Karjalan kielen sanakirja
| Karjalan kielen sanakirja I–VI | |
|---|---|
 Sanakirjan ensimmäisen osan kansilehti. |
|
| Kirjailija | Pertti Virtaranta ja Raija Koponen (toim.) |
| Kieli | suomi ja karjala |
| Kustantaja | Suomalais-Ugrilainen Seura |
| Julkaistu | 1968–2005 |
| Sivumäärä | n. 3 800 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Karjalan kielen sanakirja on Suomalais-Ugrilaisen Seuran ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen vuosina 1968–2005 julkaisema kuusiosainen karjalan kielen sanakirja. Teoksessa on yhteensä noin 3 800 sivua ja lähes 83 000 hakusanaa. Lokakuussa 2009 se julkaistiin myös verkkoversiona.[1]
Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sanakirjan ensimmäiset luonnokset tehtiin jo 1930-luvun alussa ja myöhemmin julkaistun laitoksen varsinainen toimitustyö aloitettiin vuonna 1955. Kirjasarjan pitkäaikaisena päätoimittajana oli professori Pertti Virtaranta ja toimitussihteerinä hänen puolisonsa Helmi Virtaranta. 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa Virtarannan tilalle tuli Raija Koponen, joka vei toimitustyön loppuun.[2]
Teos pohjautuu aineistoon, joka käsittää yli puoli miljoonaa 1800-luvun lopun ja 1970-luvun välisenä aikana kerättyä sanalippua.[1] Lisäksi sanakirjan koostamisessa on käytetty painettua kirjallisuutta, kuten karjalan kielestä laadittuja tutkimuksia sekä sanaluetteloita. Kielenkäyttöä kuvaavat esimerkit pohjautuvat pääosin tehtyihin henkilöhaastatteluihin, mutta sisältävät myös otteita itkuvirsistä sekä kansanrunoista, joita on julkaistu Suomen kansan vanhat runot -kokoelmassa. Sanaston ja lause-esimerkkien keskeiseen aihepiiriin kuuluu maalaiselämän lisäksi ortodoksinen uskonto. Sanakirja sisältää vain murresanoja, koska teoksen toimittamisen aikaan karjalan kirjakieli oli vasta tekeillä.[2]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karjalan kielen sanakirjan varsinaista alullepanijaa ei tunneta, mutta mahdollisesti ajatuksen on ensimmäisenä esittänyt E. N. Setälä vuonna 1896 SKS:lle kirjoittamassaan sanakirjaohjelmassa. Materiaalia kerättiin vuodesta 1894 lähtien Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, vuodesta 1942 Sanakirjasäätiön ja vuodesta 1955 lähtien Karjalan kielen sanakirjan omiin kokoelmiin. Ensimmäinen vakituinen työntekijä arkiston hoitajaksi palkattiin 1930, jolloin tehtävään valittiin maisteri Eino Leskinen. Hänen tehtäviinsä kuului myös sanakirjan käsikirjoituksen aloittaminen. Vuosina 1932–1936 julkaistiin keruutyön helpottamiseksi Leskisen toimittama kolmiosainen Karjalan kielen näytteitä, josta muodostui yksi karjalan kielen tutkimuksen keskeisistä lähteistä. Maisteri Leskinen jatkoi tehtävässään talvisodan syttymiseen 1939 saakka, jonka jälkeen sanakirjan toimitustyössä tuli 15 vuoden mittainen tauko. Aineistoa kuitenkin kerättiin erityisesti Itä-Karjalasta myös jatkosodan aikana.
Vuonna 1954 professori Paavo Ravilan johtama Valtion humanistinen toimikunta vihdoin myönsi sanakirjaa varten riittävän suuren avustuksen, jotta sen toimitus voitiin perustaa. Päätoimittajaksi valittiin silloinen Lundin yliopiston suomen kielen lehtori Pertti Virtaranta ja toimittajiksi maisterit Esko Immonen, Heikki Leskinen sekä Helmi Virtaranta. Sanakirja valmistui erinäisistä viivästyksistä johtuen huomattavasti arvioitua hitaammin ja ensimmäinen osa saatiin julkaistua vasta loppuvuodesta 1968. Viimeinen osa ilmestyi 37 vuotta myöhemmin vuonna 2005.
Kerääjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sanakirjan aineistoa ovat vuosikymmenten saatossa keränneet lukuisat kielentutkijat sekä kansatieteilijät ja mukana on ollut myös niin sanottuja maallikkokerääjiä. Ensimmäinen karjalan kielen tutkija oli vuonna 1848 syntynyt Arvid Genetz, joka suoritti oman kenttäkeruunsa vuosina 1867–1872 sekä vielä vuonna 1876 Kuolan niemimaalle tekemältään matkalta. Hän keräsi materiaalia muun muassa Suojärveltä, Salmista ja Itä-Karjalasta. Ensimmäinen Venäjän sisäosien karjalaisalueilla käynyt tutkija oli Theodor Schvindt, joka kävi Tverin Karjalassa sekä Novgorodin kuvernementissä vuonna 1882. 1890-luvun ainoa tallentaja oli K. F. Karjalainen, jonka jälkeen ennen Suomen itsenäistymistä ja itärajan sulkeutumista vuonna 1918 keruutyötä ehtivät tekemään vielä Juho Kujola, E. V. Ahtia sekä ensimmäinen maallikkokerääjä Iivo Marttinen.
Itärajan sulkeuduttua aineistoa keräsi Toivo Kaukorannan johtama retkikunta, joka vuodesta 1921 lähtien haastatteli vuosien 1918–1922 aikana rajan yli Suomeen saapuneita Aunuksen pakolaisia. Vuonna 1925 alkoi niin sanottu stipendiaattikausi, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura antoi keruustipendejä lähinnä opiskelijoille. Vuonna 1933 puolestaan järjestettiin suuri sananparsien keruukilpailu, joka tuotti yli 64 000 Raja-Karjalan ja Itä-Karjalan perinnettä edustavaa sananlaskua. Jatkosodan aikana vuosina 1941–1944 uutta materiaalia saatiin Suomen miehittämästä Itä-Karjalasta, josta kerättiin myös yli 13 000 paikannimeä. Kun sanakirjan toimitustyö vuonna 1955 alkoi, järjestettiin muun muassa keruukilpailu, joka tuotti 10 000 uutta sanaa. Keruutyötä teki myös sanakirjan toimituskunta.
Merkittävimpiä kerääjiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
|
|
|
Kirjasarjan osat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Karjalan kielen sanakirja osa I (A–J), 1968.
- Karjalan kielen sanakirja osa II (K), 1974.
- Karjalan kielen sanakirja osa III (L–N), 1983.
- Karjalan kielen sanakirja osa IV (O–P), 1993.
- Karjalan kielen sanakirja osa V (R–S), 1997.
- Karjalan kielen sanakirja osa VI (T–Ö), 2005.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Karjalan kielen sanakirjan aineksista (Arkistoitu – Internet Archive) Karjalan kielen sanakirja.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Karjalan kielen sanakirja Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 14.6.2015.
- ↑ a b Silkkie ta šulkkuo. Karjalan kielen sanakirja valmistuu Kielikello. 4/2004. Viitattu 14.6.2015.