Keltainen vallankumous

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Keltainen vallankumous
Päivämäärä:

helmikuu 1986

Paikka:

Filippiinit

Lopputulos:

Ferdinand Marcosin maanpako
Corazon Aquinon nousu presidentiksi

Osapuolet

Filippiinien lippu Aquinon kannattajat

Filippiinien lippu Marcosin kannattajat

Keltainen vallankumous, EDSA-vallankumous tai kansan vallankumous oli helmikuussa 1986 Filippiineillä tapahtunut vallankumous, joka päätti maan pitkäaikaisen presidentti Ferdinand Marcosin valtakauden. Marcos oli valittu vaaleilla maan presidentiksi vuonna 1965 ja ensin hän oli luvannut taistella esimerkiksi korruptiota vastaan. Vastustus hänen toimilleen kuitenkin kasvoi ja vuonna 1972 hän julisti valtaansa vahvistaakseen poikkeustilan. Kritiikki niin kotimaassa kuin ulkomaillakin kasvoi ja vuoden 1986 vaalien jälkeen Marcosia syytettiin laajasta vaalivilpistä. Kiristyneen tilanteen kuluessa Marcos pakeni lopulta maasta 25. helmikuuta 1986 ja presidentiksi nousi opposition johtohahmo Corazon Aquino.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ferdinand Marcos vierailulla Yhdysvalloissa vuonna 1982.

Ferdinand Marcos oli valittu Filippiinien presidentiksi vuonna 1965. Hän oli saanut mainetta esimerkiksi väitteistään vastarintaliikkeen aikaisista sotilasansioistaan, minkä lisäksi hän ajoi taistelua korruptiota vastaan. Vaatimattomista taustoista lähtöisin ollut Marcos oli mennyt naimisiin rikkaan Romualdezin suvun Imelda Romualdezin kanssa. Maan vaikutusvaltaiset sokeriparonisuvut pitivät Marcosia silti nousukkaana ja suuri osa heistä vastusti Marcosin hallintoa. Marcos toteutti valtakautensa alkupuolella useita uudistushankkeita rakennuttaen esimerkiksi uusia maantietä. Hänet valittiin uudestaan presidentiksi vuonna 1969. 1970-luvulla Filippiinien talous alkoi kuitenkin kärsiä esimerkiksi raakaöljyn hinnan noususta ja tuhoisasta taifuunista vuonna 1971. Edellä mainittuna vuonna Manilassa oli myös murhattu liberaalisen puolueen Sergio Osmena Jr. ja Gerardo Roxas. Marcos syytti murhasta Filippiinien kommunisteja ja vuonna 1972 hän julisti maahan poikkeustilan.[1]

Filippiinien perustuslaki rajasi presidentin virkakausien määrän korkeintaan kahteen, mutta Marcos oli ratkaissut ongelman poikkeustilalla, jonka turvin hän alkoi myös ajaa omaa uutta yhteiskuntajärjestelmäänsä nimeltä "Uusi yhteiskunta". Puolueet ja ammattiyhdistysliikkeet kiellettiin ja niiden tilalle tarjottiin niin sanottuja barangay-neuvostoja. Vaimostaan Imeldasta Marcos teki Metro Manilan kaupunginjohtajan. Tukenaan Marcosilla oli pikkuliikemiesten joukko, joita kutsuttiin nimellä "cronies" eli tallitoverit. Tukijoiden joukko söi maan perinteisesti vaikutusvaltaisten sokeriparonien valtaa. Marcosin hallinnon kautta yhteistyötä tekemällä saavutetut voitot sijoitettiin kuitenkin usein Filippiinien sijaan sveitsiläisille pankkitileille ja Yhdysvaltoihin.[1]

Marcosin ja häntä tukeneiden liikemiesten toiminta herätti lopulta esimerkiksi Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahastojen ja Yhdysvaltojen huomion. Marcosin kannatusta Yhdysvalloissa ja sokeriparonien keskuudessa laskivat myös Marcosin kiihtyvät sotatoimet Mindanaon muslimeja ja kommunistien aseellista haaraa Uutta kansanarmeijaa vastaan. Sokeriruokoviljelmät kärsivät sissien toiminnasta ja Yhdysvallat huolestui tukikohdistaan Clarkissa ja Subic Baylla. Vuonna 1980 Marcos joutuikin vapauttamaan joitakin poliittisia vankeja, kuten Yhdysvaltoihin sittemmin siirtyneen Benigno Aquinon. Vuonna 1981 järjestettiin uudet presidentinvaalit, jotka Marcos voitti. Noin 40 % filippiiniläisistä oli kuitenkin boikotoinut vaaleja.[1] Aquino palasi Yhdysvalloista 21. elokuuta 1983, mutta hänet murhattiin ampumalla jo lentokentällä.[2] Maan oppositio yhdistyi Marcosia vastaan Aquinon lesken Corazon Cojuangco Aquinon johdolla.[1] Samalla Marcosin terveydentila oli horjunut, mutta hän päätti kuitenkin kasvavan kritiikin edessä järjestää uudet presidentinvaalit vuonna 1986.[2]

Vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentinvaalit 1986 järjestettiin 7. helmikuuta ja Marcos voitti päävastustajansa Corazon Aquinon. Oppositio syytti kuitenkin Marcosia laajamittaisesta vaalivilpistä.[2] Filippiinien katolilaisen kirkon kardinaali Jaimie Sin kääntyi Aquinon puolelle ja kirkon Radio Veritas -radioasemasta tuli tärkeä opposition äänitorvi. Myös sympatiat länsimaissa olivat kääntyneet lopullisesti Marcosia vastaan.[1] Armeija jakautui Marcosin kannattajiin ja vastustajiin.[2] Sadattuhannet filippiiniläiset osoittivat mieltään Marcosia vastaan. Mielenosoittajia vastassa olivat Marcosin puolella olleet sotilaat, joista osa loikkasi kapinallisten puolelle. Kapinallisiin liittyivät esimerkiksi seitsemän taisteluhelikopterin miehistöt, vaikka aluksi oli näyttänyt siltä, että ne alkaisivat tulittaa väkijoukkoja. Loppujen lopuksi väkivaltaisilta yhteenotoilta sotilaiden ja mielenosoittajien välillä vältyttiin.[3] Osapuolten välille muodostui räjähdysherkkä pattitilanne, joka päättyi lopulta Marcosin paetessa maasta Yhdysvaltojen painostuksesta Havaijille 25. helmikuuta. Marcos vietti sittemmin loppuelämänsä maanpaossa.[2]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Corazon Aquino vihitään virkaansa.

Marcosin paettua valtaan nousi Corazon Aquino ja maassa vallitsi ensin yleinen innostuksen ilmapiiri. Lopulta vallanvaihdos ei kuitenkaan ratkaissut maan monia ongelmia välittömästi. Esimerkiksi maauudistusta ei saatu toteutettua tyydyttävällä tavalla ja muslimien sekä kommunistien sissijärjestöt jatkoivat toimintaansa epäonnistuneiden neuvottelujen jälkeen. Aquinon hallintoa vastaan tehtiin kaikkiaan seitsemän vallankaappausyritystä, jotka tukahdutettiin Yhdysvaltojen avulla. Olot rauhoittuivat jossain määrin vasta Aquinon seuraajan Fidel Ramosin valtaannousun jälkeen.[1] Marcosin ja hänen tukijoidensa toimien aikana Filippiinien on arvioitu menettäneen miljardeja dollareja kavallusten ja korruption kautta.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Marja-Leena Heikkilä Horn ja Jukka O. Miettinen: Kaakkois-Aasia - Historia ja kulttuurit, s. 429-434. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2000. ISBN 951-1-15771-X.
  2. a b c d e f Ferdinand Marcos Encyclopaedia Britannica. Viitattu 15.11.2018. (englanniksi)
  3. Ronald E. Dolan: From Aquino's Assassination to People's Power Philippines: A Country Study. U.S. Library of Congress. Viitattu 15.11.2018. (englanniksi)