Kapitulaatio (sopimus)
Kapitulaatio (ransk. capitulation < keskiajan latinan capitulā're, allekirjoittaa sopimuksen pääkappaleet) oli kansainvälinen valtiosopimus, jonka perusteella valtiolla oli toisessa valtiossa oikeus konsulilainkäyttöön eli konsuliensa oikeus käyttää tuomiovaltaa.[1] Tällöin valtion omat viranomaiset pääsivät tuomitsemaan toisessa valtiossa oleskelevia kansalaisiaan.[2] Entisaikaan valtioiden suvereniteetin ei katsottu koskevan niinkään niiden aluetta vaan niiden alamaisia, joten tällaisten järjestelyjen ei katsottu olevan ristiriidassa sen kanssa.[3] Eurooppalaiset valtiot solmivat kapitulaatiosopimuksia etenkin itämaisten valtioiden, kuten Ottomaanien valtakunnan kanssa. Kapitulaatiojärjestelmä ei ole ollut käytössä enää pitkään aikaan. Joissakin maissa se korvattiin sekatuomioistuimilla.[1]
Varhaisina esimerkkeinä kapitulaation kaltaisista järjestelyistä on pidetty foinikialaisille muinaisessa Memfisissä 1200-luvulla eaa. myönnettyjä erioikeuksia, kalifi Harun al-Rašidin 800-luvulla frankeille myöntämiä takuita ja oikeuksia sekä Antiokian ruhtinaan ja Jerusalemin kuninkaan vuosina 1098 ja 1123 eräiden Italian kaupunkivaltioiden asukkaille antamia myönnytyksiä. Myöhemmin vastaavia käytäntöjä jatkoivat Bysantin keisarit ja Ottomaanien valtakunnan sulttaanit. Useimpien myöhempien kapitulaatiosopimusten esikuvana toimi Ranskan kuningas Frans I:n ja sulttaani Soliman Suuren keskenään vuonna 1536 solmima sopimus. 1700-luvun loppuun mennessä lähes kaikki Euroopan maat olivat solmineet kapitulaatiosopimuksen Ottomaanivaltakunnan kanssa. Tämä johti siihen, että eurooppalaiset saattoivat perustaa Ottomaanivaltakuntaan pankkeja ja kauppahuoneita, jotka saivat kilpailuedun, sillä niiden ei tarvinnut maksaa veroja paikalliselle hallinnolle.[3]
Imperialismin aikana Euroopan maat saattoivat sotilaallisen voimansa turvin pakottaa muita maita solmimaan myös epätasapuolisia kapitulaatiosopimuksia. Esimerkiksi Ison-Britannian ja Kiinan sopimus vuodelta 1843 antoi brittien luoda oman oikeuslaitoksen Kiinaan, mutta ei myöntänyt kiinalaisille vastaavia oikeuksia Isossa-Britanniassa. Lisäksi koska eurooppalaiset oikeusistuimet olivat yleensä myötämielisiä eurooppalaisille, kiinalaisten osapuolten oli vaikea saada oikeutta eurooppalaisia koskeneissa oikeusjutuissa.[3]
Ajan mittaan kapitulaatiosopimuksia alettiin itämaissa pitää epäedullisina ja järjestelystä haluttiin päästä eroon. Ottomaanien valtakunnassa kysymys nousi esiin 1800-luvun puolivälissä, mutta länsimaat vastustivat muutosta. Koko järjestelmä lopetettiin Turkin osalta Lausannen rauhansopimuksen yhteydessä 1923. Kiinan kapitulaatiojärjestelyt Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen kanssa olivat voimassa vuoteen 1943.[3] Egyptissä kapitulaatiosopimukset korvattiin vuonna 1875 sekatuomioistuimilla, mutta nekin on sittemmin lakkautettu.