Kannaksen vapaaehtoiset linnoitustyöt
Kannaksen vapaaehtoiset linnoitustyöt ovat 4. kesäkuuta 1939 Karjalan kannaksella vapaaehtoispohjalla käynnistyneet linnoitustyöt, jotka jatkuivat aina lokakuuhun asti. Vapaaehtoistöitä tehtiin kaikkiaan 50 000 työviikkoa yli 60 000 vapaaehtoisen voimin.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karjalan kannakselle oli 1920-luvun alussa rakennettu ranskalaisten asiantuntijoiden ohjaamana ensimmäiset puolustuslaitteet. Puolustuslaitteiden rakentamista jatkettiin vähäisissä määrin niin, että vuoteen 1939 mennessä oli 20 vuoden tuloksena 150 kilometrin matkalla kaikkiaan 66 korsua.
Järjestelyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aloitteen laajamittaisista linnoitustöistä teki huhtikuussa 1939 Akateeminen Karjala-Seura (AKS) pastori-kansanedustaja Elias Simojoen johdolla. Puolustusministeri Juho Niukkanen hyväksyi tehdyn AKS:n vapaaehtoistyön tarjouksen. Niukkanen asetti 3. huhtikuuta 1939 toimikunnan laatimaan suunnitelmaa vapaaehtoisen työvoiman käytöstä linnoitustöissä. Puheenjohtajaksi määrättiin jääkärikenraaliluutnantti Unio Sarlin ja jäseneksi everstit A. E. Martola, A. Airo, L. Stark, V. Gustafsson ja K. Tapola.
Rajan Turva-järjestö järjesti puolustusvoimien lippujuhlapäivänä ja Vapaussodan päättymispäivänä 16. toukokuuta rahankeräyksen, jossa lahjoittajat antoivat päivän palkkansa linnoitustöiden rahoittamiseen. Keravalla paikallinen suojeluskunta järjesti 16.5.1939 kansalaiskokouksen, jossa käytettiin lukuisia puheenvuoroja. Tohtori Arvi Järventaus korosti puheenvuorossaan, että jokaisen isänmaallisen kansalaisen pitää lahjoittaa keräykseen toukokuun 16. päivän palkka. Valtiovallaltakin vaadittiin tekoja maanpuolustuksen hyväksi. Iskulauseena oli "Maanpuolustus on koko kansan asia".[1] Keräykseen osallistui 260 000 kansalaista.
Kesän linnoitustyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suojeluskuntajärjestö ja sitä lähellä olevat kansalaispiirit arvioivat saatavan työhön 100 000 miestä, joista kunkin suunniteltiin viikon kestävään työhön noin 2 000 miestä viikoittain. Palkkatyöväki ja armeijan joukko-osastot tekivät erikoistöitä, kuten betonirakennuksia. Vapaaehtoisten tehtäväksi tuli panssariesteiden rakentaminen. Työ keskitettiin Karjalan kannakselle ja osaksi Laatokan koillispuolelle ja rannikkolinnakkeille. Linnoitusjoukkojen ruokahuollosta vastasi pääosin Lotta Svärd-järjestö.
Varsinaiseen työhön ryhdyttiin 4. kesäkuuta 1939. Siitä alkaen alkoi ylimääräisillä junilla ympäri Suomen saapua suojeluskuntajärjestön ohjaamana ja työkomennuskunniksi järjestämänä kaiken ikäistä vapaaehtoistyövoimaa raja-alueelle. Rajaseudun linnoitustyöt saatiin näin ripeästi käyntiin. Kymmenien kilometrien linjoina kiviesteet, maaleikkaukset ja kaivannot loivat puolustusasemat.
YH hoitaa työt ennen talvisotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vapaaehtoistyöt päättyivät lokakuussa 1939, ja töitä jatkettiin ylimääräisiin harjoituksiin (YH) kutsuttujen reserviläisten toimesta. Näin Mannerheim-linjaksi kutsuttu pääpuolustusvyöhyke saatiin viime tingassa puna-armeijan ensi-iskut kestäväksi 30. marraskuuta 1939 käynnistyneessä Talvisodassa. Talvisodan puhjetessa pääasemassa oli konekivääripesäkkeitä ja -korsuja yhteensä 606 (Länsi-Kannakselle 438 ja Itä-Kannakselle 168). Piikkilankaesteitä vedettiin 331 kilometriä (Länsi-kannakselle 214 km ja Itä-kannakselle 117 km) ja panssariesteinä käytettyjä 2–3 tonnin kivenlohkareiden rivistöjä laskettiin 136 kilometriä (Länsi-kannakselle 85 km ja Itä-kannakselle 51 km). Koska pääasemalla oli pituutta noin 140 kilometriä, tuli siihen kilometriä kohden keskimäärin 4 kenttälinnoitettua konekivääripesäkettä, 2,5 kilometriä piikkilankaestettä ja 1 kilometri panssariestettä.
YH:n ja talvisodan aikaisen linnoittamistoiminnan välille ei voida vetää selvää rajaa. Lokakuun alkupäivinä 1939 järjestettiin linnoittamistöiden johto uudelleen. Myös koneita hankittiin tällöin lisää ostamalla niitä muun muassa yksityisiltä urakoitsijoilta ja koneliikkeiltä. Talvisodan aikana linnoittamistoiminta jatkui pääasemaa taaemmissa asemissa[2].
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Uitto, Antero & Geust, Carl-Fredrik: Mannerheim-linja: Talvisodan legenda. Helsingissä: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7042-1.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Turtola, Martti: Heijastuksia. Keski-Uusimaan vuosikymmenet, s. 60-61. Keski-Uusimaa Oy, 2000. ISBN 952-91-2136-9.
- ↑ Talvisodan historia, osa 1. Sotatieteen laitos 1977. WSOYlähde tarkemmin?