Karibian merirosvous

HMS Mary Rose taistelussa seitsemää merirosvolaivaa vastaan 8. joulukuuta 1669.

Länsi-Intian eli Karibian kartta vuodelta 1636.

Karibian merirosvouden aikakautta olivat noin vuodet 1550–1730. Toiminnan huippukautena pidetään ajanjaksoa 1698–1730, jonka loppuun mennessä kaikki alueen pelätyimmät merirosvot oli saatu kiinni ja otettu hengiltä.

Merirosvouden tausta

Karibian merirosvous liittyi kansainvälisiin suhteisiin. Karibia oli eurooppalaisen kaupan ja kolonialismin keskus 1400-luvun loppupuolelta alkaen. Tordesillasin sopimuksessa kaikki Euroopan ulkopuolinen maailma jaettiin Espanjan ja Portugalin kesken Kap Verden läheisyydessä sijaitsevalta pohjois–etelä-linjalta siten, että Espanja sai linjan länsipuolen, Portugali itäpuolen. Täten Espanja sai haltuunsa Pohjois- ja Etelä-Amerikan, mikä vielä paavin bullalla vahvistettiin. Karibian maita kutsuttiin Espanjan kaivokseksi. Tärkeimmät varhaiset keskukset olivat Kartagena, Panama, Santiago, Porto Bello ja Santo Domingo. Espanjalaisten kaivokset Uudessa-Espanjassa ja Perussa tuottivat valtavat määrät hopeaharkkoja. Emämaahan lähteneet hopeakuljetukset houkuttelivat kimppuunsa merirosvoja ja kaappareita niin Karibianmerellä kuin Atlantilla koko matkan Sevillaan saakka. Suojautuakseen ryöstelyltä espanjalaiset kehittivät 1560-luvulla saattuejärjestelmän, aarrelaivaston (flota), joka purjehti Sevillasta (myöhemmin Cádizista) kerran vuodessa Amerikkaan kuljettaen matkustajia, sotilaita ja tarvikkeita siirtokunnille. Takaisin lähtiessään laivasto lastattiin hopealla ja se oli merirosvoille houkutteleva kohde, joskin he mieluummin iskivät laivastosta erilleen joutuneisiin laivoihin kuin päälaivoihin.

Merirosvo Edward Englandin lippu ja tunnettu merirosvojen symboli, pääkallo ja ristikkäiset sääriluut.

Hollanti ja Englanti olivat vanhastaan hyvin espanjalaisvastaisia, ja Ranska halusi lisätä siirtomaaomistuksiaan. Ranska oli saanut Karibiasta ensimmäisen ei-espanjalaisen omistuksen, St. Augustinen, joka jäi lyhytaikaiseksi. Hallitustensa kannustamina englantilaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset uudisasukkaat hylkäsivät sopimuksen, jonka mukaan merentakaiset maat kuuluivat Espanjalle. Espanja ei kyennyt tuomaan alueelle riittävästi sotilaallista voimaa pitääkseen sen hallussaan. Tämä johti kasvaneeseen ryöstelyyn ja ei-espanjalaisiin siirtokuntiin jo rauhan aikana, puhumattakaan sota-ajoista.

Espanjan Karibian imperiumi oli 1600-luvulta alkaen rappeutumassa. Hopean saapuminen Eurooppaan oli antanut Espanjalle vain lyhytaikaisen ja pettävän piristeen. Toisaalta Karibian alkuperäisväestö oli eurooppalaisten saapumisen jälkeen muun muassa sairauksien vuoksi vähentynyt 1500–1600-luvuilla jopa 96 prosenttia. Tämä haittasi Espanjaa, jonka imperiumi perustui suurelta osin paikalliseen orjatyövoimaan. Lisäksi espanjalaisten kauppasäännöksistä ei enää tarvinnut piitata Trinidadin muodostettua kaikkien alueen valtioiden tärkeän sataman. 1620-luvulta alkaen kolmikymmenvuotisen sodan sytyttyä Espanjan asema alkoi heiketä entistä nopeammin, sen sotilaallinen voima väheni ja se tuli riippuvaisemmaksi afrikkalaisesta orjatyövoimasta. Samaan aikaan muiden maiden asemat paranivat: Englanti perusti Barbadoksen siirtokunnan, joka oli ensimmäinen todella menestyksekäs englantilaissiirtokunta. Toinen englantilaissiirtokunta Providence-saarella muodostui merirosvosatamaksi.

Karibian merirosvo Charles Vane 1700-luvulla.

Kolmikymmenvuotinen sota jätti useimmat Euroopan maat surkeaan jamaan, ja etenkin Espanja ajautui vararikkoon. Tämä heijastui Karibiassa Espanjan voiman vähenemisenä ja eurooppalaisten siirtolaisten suurena määränä. Vaikkakin useimmat alueen kaupungit olivat yhä Espanjan hallussa, muut maat valtasivat syrjäseutuja. Englantilaiset perustivat siirtokunnat St. Kitts ja Nevisille, Antigualle, Montserratille, ja Bermudalle. Ranskalaiset Guadeloupeen, Hispaniolaan (nyk. Haiti), Martiniqueen ja pitivät nimellisesti hallussaan Tortugaa, joka oli 1640-luvulta merkittävä merirosvokeskus. Hollantilaiset olivat jääneet miltei siirtokunnattomiksi kauppiaiksi, mutta Espanjan rappion myötä he perustivat siirtokunnat Curaçaoon ja Sint Eustatiukseen. Tänä aikana Espanja ylläpiti intensiivistä kaupallista reittiä amerikkalaisten omaisuuksiensa kanssa, jossa tärkeät yksityismiehinä toimivat kauppiaat ylittivät jatkuvasti Atlantin. Näistä erottuu Amaro Pargo, joka kävi usein kauppaa Karibialla ryöstessään aluksia Espanjan kruunun vihollisvaltoilta. Amaro Pargo asui kymmenen vuotta Karibialla, erityisesti Kuuban saarella, jossa hänellä oli jälkeläisiä.

Karibia heijasti Euroopan poliittista tilannetta jatkossakin. Englannin, Ranskan ja Hollannin voimistuttua ne alkoivat Espanjan lisäksi taistella toisiaan vastaan etenkin taloudellisesti. Englanti aloitti taloudellisten sanktioiden käytön Hollantia vastaan 1650-luvulla ja maat olivat sodassa keskenään kolmesti seuraavien kahden vuosikymmenen aikana. Ludvig XIV ajoi aggressiivista laajenemispolitiikkaa Ranskaan. 1660-luvulla Espanjan imperiumi koki lyhytaikaisen uudelleenheräämisen hopeantuotannon lisääntymisen myötä. Käytännössä kaikki Karibiassa läsnä olleet maat olivat sodassa kaikkia muita vastaan. Siirtokunnat vaihtoivat usein isäntiä (muun muassa St. Eustatius kymmenen kertaa vuosina 1664–1674), ja valtaukset ja takaisinvaltaukset vahingoittivat niitä. Valtiot kykenivät tarjoamaan siirtokunnille vain vähäistä sotilaallista tukea, joten tämä merkitsi kulta-aikaa kaappareille ja merirosvoille. Port Royal Jamaikalla liittyi tärkeiden merirosvosatamien joukkoon saaren jouduttua Englannille vuonna 1655.

Sotien jatkuessa Euroopassa, alkoi Karibia 1600-luvun lopulle tultaessa saada enemmän asutusta. Siirtokunnat olivat entistä tärkeämpiä ja merirosvouden aiheuttamat taloudelliset haitat vakavampia. Tämän johdosta valtiot alkoivat panostaa merirosvouden torjuntaan enemmän, muun muassa Englanti perusti laivueen Port Royalille ja otti sen tiukempaan valvontaan 1680-luvulla. Kaapparitoiminnasta tuli harvinaisempaa ja merirosvojen metsästäminen sotavoimin yleistyi.

Merirosvot valtaamassa palavaa laivaa. Howard Pylen piirros.

Kaapparit

Karibiassa kaappareiden, eli hallitsijan nimissä toisen valtion laivoja ja siirtokuntia ryöstelevien palkkarosvojen, käyttö oli erityisen yleistä. Siirtokuntia puolustavien laivastojen lähettämiseen Karibiaan ei 1500- ja 1600-luvulla ollut varaa. Yksityisten laivoja nimitettiin kaappareiksi laivastoon niin sanotulla kaapparikirjalla, jolla heille myönnettiin osuus vihollisen laivojen ja siirtokuntien ryöstelystä saadusta saaliista, loput menivät valtiolle. Kaapparilaivat toimivat yksin tai laivastoina. Menestyessään heidän palkkionsa saattoi olla suuri, kuten Francis Draken kaapatessa espanjalaisten hopeasaattueen Nombre de Diosissa vuonna 1573, mikä teki hänen miehistöstään rikkaita. Saman teki hollantilainen Piet Hein vuonna 1628 ansaiten 12 miljoonaa guldenia hollantilaisten Länsi-Intian kauppakomppanialle. Tämänkaltaiset voitot tekivät kaappariudesta lähes normaalia liiketoimintaa: rikkaat liikemiehet ja aateliset sijoittivat kaappareihin. Kaapattujen tuotteiden myynti avitti niin ikään siirtokuntien taloutta.

Bukanieerit

Bukanieereiksi kutsutut merirosvot ilmaantuivat noin vuonna 1630 ja toimivat merirosvouden ajan loppuun asti 1730-luvulle. Alkuperäiset bukanieerit olivat siirtokuntien maanpakolaisia. Pakotettuina elämään ilman tukea, piti heidän olla taitavia laivanrakentajia, merimiehiä ja metsästäjiä. Sana bukanieeri tulee alun perin ranskan sanasta boucaner, joka tarkoittaa savustettua lihaa. Nimitys tarkoitti lihaa avotulella paahtaneita villikarjan metsästäjiä, jotka 1700-luvulle asti toimivat Karibiassa osittain laillisesti ulkoespanjalaisten vähäisellä tuella. Lopulta he alkoivat soveltaa taitojaan merirosvouteen.

Bukanieereilla oli jotain omintakeisia piirteitä. Joukko toimi demokratiaperiaatteella: miehistö valitsi kapteenin ja saattoi syrjäyttää tämän. Kapteenin oletettiin olevan sekä johtaja että taistelija: taistelussa hänen täytyi olla miestensä rinnalla eikä johtaa toimintaa kauempaa.

Ryöstösaalis jaettiin osiin; jos joillakuilla oli tavanomaista suurempi osuus, johtui se heidän ottamastaan suuremmasta riskistä tai erityistaidoista. Toisinaan miehistö saattoi purjehtia ilman palkkaa velaksi, saalista saatettiin koota kuukausia ennen sen jakamista. Bukanieerit voittivat kauppalaivat usein miesylivoimansa ja vahvan sotilashenkensä turvin. Rosvoilla oli myös jonkinlainen sosiaaliturva – loukkaantumisten varalle saatettiin taata tietty määrä rahaa tai kultaa.

Merirosvouden ajan loppu

Merirosvouden ajan loppu liittyi laajemmin palkkasotureiden poismenoon ja kansallisten armeijojen perustamiseen Euroopassa. Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen valtioiden voima lisääntyi. Armeijat yhtenäistettiin ja saatettiin kruunun hallintaan ja kaapparitoimintakin väheni. Laivastoja vahvistettiin ja niiden toimialaan lisättiin merirosvoja vastaan taisteleminen. Merirosvouden hiipuminen Euroopan vesillä sai jatkoa Karibiassa 1720-luvulla, Länsi-Afrikassa ja Pohjois-Amerikassa 1720-luvun alun jälkeen, ja 1720-luvun lopulla Intian valtamerelläkään ei enää juuri ollut merirosvoja. 1700-luvun alkupuolen lukuisat ja tunnetut merirosvot olivat tavallaan lainsuojattomia jäänteitä merirosvouden kultakaudelta.

Tunnettuja Karibian merirosvoja ja kaappareita

• Stede Bonnet
• Anne Bonny
• Calico Jack
• Edward Low
• Henry Morgan
• Mustaparta eli Edward Teach
• Mary Read
• Bartholomew Roberts
• Charles Vane

Lähteet

• Konstam, Agnus: Piracy: The Complete History. New York: Osprey Publishing, 2008. ISBN 978-1-84603-240-0.

Kirjallisuutta

• Cochran, Hamilton: Karibian kaapparit ja merirosvot.

Aiheesta muualla

• ”Method of Securing the Ports and Populations of All the Coasts of the Indies” Sebastien de Rotetan kirjoitus Länsi-Intian turvallisuudesta merirosvojen suhteen noin vuodelta 1694. World Digital Library. (espanjaksi, englanniksi)