Keksityt perinteet

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Keksityt perinteet liittyy usein olennaisena osana kansallisaatteen ja kansakuntien luomisen prosessiin. Tästä esimerkkejä löytyy kansallisvaltioiden synnystä sosialismin jälkeisessä Itä-Euroopassa. Perinteiden keksimisen toivat esiin Eric Hobsbawm ja Terrence Ranger teoksessaan The Invention of Tradition.[1] Esipuheessaan kirjoittajat osoittavat, että ”'perinteet', jotka vaikuttavat hyvinkin muinaisilta, useinkin paljastuvat varsin tuoreiksi ja varta vasten keksityiksi mielikuvituksen tuotteiksi.”[2] Kansakunnan ja kansallisaatteen luomisessa perinteiden keksiminen on tärkeää.[3]

Esimerkkinä keksityistä perinteistä käytetään kansallisvaltioiden syntyä ajanjaksona 1870–1914. Kansakunnan syntyyn tarvitaan kansallisaate, joka puolestaan ei synny ilman perinteitä. Kansallisten perinteiden keksimisessä kolme innovaatiota olivat keskeisiä: perusopetuksen järjestäminen, julkisten seremonioiden järjestäminen ja julkisten monumenttien massatuottaminen. Näistä viimeistä on lähestytty statuomanian käsitteen avulla. Varsinkin kouluopetus, julkiset seremoniat ja monumenttien pystyttämiset edistivät tehokkaasti yhteisöllisyyttä ja ryhmäidentiteettiä, sekä tuottivat ja siirsivät perinteitä.[4]

Keksittyjen perinteiden paradoksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keksityillä perinteillä perustellaan erilaisia poliittisia päämääriä. Israelissa Tooran kertomuksia käytetään keksittyjen perinteiden pohjana, kun perustellaan maanomistussuhteita[5]; Japanissa perinteisillä taistelulajeilla ja zen-buddhalaisuudella perustellaan nykyaikaisia liiketoimintaperiaatteita [6]; Skotlannissa käytetyt kiltit vaikuttavat vanhoilta, mutta kyseessä on keksitty perinne, joka yhdistää skotteja.[7] Uudet uskonnotkin perustuvat keksittyihin perinteisiin;[8] vain muutama esimerkki mainittuna. Käsitettä on käytetty myös Benedict Andersonin kuvitteellisissa yhteisöissä.

Perinteen keksimistä tarvitaan usein nykyaikaisten päämäärien toteuttamiseen, kuten nationalismi, kansallisvaltiot, kansalliset symbolit, kansallishistoriat ja kansallisaatteeseen pohjaavat järjestöt. Hobsbawm ja Ranger huomauttavat, että tämä on kummallinen, mutta ymmärrettävä paradoksi: ”nykyaikaiset kansakunnat ja kaikki niihin liittyvä halutaan perustella ylväällä historialla. Varhaiskantaisten heimoyhteisöjen sijasta kansakunnan alkuperää haetaan mieluummin antiikin sivilisaatioista.”[9].

Arvostelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keksittyjen perinteiden ajatuksen arvostelijat epäilevät, voidaanko keksityt perinteet erottaa alkuperäisistä.[10] Keksittyjen ja perinteisten traditioiden erottaminen voi olla vaikeaa, sillä itse asiassa kaikki perinteet ovat ihmisten keksimiä. Voidaan vaan tarkastella perinteiden alkuperäistä ja nykyistä tarkoitusta ja perinteiden muutosta ajassa ja kulttuurien välillä. On yhä vaikeampi erottaa mitkä kulttuurivaikutteet on peräisin mistäkin.[11]. Gunnar Landtman, joka 1900-luvun alussa keräsi kansankertomuksia Papua-Uudessa Guineassa totesi, että samat tarinat toistuvat maapallon toisella puolella. Tällä perusteella onkin vaikea sanoa mistä perinteet on peräisin. Landmanin jälkeen samoille seuduille tulivat lähetyssaarnaajat, jotka ovat korvanneet alkuperäiset tarinat raamatun kertomuksilla.[12]

Saksalaisen sosiologin Ferdinand Tönniesin esittämään Gemeinschaft/Gesellschaft-käsitepariin on yhdistynyt perinteiden ja nykyaikaisen erottelu. Nykyajan maailmassa perinteitä kuitenkin ylläpidetään aiempaa tietoisemmin, olipa muotona sitten perinteiden puhtauden vaaliminen tai erilaisten perinteiden uusiksi sulauttaminen. Joka tapauksessa mennyttä tehdään läsnäolevaksi ja tiettäväksi monin tavoin. Esimerkiksi Suomessa kansallista historiaa harrastetaan innokkaasti ja myös paikallisia perinteitä vaalitaan, elvytetään ja keksitään innokkaasti.[13]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Eric Hobsbawm ja Terence Ranger: The Invention of Tradition. Cambridge University Press, 1983. ISBN 0-521-43773-3. (englanniksi)
  2. Ibid., p. 1.
  3. The articles in the volume include Hugh Trevor-Roper's "The invention of tradition: the Highland tradition of Scotland," Prys Morgan's "From a death to a view: the hunt for the Welsh past in the romantic period," David Cannadine's "The context, performance and meaning of ritual: the British monarchy and the 'invention of tradition', c. 1820-1977," Bernard S. Cohen's "Representing authority in Victorian India," Terence Ranger's "The invention of tradition in colonial Africa," and Eric Hobsbawm's "Mass-producing traditions: Europe, 1870-1914."
  4. Tuuli Lähdesmäki: ”Kuohahdus Suomen kansan sydämestä”, Henkilömonumentti diskursiivisena ilmiönä 1900-luvun lopun Suomessa (pdf) Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 94. 2007. Jyväskylän yliopisto. Viitattu 27.6.2011. , sivu 402.
  5. Nur Masalha, The Bible and Zionism: Invented Traditions, Archaeology and Post-Colonialism in Palestine-Israel(London; New York: Zed Books 2007).})
  6. Stephen Vlastos, ed., Mirror of Modernity: Invented Traditions of Modern Japan (Berkeley: University of California Press, 1998. ISBN
  7. M. Sievers, The Highland Myth as an Invented Tradition of 18th and 19th Century and Its Significance for the Image of Scotland (GRIN Verlag, 2007), ISBN 3-638-81651-6, pp. 22-5.
  8. Masuzawa, Tomoko (2005). The Invention of World Religions. ISBN 978-0-226-50989-1. 
  9. Ibid., p. 14
  10. Peter Burke, "Review", The English Historical Review 101.398 (1986): 316-317. [1]
  11. Richard Handler, "Review" American Anthropologist 86.4 (1984): 1025-1026. [2]
  12. Landtman, Gunnar (2001): Satumaa ja sen asukkaat. Museovirasto. Helsinki
  13. Kettunen Pauli (1998) Kansallinen "me" ja historia globalisoituvassa maailmassa. http://www.tieteessatapahtuu.fi/985/kettunen.htm

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]