Kansalaiskoulu
Kansalaiskoulu eli jatkokoulu oli Suomessa vuosina 1958–1977 toiminut kansakoulun jälkeen suoritettu, yleensä kaksivuotinen koulu, joka oli mahdollista käydä siinä tapauksessa, että oppilas ei kansakoulun neljännen luokan jälkeen jatkanut oppikouluun. Kansalaiskoulun sai aikaan Reino H. Oittinen pyrkiessään peruskoulun luontiin.
Kansalaiskoulun kasvatustavoitteita olivat oppilaan persoonallisuuden kasvattaminen, ammatinvalinnan edellytyksien lisääminen ja kansalaiskasvatus. Kansalaiskoulut lakkautettiin yhdessä kansakoulujen ja keskikoulujen kanssa 1970-luvulla, kun Suomessa siirryttiin oppivelvollisuuskouluna toimivaan peruskouluun.[1]
Kansakoulun jatko-opetusta järjestettiin jo 1880-luvulla. Vuoden 1921 oppivelvollisuuslaissa säädettiin kaksivuotinen jatko-opetus pakolliseksi niille, jotka eivät menneet kansakoulun jälkeen muuhun kouluun, esimerkiksi oppikouluun.[2] Jatko-opetusta koskevat säädökset olivat aluksi väljiä, mutta niitä täsmennettiin vuoden 1958 kansakoululaissa. Sen mukaan oppivelvollisuuden perusmuotona oli 6-vuotinen varsinainen kansakoulu ja sitä seuraava 2-vuotinen kansalaiskoulu. Jatkokoulu saattoi olla myös 1-vuotinen, jolloin kansakoulu oli 7-vuotinen.[3]
Kansalaiskoulussa opiskeltiin jonkin verran pakollisia yleissivistäviä aineita, mutta enimmäkseen siellä pidettiin ammattiin tähtääviä käytännön kursseja. Kurssien sisältö saattoi vaihdella alueittain, paikallisen työvoimatarpeen mukaan[3]. Peruskouluun saatiin lyhytaikaisen siirtymäkauden kouluksi jääneen kansalaiskoulun perintönä käytännönläheisiä valinnaisaineita, joita kuitenkin säilytettiin vähemmän kuin aluksi oli tarkoitus[2][1]. Vieraita kieliä ei enimmäkseen opetettu; joissakin suomenkielisissä kansalaiskouluissa opetettiin kuitenkin ruotsia.
Asenteet kansalaiskoulua kohtaan olivat kahtalaiset: toisaalta sitä pidettiin "alempiarvoisena oppikouluna" tai "varastoaittana", mutta toisaalta myös käytännöllisenä vaihtoehtona teoreettiselle oppikoululle. Oppikoulun suosio nousi kuitenkin jatkuvasti, koska se tarjosi väylän sosiaaliseen nousuun, ja kansalaiskoulu uhkasi leimautua "epäonnistujien" kouluksi.[2] Kansalaiskoulu jäi kansakoulun "lapsipuoleksi", josta edes kouluviranomaiset eivät aina jaksaneet kiinnostua, nuorista puhumattakaan[1].
Viimeiset kansakoulun ja kansalaiskoulun oppimäärän suorittaneet oppilaat valmistuivat pääkaupunkiseudun ammattioppilaitoksista keväällä 1981.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Syväoja, Hannu: Kansalaiskoulu. Työ- ja kansalaiskasvatusta koulunuudistuksen rinnalla (Abstrakti esitelmästä kasvatuksen historian kesäpäivillä) Suomen kasvatustieteellinen seura. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 28.5.2010.
- ↑ a b c Jauhiainen, Annukka: Kansakoulun jatko-opetus - työväestön ylenkatsottu koulutusväylä (Seloste väitösaiheesta) 27.9.2002. Turun yliopisto. Viitattu 28.5.2010. [vanhentunut linkki]
- ↑ a b Kansalaiskoulu kasvatti suoraan ammattiin Elävä arkisto. 14.2.2007. YLE. Arkistoitu 19.1.2009. Viitattu 28.5.2010.