Kihomato

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kihomato
Oxyuris vermicularis.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Sukkulamadot Nemata
Luokka: Secernentea
Lahko: Ascaridida
Heimo: Oxyuridae Cobbold, 1864
Suku: Enterobius Leach, 1853
Laji: vermicularis
Kaksiosainen nimi
Enterobius vermicularis
(Linnaeus, 1758)
Katso myös
 Commons-logo.svg Kihomato Commonsissa

Kihomato (Enterobius vermicularis) on ihmisen suolistossa elävä sukkulamatoihin kuuluva loinen. Koiras on noin 0,5 senttimetriä ja naaras noin senttimetrin pituinen. Kihomato käyttää ravintonaan suoliston ravinteita, erityisesti glukoosia. Tieteellisen nimen enterobius on latinaa ja tarkoittaa ’suolistossa elävää’, vermiculus ’pikkumatoa’.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muiden sukkulamatojen tapaan kihomadolla on lieriömäinen vartalo ja sitä peittävä kutikula, jonka kolme ulonta kerrosta ovat rakentuneet kollageenistä ja muista aineista. Kutikulan ansiosta madot pystyvät tunkeutumaan eläinten ruoansulatuskanaviin. Koiraspuoliset kihomadot ovat 2–5 millimetriä pitkiä ja 0,1–0,2 millimetriä leveitä ja naaraat 8–13 millimetriä pitkiä ja 0,3–0,5 millimetriä leveitä. Koiraiden häntä on mutkalla, kun naarailla se on suorakärkinen.[1]

Munat ovat suippomaisia ja litistyneitä toiselta kyljeltään. Niiden pituus on 50–60 mikrometriä ja leveys 20–30 mikrometriä. Munissa on viisi kalvoa. Sisimpänä on lipidikalvo. Uloimman kalvon tehtävänä on tehdä munista tahmaiset ja siten isännälleen kutisevat, mikä on tärkeätä kihomadon elinkierrolle. Toukat eroavat aikuisesta yksilöistä vain koon puolesta.[1]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kihomatoja tavataan ympäri maailmaa, ja niitä löytyy käytännössä kaikkialta, missä asuu ihmisiä. Ne kehittyvät ja lisääntyvät ihmisen suolistossa ja laittavat munat ulos elimistössä uutta isäntää etsimään.[1]

Kihomatotartunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tartunta ja oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kihomatotartuntaa kutsutaan kihomatotaudiksi, eli enterobiaasiksi.[2] Tartunnan saadaan munien nielemisestä, ja jo yksikin muna voi aiheuttaa infektion. Munia ei pysty näkemään paljain silmin, ja ne säilyvät useita päiviä tartuttavina.[3] Kihomatoja esiintyy ainoastaan ihmisillä, eikä niitä vastoin yleisiä harhaluuloja saa esimerkiksi mullasta tai vesijohtovedestä. Kihomadot ovat yleisempiä lapsilla kuin aikuisilla.

Suurin osa kihomatotartunnan saajista ei saa mitään oireita, ja oireisiin vaaditaan runsaasti matoja. Yleisin oire on kutina peräaukon ympärillä, välilihassa ja naisilla joskus sukuelinten ulko-osissa. Oireet aiheuttavat näillä seuduilla liikkuvat toukat. Kutinan huomaa parhaiten öisin, ja se voi häiritä unta ja aiheuttaa lapsilla uudestaan yökastelua. Kihomato ei aiheuta muita sairauksia, eikä se ole vaarallinen. Kihomato elää noin kuukauden, mutta sairastava voi tartuttaa itsensä uudestaan, jos hän raapii peräaukon ympäristöä, jolloin munia voi joutua käsien kautta edelleen suuhun.[3]

Tartunnan varmistus ja hävitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kihomatotartunta varmistetaan usein peräaukon ympäriltä otetusta tikkunäytteestä. Tavallisesta purkkiin otetusta ulostenäytteestä kihomatotartunta löydetään vain noin kymmeneltä sitä sairastavalta. Mikroskoopilla nähtynä madon ja sen munien ulkonäkö pystytyään varmistamaan.[3]

Kihomatotartuntaa hoidetaan lääkekuurilla. Siihen tehoavat Suomessa itsehoitovalmiseena saatava pyrviini ja reseptillä saatava mebendatsoli. Kerta-annos on jo tehokas, mutta hoito uusitaan kahden viikon päästä, jotta omasta madosta aiheutuva infektiokierre pystytään katkaisemaan. Yleensä potilaan koko perhe neuvotaan ottamaan lääkekuuri oireettomien kantajien puhdistamiseksi. Jos päivähoitopaikoissa, koululuokissa tai vuodeosastoilla on useita kihomadoista kärsiviä, kaikki samaan ryhmään kuuluvat saatetaan hoitaa. Alusvaatteet ja liinavaatteet on hyvä pestä lääkehoitopäivänä, vaikka sen hyödystä ei olekaan täyttä varmuutta.[3]

Kuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Rett, D.: Enterobius vermicularis Animal Diversity Web. 2003. Regents of the University of Michigan. Viitattu 5.3.2015. (englanniksi)
  2. Kihomatotauti Tohtori.fi. Terve Media Oy. Viitattu 5.3.2015.
  3. a b c d Lumio, Jukka: Kihomato Lääkärikirja Duodecim. 10.11.2013. Kustannus Oy Duodecim. Viitattu 5.3.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kihomato.