jäljelle jääneet hajaantuivat muihin heimoihin. Laajemmin koillisalueen intiaaneja pakeni tai siirrettiin länteen.


Koillisalue on lähinnä kulttuuria, ei kieltä kuvaava alue. Kielellisesti koillisalueen intiaanit jakautuivat lähinnä algonkinien, irokeesien ja siouxien sukuisiin kansoihin. Koillisalue kuului laajempaan itäiseen metsäalueeseen. Maanviljely oli peruselinkeino lukuun ottamatta aivan pohjoista, ja kaikki metsästivät ja keräilivät ainakin jossain määrin, mutta varsinkin koillisella alueella intiaanien kulttuurierot olivat suuria[2]. Kanadan kaakkoisosan ja Yhdysvaltain koillisalueen intiaanit asuivat Suuria järviä ympäröivällä laajalla Atlantilta Mississippin haaroille Wisconsiniin ja Illinoisiin ulottuvalla alueella.

Pohjois–eteläsuunnassa koillisalue ulottui hieman Saint Lawrence-joen ja Suurten järvien pohjoispuolelle sen sivuhaaroihin ja etelässä Oklahoma-joelle ja Marylandin ja Kentuckyn leveyksille[3]. Alue oli melko järvistä ja jokista. Seutu oli ennen eurooppalaisten tuloa hyvin metsäistä[4]. Pohjois-Amerikan koillisalueen intiaaneja kutsutaan myös nimillä pohjoisvaltioiden intiaanit, suuren metsän intiaanit[5], pohjoiset metsäintiaanit, itäiset metsäintiaanit, koillisalue[6] Alueen algonkinit jaetaan alueella itäisiin ja läntisiin, itäisiä olivat muun muassa rannikon micmacit ja läntisempiä keski-algonkinit, joita olivat muun muassa chippewat[7].

Koillisalueella asui 1600-luvun alussa ehkä noin 0,25 miljoonaa intiaania[8]. Koillisalueen heimojen väestömäärät olivat melko pieniä vuonna 1700[9]. Vuonna 2020 julkaistun tutkimuksen mukaan intiaanien vaikutus ympäristöön Uuden-Englannin rannikkoalueella oli minimaalinen noin 14 000 vuotta, kunnes eurooppalaiset saapuivat Pohjois-Amerikkaan[10].

Ilmasto ja elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmasto on etelässä lämpimänlauhkea, pohjoisosassa maissi ei kasva, koska kasvukausi on niin lyhyt[11]. Eteläisten algonkinien ja irokeesien kulttuuri muistutti paljon etelävaltioiden intiaanien viljelyyn pohjautuvaa elämäntapaa. Maissin lisäksi viljeltiin papua, kurpitsaa ja auringonkukkaa. Auringonkukkaa viljeltiin ehkä ensiksi juuri Ohiojoelle eli alueen eteläisimmässä osassa. Tupakkaa viljeltiin miltei kaikkialla. Metsästys oli tärkeämpi elinkeino kuin etelässä, ja irokeesitkin hajautuivat syksyllä metsästämään valkohäntäpeuraa, vapitihirviä, kalkkunaa, ja muuttokyyhkyä. Lännessä metsästettiin lisäksi biisonia, pohjoisessa hirveä[12]. Atlantin rannikoilla kalastettiin lohta, turskaa, makrillia ja seitiä, ja suurilla järvillä sampea, siikaa ja lohikala Christivomer namaycushia. Rannikoilla keräiltiin nilviäisiä ja äyriäisiä eli simpukoita, rapuja jne. Marjat, pähkinät ja syötävät juuret kerättiin, ja ainakin irokeesit tiettävästi sienestivätkin. Suurten järvien yläosissa ja Mississippin latvoilla kerättiin intiaaniriisiksi kutsuttua ravitsevaa vesikasvia, joka oli menominien pääasiallinen ravinnonlähde, mutta joka kasvoi koko koillisalueella luonnonvaraisena[12]. Koko alueella sokerivaahterasta valutettiin mahlaa, jotta siitä voitaisi keittää vaahterasiirappia.

Mutta pohjoisessa viljely saattoi olla vähäisempää, vain tupakan viljelyä. Maissin viljelyn pohjoisraja kulki Yläjärven etelärannoilta Halifaxin seuduille[13]. Siellä metsästys ja kalastus sekä keräily olivat olennaisen tärkeitä elinkeinoja. Pohjoisessa yhteiskunta oli hajanaisten metsästäjäryhmien vuotuista liikehdintää, etelässä oli suuria päällikkökuntia ja alkeellisia "valtioita", ja siellä maanviljelyn merkitys oli suuri. Maanviljely oli lähinnä puutarhaviljelyä. Uusi pelto raivattiin kaskeamalla, käytettiin kuokkaa, istuttamiseen keppiä ja naiset viljelivät[1]. Kauppaa esiintyi vain jonkin verran. Suurten järvien ojibwayt myivät kuparia, jonka tuotanto alueella alkoi tuhansia vuosia sitten.

Asumukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irokeesien pitkätalo.

Saint Lawrencen alangolla vallitsi irokeesiliitto. Irokeesien kulttuuri oli melko mutkikas pitkine tuohisine taloineen, linnoitettuine kylineen ja päällikköineen. Maata viljelevät etelän angonkinit asuivat suurissa paaluaidoin ympäröidyissä jopa tuhansien asukkaiden kylissä. Wigwami oli riu'uista tehty ristikko, jonka päällä kateaineena puunkuorta, kaislamattoja, tuohta tai muuta kasviainesta. Kaakkoisten algonkinien wigwam oli irokeesien pitkätalon tyyppinen mutta pienempi. Pohjoisten algonkinien maja oli lännessä kupoli, idässä kartiomainen kota. Yhdysvaltain alueella suurilla järvillä ja Ohiojoen seuduilla kesäwigwam oli suorakaidemainen, satulakattoinen eli muodoltaan eurooppalaista taloa muistuttava, ja talviwigwam kupolimainen puunkuorella tai kaislamatolla katettu[14]. Tyypillisiä pohjoisalueen intiaaneja olivat chippewat[15], jotka tekivät tuohikanoottejalähde?.

Päänahan nylkeminen, sotaisuus ja kidutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koillisalueen intiaanit olivat yleensä sotaisia ja kävivät pieniä kahakoita keskenään muun muassa verikostoista, kunniasta ja joskus pyyntimaistakin. Naiset ja lapset adoptoitiin heimoon, mutta yleensä miehet surmattiin kiduttamalla paaluun sidottuna, joskus otettiin päänahka mutta ei henki. Päänahan ottaminen ja kidutus olivat alussa vain irokeesien ja huronien[16] rituaalisia tapoja, jotka olivat levinneet etelästä ennen eurooppalaistan tuloa[17]. 1600-luvulla kidutus ja skalpeeraus levisivät myös angonkineille, joilla oli aiemmin tapana ottaa voitonmerkiksi koko vihollisen päälähde?.

Eurooppalaisten ajan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Pääartikkelit: Virginian intiaanisodat ja Pequot-sota

Eurooppalaiset perustivat siirtokuntia alueen rannikolle 1600-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä. Alussa siirtokunnat olivat niin heikoilla, että ystävällismieliset intiaanit auttoivat pysymään valkoisia hengissä. Kun siirtolaisia tuli yhä enemmän 1600-luvun edetessä, valkoiset ajautuivat sotiin heimon toisensa jälkeen, monestikin joidenkin intiaaniliittolaisten auttamana. Alussa ainakin Virginian siirtokunnan ja powhatanien välit olivat vaihtelevia, pieniä kahakoita sattui mutta suuri sota vältettiin muun muassa intiaaninainen Pocahontasin ja tämän isän Powhatanin ansiosta. Kun valkoisia siirtolaisia alkoi noin vuoden 1620 jälkeen tulla enenevissä määrin, intiaanit aloittivat sodat valkoisia vastaan muun muassa Virginiassa.

Toinen syy sotiin valkoisten kanssa oli ainakin powhatanien ja pequotien tapauksessa se että kilpailevat heimot aiheuttivat näille tappioita, ja päälliköt kääntyivät nyt valkoisia vastaan. Lopullinen syy sotiin saattoi olla jommankumman tekemä vääryys, pequoteille tuhoisa sota alkoi vuonna 1636 toiseen heimoon kuuluvan pojan surmattua erään kauppa-aluksen kapteenin. Eurooppalaiset vaikutteet muun muassa kiväärit alkoivat levitä intiaanien pariin 1600-luvulla. Englanti onnistui karkottamaan kilpailevat siirtomaavallat alueeltaan vuoteen 1664 mennessä[18]. Näin koillisalueesta jäivät taistelemaan Ranska ja Englanti. Ranska levittäytyi Mississippin ja Suurten Järvien seuduilla 1600-luvun loppuun menneessä vaikka taistelivat vielä silloin meskwakeja vastaan. Näihin aikoihin intiaanikansat hävittivät toisia intiaanikansoja, esim. irokeesit ja susquehannockit tuhosivat Ohiojoen seudun intiaanit 1650-luvulta alkaen kolmessa vuosikymmenessä. Ranskan intiaaniliittolaiset olivat mukana 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa käydyissä Pfalzin perimyssodassa ja Espanjan perimyssodassa. Noin vuonna 1750 Englannilla ja Ranskalla oli laajat alueet hallussaan itäisestä metsästä johon koillisaluekin kuului. Näiden välinen appalakkien alue oli tosin intiaaneilla. Monet eurooppalaiset vaikutteet, mm kuparikattilat, rautaesineet ja viski olivat levinneet laajalle intiaanien keskuuteen[19]lähde tarkemmin?. Ranska voitti vuonna 1754 taistelun Ohion seudusta. Pian käytiin seitsemänvuotinen merisota, jossa monet intiaaniheimot tukivat Ranskaa, mutta vain lenapit ja mingot Englantia[18]. Alussa Ranska oli voitokas, ja intiaanien sissit hävittivät pahoin Englannin joidenkin siirtokuntien raja-alueita. Englantilaiset kuitenkin voittivat sodan ja rauha solmittiin 1763.

Sota voimisti sissisodassa ryöstösaalista saaneiden Ranskan puolella taistelleiden intiaanien itseluottamusta, ja he helusivat kostaa Englannille tappionsa. Tällöin intiaanipäällikkö Pontiacin johdolla alkoi vuonna 1763 Pontiacin sota, jossa intiaanit alussa kukistivat viekkaudella monia englantilaisten linnakkeita. Jälleen kerran intiaanit tuhosivat englantilaisten rajaseutua pahoin. Shawneet sotivat Lordi Dunmoren sodan englantilaisia vastaan 1774. Vuonna 1777 Yhdysvaltain vapaussodassa suurin osa koillisista intiaaneista tuki kuitenkin Englantia, mutta melkoinen osa kuitenkin Yhdysvaltoja[20]. George C. Clark onnistui vuosien 1780 ja 1782 sotaretkillään rauhoittamaan Ohiojoen pohjoispuolta menestyneillä sotaretkillään, mutta intiaanit jatkoivat yhä sissisotaansa johon liittyi ryöstelyä. Yhdysvaltain valta levittäytyi koko koillisalueelle 1700-luvun parina viimeisenä vuosikymmenenä.

Shawneet sotivat Kentuckyssä vuoden 1786 tienoilla, jolloin muiden alueen heimojen sotainto oli laantunut. Intiaanit voittivat Yhdysvaltain armeijan Ohiojoen seuduilla kaksi kertaa, vuosina 1790 ja 1791. Mutta vuonna 1795 prikaatinkenraali Anthony Wayne voitti metsäsotaan koulutettujen joukkojensa avulla shawneepäällikkä Sinitakin johtamat soturit. Ohion tappiot synnyttivät pohjoiseen Tecumsehin ja hänen veljensä, pappisjohtaja Tenskwatawan johtaman liittokunnan, jolle Kanadan englantilaiset antoivat aseita. Kahakat alkoivat 1810, valkoiset voittivat Tenskwatawan 1811. 1812 alkoi Englannin ja Yhdysvaltain välinen sota, jossa monet intiaanit tukivat Kanadan englantilaisia. Sota jatkui vuoteen 1814, minkä jälkeen koillisalueella tehtiin vain sacien vuonna 1832 aloittama intiaanikapina[21]. Nyt amerikkalaiset häätivät alueen intiaanit Mississippin länsipuolelle, missä käytiin myöhemmän tasankojen intiaanisodat. Lännessä intiaanit alkoivat viettää preeriaintiaanien tyyppistä liikkuvaa biisoninmetsästys- ja tiipiiasumiselämää hevosella ratsastaen. Vuonna 1860 valkoiset kokosivat suurimman osan itäisen alueen intiaaneista Oklahoman reservaattiin.

Aluejako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Koillisalue on niin laaja, että se voidaan jakaa kolmeen suuralueeseen[22]

  • Rannikko Pohjois-Carolonasta Woodsjärven eteläpuolelle, lähinnä itäisä algonkin-heimoja mm micmac, delaware, powhatan
  • Saint Lawrence-joen alanko, pohjoisia irokeesiheimoja, muun muassa mohawk, onondaga, erie, susquehannock
  • Suurten järvien ja jokien alue: Suuria järviä ympäröivä alue, keskimmäisiä algonkin-heimoja

Heimot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pentti Virrankoski: Pohjois-Amerikan intiaanit - intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukon-joelle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-7887.
  • Pentti Virrankoski: Pohjois-Amerikan intiaanit - Rio Granden pohjoispuolella asuneiden intiaanien kulttuuri ja historia, 3. p.. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura, 1980. ISBN 951-95433-9-2.
  • Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri intiaanikirja. Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4749-7.
  • Gilbert Legay: Intiaaniatlas. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20440-4.
  • Carl Waldman: Atlas of North American Indian. Facts of File publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9. (englanniksi)
  • Carl Waldman. New York, Oxford: Facts of File Publications, 1988. ISBN 0-8160-1421-3. (englanniksi)
  • Henriksson: Alkuperäiset amerikkalaiset. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9.
  • W. C. Sturtevant & B. G. Trigger (toim.): Handbook of North American Indians: Northeast. Smithsonian Institute, 1978.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 79.
  2. ↑ Taylor & Sturtevant 1996, Suuri intiaanikirja, Koillisalueet, sivu 224−
  3. ↑ Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 79–80, Pohjoisvaltioiden intiaanit
  4. ↑ Legay s. 15
  5. ↑ Gilbert Legay: Intiaaniatlas, s. 5.
  6. ↑ Markku Henriksson: Kotka ja vaahteranlehti - Johdatus Pohjois-Amerikan tutkimukseen, Yliopistopaino Helsinki 1994, Oppimateriaaleja 26, ISSN 0784-0640, ISBN 951-45-6628-9, s. 91.
  7. ↑ Taylor & Sturtevant 1996, Suuri intiaanikirja, s. 225.
  8. ↑ Virrankoski 1994, s. 93.
  9. ↑ Taylor & Sturtevant 1996, s. 224.
  10. ↑ Native Americans Barely Had Any Impact on the Landscape for 14,000 Years, Then Europeans Arrived Newsweek. 21.1.2020. Viitattu 23.1.2020. (englanniksi)
  11. ↑ Virrankoski 1994, s. 79.
  12. ↑ a b Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 80.
  13. ↑ Carl Waldman: Atlas of North American Indian, 1985. ISBN 0-87196-850-9, s. 29.
  14. ↑ Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 82, 84, kupolimainen talviwigwam s. 134.
  15. ↑ Suuri intiaanikirja, s. 224.
  16. ↑ Taylor & Sturtevant 1996, s. 236.
  17. ↑ Virrankoski 1994, s. 85.
  18. ↑ a b Virrankoski 1994, s. 86.
  19. ↑ Virrankoski 1994
  20. ↑ Virrankoski 1994, s. 91.
  21. ↑ Virrankoski 1994, s. 92.
  22. ↑ Taylor & Sturtevant 1996, s. 224−225
  23. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag Sturtevant and Trigger, ix
  24. ↑ a b c d e f Sturtevant ja Trigger, 241
  25. ↑ a b c Sturtevant ja Trigger, s. 255.
  26. ↑ a b c d Sturtevant ja Trigger, s. 198.
  27. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Sturtevant ja Trigger, s. 161.
  28. ↑ Sturtevant ja Trigger, s. 96.
Pohjois-Amerikan alkuasukkaiden kulttuurialueet
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Indigenous peoples of the Northeastern Woodlands
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pohjois-Amerikan_koillisen_metsäalueen_intiaanit&oldid=21768066”