Karakolli

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Karakolli (myös karakolointi tai karakoli) (esp. caracol, spiraali) oli ratsuväen käyttämä taktiikka, joka vastasi jalkaväen kontramarssia. Se syntyi 1490-luvulla kun ratsuväki ei kyennyt enää muuten hyökkäämään kurinalaisen jalkaväen uutta taktiikkaa, gewalthaufenia vastaan.

Karakollissa ratsuväen osasto pysähtyy hieman vihollisen aseiden kantaman ulkopuolelle, jonka jälkeen riveittäin ratsastetaan ravia vihollista kohti ja kun on päästy tarpeeksi lähelle (noin 30 askelta, tai kun silmänvalkuaiset näkyvät), ratsumies laukaisee omat tuliaseensa (yleensä kaksi rataslukkopistoolia) vihollista kohti. Tämän jälkeen rivi jakautuu kahtia, ja ratsumiehet siirtyvät takana olevan muodon kumpaakin sivua pitkin muodon viimeiseksi riviksi ja aloittavat aseittensa lataamisen uudelleen. Ensimmäisen rivin jälkeen toinen, kolmas, jne rivi suorittavat saman kunnes ensimmäinen rivi on taas vuorossa aseet uudelleen ladattuina. Peräkkäisiä rivejä saattoi aluksi olla jopa 12, ja karakoloiva muoto olikin suhteellisen kapea, mutta syvä. Myöhemmin rivien määrä väheni. Erityisesti saksalainen reiter ratsuväki oli tehokas karakollissaan ja levitti sitä tehden taktiikasta erityisen suosittua 1540-luvulta lähtien.

Karakollin tavoitteena oli hajottaa vihollisen muoto ja näin mahdollistaa ratsuväkirynnäkön käyttö edelleen vihollisen lyömiseen taistelukentällä. Jalkaväkeä vastaan se oli tehokas, ja monesti sitä käyttämällä saatiin hyviä tuloksia. Sen sijaan sitä oli vaikea käyttää toista ratsuväen osastoa vastaan, sillä vihollinen saattoi helposti ottaa aloitteen itselleen suorittamalla perinteisen ratsuväen rynnäkön karakoloivaa muotoa vastaan. Karakoloiva joukko kun oli täysin luopunut ratsun liikkeen tarjoamasta vaikutuksesta. Muilla tavoin tuliaseita käyttävää ratsuväkeä vastaan karakolli oli ylivoimainen, vaikka vaatikin hyvää koulutusta ja harjoittelua. Viimeisen kerran karakollia käytettiin ratsuväkeä vastaan Mookerheyden taistelussa 1574.

Karakollin käyttö väheni 1500-luvun lopulla, kun jalkaväen tulivoima kasvoi ja lopullisesti se korvautui uudella taktiikalla Kolmekymmenvuotisen sodan aikana, kun Euroopassa siirryttiin yleisesti Kustaa II Aadolfin puolalaisilta omaksumaan ja edelleen kehittämään ratsuväen atakkiin, joka yhdisti tehokkaasti tulen ja liikkeen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arnold, Thomas F.: The Renaissance at War. Lontoo: Cassell, 2002. ISBN 0-304-36353-7.
  • Childs, John: Warfare in the Seventeeth Century. Lontoo: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1.
  • Lappalainen, Jussi T.: Aseet ja taistelut. Sotataidon kolme vuosituhatta. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10479-9.
  • Lappalainen, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie. Suomen sotilaat 1617-1721. Helsinki: SKS, 2001. ISBN 951-746-286-7.