Kloramfenikoli

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kloramfenikoli
Kloramfenikoli
Kloramfenikoli
Systemaattinen (IUPAC) nimi
2,2-dikloori-N-[(1R,2R)-1,3-dihydroksi-1-(4-nitrofenyyli)propan-2-yyli]asetamidi
Tunnisteet
CAS-numero 56-75-7
ATC-koodi D06AX02
PubChem 5959
DrugBank DB00446
Kemialliset tiedot
Kaava C11H12N2Cl2O5 
Moolimassa 323,126
SMILES Etsi tietokannasta: eMolecules, PubChem
Fysikaaliset tiedot
Sulamispiste 150,5 °C (303 °F) [1]
Liukoisuus veteen 2,5 g/l (25 °C)[1]
Farmakokineettiset tiedot
Hyötyosuus 75–90 %
Proteiinisitoutuminen 50–60 %[1]
Metabolia Hepaattinen
Puoliintumisaika 2–4 tuntia[2]
Ekskreetio ?
Terapeuttiset näkökohdat
Raskauskategoria

?

Reseptiluokitus
Antotapa Oraalinen, topikaalinen, injektio

Kloramfenikoli (C11H12Cl2N2O5) on ensimmäinen niin kutsutuista laajakirjoisista antibiooteista, joka tehoaa moniin bakteereihin. Vaikutukseltaan se on bakteeriostaattinen. Kloramfenikolilla on vakavia sivuvaikutuksia, minkä vuoksi sen käyttö on vähentynyt.

Vaikutusmekanismi ja metabolia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kloramfenikoli kiinnittyy bakteerien ribosomien suurempaan 50S-alayksikköön kovalenttisesti. Tämä estää bakteerien proteiinisynteesin ja siten niiden kasvun ja lisääntymisen. Yhdiste tehoaa muun muassa anaerobisiin bakteereihin, Chlamydia-suvun bakteereihin ja mykoplasmoihin. Suomessa sitä käytetään lähinnä silmätulehdusten hoitamiseen silmätippoina, mutta muualla sitä käytetään muihinkin infektioihin, kuten koleraan.[2][1] Kloramfenikoli on optisesti aktiivinen yhdiste ja bakteeriostaattista tehoa on ainoastaan sen (-)-isomeerilla. Rakenteellisesti tärkeitä seikkoja aktiivisuuden kannalta on 1,3-propaanidioli-yksikön D-konfiguraatio ja vahvasti elektroneja puoleensavetävä nitroryhmä aromaattisessa renkaassa.[3]

Ihmisen elimistössä maksa metaboloi kloramfenikolin suurimmilta osin. Tärkeimmät sen aineenvaihduntatuotteista ovat konjugaatin muodostuminen glukuronihapon kanssa ja pelkistyminen ja hydrolyysi. Vastasyntyneillä lapsilla glukuronidaatio ei toimi yhtä tehokkaasti kuin aikuisilla, joten puoliintumisaika on huomattavasti pidempi, jopa 30 tuntia.[1][2]

Haittavaikutukset ja resistenttiys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lievimpiä kloramfenikolin aiheuttamia haittavaikutuksia ovat huonovointisuus ja ripuli. Yksi vakavammista sen aiheuttamista haittavaikutuksista liittyy sen luuydintoksisuuteen ja se voi aiheuttaa jopa kuolemaan johtavan luuydinsupression eli aplastisen anemian. Tämä haittavaikutus on yhdistetty aromaattisen renkaan nitroryhmään. Vastasyntyneille lapsille kloramfenikoli voi aiheuttaa niin kutsutun harmaan lapsen oireyhtymän, joka on useimmiten tappava. Tyypillisiä oireita ovat ihon harmaa väri ja hypotermia.[1][2][3]

Bakteerit kehittävät suhteellisen helposti resistenttiyden kloramfenikolille. Lääkeainetta inaktivoiva entsyymi bakteereissa on kloramfenikoliasetyylitransferaasi, ja resistenttiys välittyy plasmidien kautta. Kloramfenikoliasetyylitransferaasi liittää kloramfenikolin hydroksyyliryhmiin asetyyliryhmän, jolloin muodostuu 1-O-asetyyli-, 3-O-asetyyli- ja 1,3-di-O-asetyylijohdannaisia, jotka ovat tehottomia antibiootteina.[3]

Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kloramfenikoli eristettiin vuonna 1947 Streptomyces venezuelae -bakteerista ja sitä valmistettiin bioteknisesti. Nykyään sitä valmistetaan pääasiallisesti synteettisesti ja kloramfenikoli on ainoa täysin synteettisesti valmistettava antibiootti. Kloramfenikolisynteesin lähtöaineena käytetään 4-nitroasetofenonia, josta saadaan kloramfenikolia seitsemän reaktiovaiheen jälkeen.[3][4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Chloramphenicol DrugBank. Viitattu 22.4.2013. (englanniksi)
  2. a b c d Raimo K. Tuominen ja Pekka T. Männistö: 52. Proteiinisynteesiä estävät mikrobilääkkeet Farmakologia ja toksikologia. Medicina. Viitattu 24.3.2013.
  3. a b c d Tattanahalli Nagabhushan, George H. Miller & Kanwal J. Varma: Chloramphenicol and Analogues, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 22.4.2013
  4. Ṛuben Vardanyan, Victor J. Hruby: Synthesis of essential drugs, s. 483. Elsevier, 2006. ISBN 978-0-444-52166-8. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 22.4.2013). (englanniksi)
Tämä lääketieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.