Kielistudio

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Perinteinen ääntä eristävin seinäkkein varustettu analoginen kielistudio 1970-luvun keskivaiheilta.

Kielistudio on nauhurein tai muunlaisin ääniteknisin välinein varustettu kielenopetustila[1], -laitteisto tai -ohjelmisto, usein kaikista kolmesta muodostuva kokonaisuus. Se mahdollistaa osin itsenäisen tai ryhmätöinä tehtävän, osin opettajan johtaman työskentelyn kielen ääntämisen, keskustelun ja kuullun ymmärtämisen harjoittelussa.

1960-luvulta alkaen yleistyneet kielistudiot perustuivat alun perin avokelanauhurien, mikrofonien ja kuulokkeiden käyttöön ja kunkin opiskelijan yksin työskentelyyn. Opettajalla on käytössään puhelinkeskusta muistuttava kytkentälaite, jonka avulla hän voi omista kuulokkeistaan seurata kunkin oppilaan työskentelyä vuorotellen ja antaa ohjeita joko kaikille yhteisesti tai jokaiselle erikseen.

Nykyisin mekaanisia nauhureita tai 1990-luvulla käyttöön otettuja CD-soittimia ei enää tarvita, vaan kielistudiot ovat tietokonepohjaisia ja tiedonsiirtoyhteydet usein langattomia. Käyttöliittymänä voidaan käyttää kannettavia tai tablettitietokoneita, jolloin opetustilanne ei välttämättä edellytä tarkoitukseen kalustettua kiinteää kielistudiotilaa. Äänitiedostoihin perustuvassa opetustavassa puhe- ja kuuntelutehtäviä voidaan antaa myös kotiläksyksi. Kielenopetuksessa voidaan käyttää myös videomateriaalia ja mitä tahansa verkosta löytyvää ääni- ja kuvamateriaalia tekijänoikeudet huomioon ottaen.[2][3][4][5] Oppilaat voidaan asettaa pari-, ryhmä- ja puhelinkeskusteluihin, joita voidaan seurata ja tallentaa. Kielistudio-ohjelmistot voivat mahdollistaa myös monivalintakokeiden pidon ja tulkkaustehtävien annon.[6]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänitteisiin ja toistoon perustuvan kielenopetuksen aloitti Yhdysvaltojen armeijan ASTP-koulutusosasto (Army Specialized Training Program) 1950-luvulla äänilevyjen avulla. 1950-luvun lopulla alettiin käyttää nauhureita, ja vuoden 1958 National Defense Education Act varmisti julkisen rahoituksen monien korkeakoulujen kielistudiohankkeille[7]. Ensimmäiset kielistudiot Euroopassa rakensi norjalainen nauhurivalmistaja Tandberg 1960-luvun alussa[6]. Nauhoitteiden avulla tapahtuviin itsenäisiin harjoitteisiin perustuva kielistudioharjoittelu oli suosittua 1980-luvulle asti, jolloin sen kustannustehokkuutta alettiin kyseenalaistaa verrattuna oppilaiden ja opettajan laitteettomaan, luonnolliseen vuorovaikutukseen perustuviin menetelmiin. 2000-luvun vaihteeseen tultaessa internet ja tietokoneohjelmistot mahdollistivat aivan uudenlaisia tapoja yhdistää kielenopiskeluun erilaisia materiaaleja ja vuorovaikutteisia tekniikoita[7]. Näin kielistudio-opetus otti muun koulutuksen tavoin askelen perinteisestä behaviorismista kohti nykyaikaisempaa oppimiskäsitystä, konstruktivismia. Jo 1970-luvun alussa kielistudioharjoittelua kritisoitiin Suomessakin: se sopi parhaiten kielen suullisten alkeiden, ydinlauseiden ja -fraasien toistoharjoitteluun ja kuullun ymmärtämisen harjoitteluun, kun taas vähänkin pidemmälle edenneet opiskelijat pitivät sitä helposti tylsän mekaanisena ja epäluonnollisena ja kaipasivat aitoa vuorovaikutusta ryhmäläisten kesken.[8]

Kielistudiot Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ensimmäinen kielistudion käyttöönsä saanut oppikoulu oli Lahden yhteiskouluun vuonna 1965.[9]. Niitä tuli muutamiin muihinkin oppikouluihin, mutta vuoden 1967 keväällä kielistudioita oli vasta viidessä oppikoulussa[10]. Ne olivat kalliita, sillä jokaisen oppilaan käytössä tuli olla oma vankkarakenteinen kelanauhuri, jolla oppilas voi selata nauhoitetta ja toistaa sitä uudelleen omaan tahtiinsa. Opetuspaikkoja ei useinkaan riittänyt koko luokalle, vaan esimerkiksi Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa paikkoja oli 21 ja luokka piti jakaa kahteen peräkkäiseen ryhmään[11].

Kielistudio on melko kallis investointi ja kun todettiin että paljon edullsempi, ns. Audio passiivinen (AP) kielistudio voi olla myös tehokas apu kieltenopetuksessa Auditek Oy asensi Suomessa ensimmäisenä tällaisen laitteiston Turun yliopiston kielikeskukseen. Siinä oppilailla on kuulokemikrofonit, mutta ei omia nauhureita. Opettaja voi kuunnella oppiaiden suorituksia ja antaa laitteiston välityksellä opastusta ja nauhoittaakin oppilaiden suorituksia yksi kerrallaan.

Peruskouluun siirryttäessä 1970-luvun vaihteessa kouluhallitus suositteli kielistudioiden rakentamista myös yläasteen kouluihin kevyempinä versioina, joissa nauhureita oli vain yksi opettajan käytössä ja koko opetusryhmä kuuli saman nauhoitteen samanaikaisesti. Opettaja voi kuitenkin kuunnella oppilaiden suorituksia ja keskustellakin heidän kanssaan yksi kerrallaan. Tuolloin kelanauhurit olivat alkaneet vähitellen korvautua hieman halvemmilla ja helppokäyttöisemmillä kasettinauhureilla.[12] Tällaisten riisuttujen kielistudioiden todettiin pian soveltuvan lähinnä kuuntelukokeiden pitoon ja olevan siihenkin suhteellisen kallis ratkaisu.[6]

Kielistudioita rakennettiin Suomen kouluihin kotimaisten yritysten voimin, tekijöinä muun muassa turkulainen Auditek Oy, tamperelainen Sähkötaso (joka toi maahan saksalaista Elektron kielistudiota), jyväskyläläinen Suomen Koulupalvelu Oy, (joka toimi Suomessa monella alueella lähinnä Auditekin jälleenmyyjänä)[13] ja turkulainen Teleste, josta tuli alalla kansainvälisestikin merkittävä tekijä. Teleste osti ensin Turkulaisen Auditek Oyn ja myöhemmin vuonna 1979 konkurssiin menneen norjalaisen Tandbergin kielistudiotoiminnan. Vuosituhannen vaihteessa Telesten kielistudiotoiminta eriytettiin yhtiöksi Sanako Oy.[14][6]

Auditekin valmistamia kielistudioita myytiin suoraan ja kansainvälisen jälleenmyyjäverkoston kautta myös ulkomaille. Lopulta vientiä oli noin 30 eri maahan esimerkiksi Ranskaan, Italiaan, Egyptiin, Irakiin ja Saudiarabiaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hakusana 'kielistudio' Kielitoimiston sanakirja. Viitattu 16.5.2019.
  2. Pietarila, Päivikki: Koulu muuttuu, kielistudio säilyy Kauppalehti. 13.10.2015. Viitattu 16.5.2019.
  3. Labear langaton kielistudio Suomen Koulupalvelu Oy. Viitattu 16.5.2019.
  4. Kielistudio IDL Next Suomen Koulupalvelu Oy. Viitattu 16.5.2019.
  5. Melaranta, Jukka: Monikanavainen kielistudio saaressa.blogspot.com. 17.12.2011. Viitattu 16.5.2019.
  6. a b c d Sanako – Kielistudiosta monimuoto-opetusympäristöksi Ch. Jensen Oy. Viitattu 16.5.2019.
  7. a b Platte, Beth: Language Labs: A Brief History 2.10.2015. Reed College (Portland, Oregon, USA). Viitattu 16.5.2019.
  8. Widén, Pertti (Turun kauppakorkeakoulu): Kuuntelu puuttuu kielistudioista. Helsingin Sanomat, 11.7.1971, s. 6. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  9. Historia « Lahden yhteiskoulu www.lyk.fi. Viitattu 17.5.2019.
  10. Kielistudio-opetus vielä harvinaista oppikouluissa. Helsingin Sanomat, 27.4.1967, s. 23. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  11. SYKn kielistudio-opetus aloitetaan ensi viikolla. Helsingin Sanomat, 16.9.1966, s. 5. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  12. Kouluhallitus: Peruskouluihin saatava kielistudioita jo 1974. Helsingin Sanomat, 1.9.1973, s. 11. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  13. Laatua ja palvelua yli 30 vuoden ajan Suomen Koulupalvelu Oy. Viitattu 16.5.2019.
  14. Kupila, Sanna: Sisua, siloa ja sinappia: merkkituotteita Turusta, s. 78–79. Turku: Turun maakuntamuseo, 2004. ISBN 951-595-090-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Roby, Warren B. (John Brown University): ”Technology in the Service of Foreign Language Learning: The Case of the Language Laboratory”, Handbook of Research on Educational Communications and Technology, s. 523–541. D.H. Jonassen (ed.). , 2004. Internet Archive (PDF) (viitattu 17.5.2019). (englanniksi)