Ketoraunikki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ketoraunikki
Gypsophila muralis.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Kohokkikasvit Caryophyllaceae
Suku: Raunikit Gypsophila
Laji: muralis
Kaksiosainen nimi

Gypsophila muralis
L.

Synonyymit
  • Psammophiliella muralis (L.) Ikonn.
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Ketoraunikki Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Ketoraunikki Commonsissa

Ketoraunikki (Gypsophila muralis, syn. Psammophiliella muralis) on Euroopassa laajalle levinnyt kohokkikasvi. Suomessa laji on harvinaistunut nopeasti ja luokitellaan nykyään vaarantuneeksi lajiksi.[1][2]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ketoraunikkikasvusto.
Ketoraunikin kukka.

Yksivuotinen ketoraunikki kasvaa 5–15 cm korkeaksi. Kasvi on sinertävänvihreä, hento, alhaalta asti runsashaarainen sekä kalju tai alaosasta hyvin hienokarvainen. Varren haarakohdissa kasvavat kapeat lehdet ovat tasasoukkia. Kukinto on runsaskukkainen harsu viuhko. Kukkaperät ovat ainakin kaksi kertaa verhiön pituisia. Pyöreät, pienet, kellomaiset kukat ovat hennon vaaleanpunaiset ja tummasuonisia. Verhiö on viisiliuskainen, valkojuovainen ja vaihtelee muodoltaan suppilomaisesta kellomaiseen. Terälehdet ovat kynnellisiä, 6–8 mm pitkiä, punertavia ja tummasuonisia. Emin vartaloita on kaksi kappaletta. Ketoraunikki kukkii Suomessa heinä-syyskuussa. Hedelmä on neliliuskaisesti aukeava kota.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ketoraunikin levinneisyysalue kattaa koko Manner-Euroopan Espanjaa, Italiaa, Etelä-Kreikkaa sekä Fennoskandian ja Venäjän pohjoisosia lukuun ottamatta. Britteinsaarilta ja Islannista laji puuttuu. Aasiassa lajin levinneisyysalue jatkuu Lounais-Siperiaan ja Keski-Aasiaan. Erillinen esiintymisalue sillä on Venäjän Kaukoidässä. Ketoraunikki on levinnyt ihmisen mukana myös Pohjois-Amerikkaan.[4]

Suomessa ketoraunikki on muinaistulokas, jonka vakiintunut esiintymisalueen pohjoisraja kulkee karkeasti linjalla TampereHämeenlinnaAsikkalaImatra. Lajin taantuminen lienee alkanut Suomessa jo 1900-luvun alussa. Satunnaisena tulokaslajia on tavattu useissa Pohjanlahden satamakaupungeissa Oulua ja Torniota myöten.[5][6] Kaiken kaikkiaan Suomesta tiedetään yli 50 lajin löytöpaikkaa.[7]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ketoraunikkia tavataan kulttuuriympäristössä monenlaisilla avoimilla paikoilla: kedoilla, pientareilla, poluilla, tienvierillä, sorakuopissa, pihoilla ja ratapenkereillä. Puutarhakarkulaisena lajia tavataan satunnaisesti myös kaatopaikoilla.[3] Ketoraunikki on heikko kilpailija, joten se vaatii aukkoista tai jopa kasvitonta kasvupaikkaa. Suomessa lajin voimakkaan taantumisen syitä on monia: lannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttö, perinteisen karjatalouden loppumisesta seurannut umpeenkasvu, teiden ja pihojen asfaltoiminen, nurmikoiden perustaminen ja muu rakentaminen.[8]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ketoraunikkia kasvatetaan koristekasvina. Se on leikkokukkana käytetyn morsiusharson (Gypsophila paniculata) sukulainen.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Laine, Unto: Ketoraunikki. Teoksessa Suomen uhanalaiset kasvit. Toim. Ryttäri, Terhi & Kalliovirta, Mika & Lampinen, Taina. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2012, s. 203–205. ISBN 978-951-31-6593-2.
  • Laine, Unto: Ketoraunikki. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 168.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Laine 2012, s. 203.
  2. Ympäristöministeriö: Uhanalaiset putkilokasvit luonnosuojeluasetuksessa Viitattu 11.9.2012.
  3. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 122.
  4. Den virtuella floran: Grusnejlika (Gypsophila muralis) (myös levinneisyyskartat) Viitattu 11.9.2012. (ruotsiksi)
  5. Laine 1997, s. 168.
  6. Oulun kasvit 2005, s. 404.
  7. Laine 2012, s. 204.
  8. Laine 2012, s. 205.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]