Kiintymyssuhdeteoria

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Äiti ja lapsi.

Kiintymyssuhdeteoria (engl. Attachment theory) perustuu brittiläisen psykiatrin ja psykoanalyytikon John Bowlbyn ajatuksiin ja tutkimuksiin 1960- ja 1970-luvulta. Jo 1950-luvulla toiseksi teorian kehittäjäksi Bowlbyn ohella tuli yhdysvaltalainen Mary Ainsworth. Kiintymyssuhdeteoriassa on vaikutteita sekä psykoanalyysin periaatteista että eläinten käyttäytymistä tutkivasta etologiasta, eläinten leimautumiskäyttäytymisen ja kiintymyskokeiden alueelta (erityisesti lääkäri-biologi Konrad Lorenz ja psykologi Harry Harlow). Näistä lähtökohdista Bowlby päätteli, että myös ihmislapsen varhaiskehitystä säätelee vahvasti turvallisuuden tarve ja pyrkimys pysytellä erityisesti vaarallisissa tilanteissa mahdollisimman lähellä hoivaavaa aikuista. Bowlbyn (1979) mukaan ”kiintymyssuhdeteoria on yritys käsitteellistää ihmisen taipumusta muodostaa voimakkaita tunnesiteitä toisiin ihmisiin ja selittää niitä ahdistuksena, vihamielisyytenä, depressiona ja tunteiden eristämisenä ilmeneviä stressin muotoja, jotka aiheutuvat tahattomista erokokemuksista ja menetyksistä” (suom. Jari Sinkkonen).[1]

Kiintymyssuhdeteorian lähtökohta on luonnonvalinnan tuloksena ihmisessä ja ylipäätään kädellisissä kehittynyt kiintymyssysteemi, jonka tarkoitus on tarjota avuttomalle jälkeläiselle turvaa ympäristön vaaroja vastaan.[2]

Yksilö tavallaan kysyy kaiken aikaa: ”Onko kiintymyshahmoni riittävän lähellä?” Tavallisesti lapsella on yksi ensisijainen kiintymyshahmo – yleensä äiti, kuitenkin kiintymyssuhdeteorian mukaan lapsen ensisijainen kiintymyshahmo voi olla muukin kuin äiti (kuten isä); tärkeintä on kiintymyksen rakentumiseen tähtäävän käyttäytymisen omaksuminen.[3] Lasten kiintymyssysteemin on todettu muodostuvan etenkin sillä perusteella, kuinka luotettavasti ja ennustettavasti äiti reagoi lapsen läheisyydentarpeeseen. Lapsi oppii luottamaan äidin rakkauteen ja samalla muodostuu perusturvallisuus, joka on varhaislapsuuden tärkein kehitystehtävä. Kiintymyssuhteen laatu vaikuttaa lapsen persoonalliseen kehitykseen.[2]

Kiintymyssuhdemalleja ovat luokiteltu seuraavasti:

  • turvallinen kiintymyssuhde
  • turvaton kiintymyssuhde
    • hajanainen kiintymyssuhde
    • ristiriitainen kiintymyssuhde
    • välttelevä kiintymyssuhde.

Yhdysvaltalainen lastenlääkäri William Sears on hahmotellut teorian pohjalta käytännöllisen vanhemmuuden tyylin, kiintymysvanhemmuuden.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sinkkonen, Jari: Kiintymyssuhdeteoria – tutkimus löydöksistä käytännön sovelluksiin. (Katsaus) Duodecim, 2004, 120. vsk, nro 15, s. 1866–1873. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 8.8.2020.
  2. a b Näreaho, Leo: Kunnianhimoinen kirja uskonnonfilosofiasta. Tieteessä tapahtuu, 2006, 24. vsk, nro 7, s. 77–80. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 8.8.2020.
  3. Holmes, J.: John Bowlby and Attachment Theory, s. 69. Lontoo: Routledge, 1993. ISBN 0-415-07730-3. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kiintymyssuhdeteoria.

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englanniksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]