Kanelipeukaloinen
| Kanelipeukaloinen | |
|---|---|
.jpg) |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Eukaryootit Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Varpuslinnut Passeriformes |
| Heimo: | Peukaloiset Troglodytidae |
| Suku: | Kanelipeukaloiset Cinnycerthia |
| Laji: | unirufa |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Cinnycerthia unirufa |
|
| Katso myös | |
|
|
|
Kanelipeukaloinen (Cinnycerthia unirufa) on Etelä-Amerikassa tavattava peukaloisiin kuuluva varpuslintu.
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kooltaan kanelipeukaloinen on noin 16,5 cm. Yleisväritykseltään laji on kauttaaltaan kanelinruskea ja kurkku on hieman muuta ruumista vaaleampi. Siivissä ja pyrstössä on heikosti erottuvia mustia viiruja. Kanelipeukaloinen muistuttaa ulkonäöltään seepiapeukaloista (Cinnycerthia peruana), mutta on sitä tummempi ja seepiapeukaloisen siiven ja pyrstön raidoitus erottuu selkeämmin.[2]
Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kanelipeukaloista tavataan Andeilla alueella, joka ulottuu Venezuelasta kolumbian ja Ecuadorin kautta Perun pohjoisosiin. Linnun elinympäristöä ovat vuoristometsien pohjakerrokset, pensaikot ja lajia tavataan myös hieman puurajan yläpuolella. Yleensä kanelipeukaloinen elää metsissä, jotka sijaitsevat 2 200–3 800 metrin korkeudella meren pinnasta. Laji elää tiheiköissä ja muodostaa usein 15–20 yksilön parvia.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ridgely, Robert S.; Tudor, Guy ja Brown, William L.: The Birds of South America: The oscine passerines. University of Texas Press, 1989. ISBN 978-0-292-70756-6. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 29.11.2009). (englanniksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ BirdLife International: Cinnycerthia unirufa IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 2.2.2014. (englanniksi)
- ↑ a b Ridgely–Tudor–Brown: 1989: 90.