Kanariansaarten valloitus
Kanariansaarten valloitus alkoi vuonna 1402 ja kesti vajaat sata vuotta. Se oli esinäytös eurooppalaiselle kolonialismille, jossa länsimaisen sivistyksen tuomiseen yhdistyi väkivalta, taloudellinen hyväksikäyttö ja alkuperäiskulttuurien tuho.
Saarten tausta ennen valloitusta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saarten alkuperäisväestö, pohjoisafrikkalaista berberisukua olevat guanchit, eli kivikautisissa oloissa, harjoitti käsityötaitoja, pukeutui nahkoihin ja osasi muumioida vainajiaan, mutta ei tuntenut merenkulkua.[1] Valtiorakenteet ja puuttuivat, ja niiden sijaan esimerkiksi Teneriffa jakautui yhdeksään alueeseen, joita hallitsivat menceyt eli heimopäälliköt sukujen vanhimpien avulla.[1][2]
Antiikin roomalaiset tunsivat Kanariansaaret, ja Plinius vanhempi mainitsee ne teoksessaan Naturalis Historia.[1] Saarten saama latinankielinen nimi viittaa koiraan (lat. canis). Esimerkiksi Gran Canaria yhdistettiin suuriin koiriin.[3] Länsi-Rooman kaaduttua saaret unohtuivat. Vuonna 999 arabikauppiaat rantautuivat Gran Canarialle.[3] 1300-luvulla eurooppalaiset merenkulkijat, kuten genovalaiset, portugalilaiset ja katalaanit, alkoivat vierailla saarilla etsiessään luonnonvaroja, erityisesti purppuravärin lähteenä käytettyä ranskanpurppura- eli orseljijäkälää.[4][5]
Valloituksen alku (1402–1479)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen saarille muuttanut eurooppalainen oli genovalainen Lancelotto Malocello, joka saapui Lanzarotelle vuonna 1312, ja jonka mukaan saari sai nimensä.[6] Saarten valloitus alkoi vuonna 1402, kun normanni Jean de Béthencourt ja Gadifer de La Salle purjehtivat Lanzarotelle Kastilian kruunun nimissä ja liittivät sen, Fuerteventuran ja El Hierron kruunun alaisuuteen.[1][3][2][6] Béthencourt perusti Betancurian kaupungin ja keskittyi saarten luonnonvarojen hyväksikäyttöön, kuten orseljijäkälään.[6] Hernán Peraza liitti myöhemmin La Gomeran Kastilian alaisuuteen.[1] Béthencourtin poistuttua hänen veljenpoikansa Maciot jatkoi vallanpitäjänä. Vuonna 1479 Alcáçovasin sopimus vahvisti Espanjan herruuden saarilla.[3]
Viimeiset taistelut (1483–1496)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Gran Canaria, La Palma ja Teneriffa vastustivat valloitusta pitkään, ja sota oli verinen ja hidas. Gran Canaria kukistettiin vuonna 1483, La Palma vuonna 1493 ja viimeisenä Teneriffa vuonna 1496.[6] Teneriffan valloitus oli erityisen raaka: espanjalaiset kärsivät tappioita, kuten La Matanzan taistelussa vuonna 1494, mutta Alonso Fernández de Lugo palasi seuraavana vuonna uudella armeijalla.[1][2] Osa heimopäälliköistä liittoutui valloittajien kanssa, kun taas toiset, kuten Bentor, valitsivat kuoleman antautumisen sijaan. Bencomon tappio Orotavan laaksossa vuonna 1496 sinetöi Teneriffan ja koko saariryhmän valloituksen.[2] Vaikka guanchien vastarinta jatkui vielä tämän jälkeen, Kastilian kruunu sai saaret täysin hallintaansa.[6]
Valloituksen seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valloitus oli tuhoisa alkuperäisväestölle: monet guanchit surmattiin, orjuutettiin tai kuljetettiin töihin Espanjan mantereelle tai muille Atlantin saarille. Osa selvisi piiloutumalla syrjäseuduille tai sulautumalla tulokasväestöön käännyttyään kristinuskoon.[6] Guanchien kieli, kulttuuri, uskonto ja yhteisörakenne tuhottiin lähes kokonaan, ja alkuperäiset paikannimet korvattiin uusilla.[7] Jäljelle jääneet sulautuivat vähitellen muuhun väestöön, mutta heidän jälkensä näkyvät yhä paikallisessa kulttuurissa ja väestön perimässä.[6] Valloitusta voi kuvata joukkotuhonnaksi, joka sisälsi järjestelmällistä väkivaltaa, pakkosiirtoja, sairauksien leviämistä ja pelon lietsomista.[7]
Saarten strateginen merkitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kanariansaaret muuttuivat valloituksen myötä Espanjan keskeiseksi tukikohdaksi Atlantilla ja porteiksi uuteen maailmaan ja kauppareiteille.[6] Jo ennen valloituksen päättymistä Kristoffer Kolumbus pysähtyi La Gomeralla täydentämään varastojaan matkalla meritien etsinnässä Intiaan. Amerikan löytäminen loi pysyvän yhteyden saarten ja uuden mantereen välille.[1][3][2]
Kanariansaarista tuli tärkeä huoltopaikka Atlantin ylityksessä Amerikan suuntaan. Monet kanarialaiset muuttivat Amerikkaan osallistuen uusien kaupunkien, kuten Montevideon ja San Antonion, perustamiseen.[1][2] Saaret olivat merkittävä kaupan ja viininviennin keskus, mutta houkuttelivat myös merirosvoja ja vieraita valtioita. Amiraali Horatio Nelson teki epäonnistuneen hyökkäyksen Santa Cruz de Tenerifelle vuonna 1797.[1]
Taloudellinen ja ympäristöllinen muutos
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kanariansaarten valloitus oli eurooppalaisen imperialismin esinäytös, jossa toteutettiin myöhemmin Amerikassa sovellettua alkuperäisväestön orjuuttamista ja ympäristön muokkaamista. Gran Canarialle perustettiin vuonna 1484 ensimmäinen sokerimylly, ja sokerista tuli tärkein vientituote, mikä toi vaurautta mutta nopeutti metsien häviämistä ja lisäsi työvoiman tarvetta. Kun alkuperäisväestö oli tuhottu, plantaaseille tuotiin orjia Afrikasta.[4] Saaret toimivat koelaboratoriona siirtomaapolitiikalle, joka yhdisteli sotilaallista väkivaltaa, taloudellista hyväksikäyttöä ja kulttuurin tuhoa.[4][7] Eläin- ja kasvilajeja, kuten sokeriruokoa ja viiniköynnöstä, vietiin saarilta Amerikkaan, ja niiden avulla muokattiin uuden maailman ekosysteemejä.[4]
Myöhempi kehitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kanariansaaret saivat taloudellisia ja hallinnollisia erityisoikeuksia, kuten vapaasatama-aseman vuonna 1872, cabildo-aluehallinnon vuonna 1912 ja erityisen verojärjestelmän.[1] Vuonna 1936 kenraali Francisco Franco käytti saaria tukikohtana kansallismielisen kapinan aloittamiseen.[3] Vuonna 1982 saarista tuli Espanjan itsehallintoalue, ja vuonna 1986 ne liittyivät Euroopan unioniin Espanjan mukana.[1]
Guanchien perintö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valloituksen historia näkyy yhä saarten maisemissa, rakennuksissa ja tarinoissa, jotka kertovat sekä guanchien että valloittajien ajoista.[6] Se näkyy myös nykyisten Kanariansaarten asukkaiden perimässä, jossa on merkkejä saarten alkuperäisistä asukkaista, guancheista, vaikka valtaosa perimästä tulee siirtolaisilta, jotka ovat asettuneet saarille Pyreneitten niemimaalta, Afrikasta tai Latinalaisesta Amerikasta. Arkeologisista hautalöydöistä eristetty guanchi-DNA on osoittanut, että guanchit olivat Pohjois-Afrikan berberiväestöihin sukua. Nykypäivän kanarialaisten genomissa guanchi-perimää arvioidaan olevan keskimäärin noin 16–31 %. Joissakin eristyneemmissä yhteisöissä osuus voi olla korkeampi. Ainoastaan äidiltä periytyvä mitokondriaalinen DNA sisältää guanchi-vaikutusta enemmän kuin isälinjalta tuleva Y-kromosomi, mikä viittaa siihen, että varsinkin miehet tapettiin.[8]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Fregel, R., Ordóñez, A. C., Santana-Cabrera, J., Cabrera, V. M., Velasco-Vázquez, J., Alberto, V., ... & Bustamante, C. D.: Mitogenomes illuminate the origin and migration patterns of the indigenous people of the Canary Islands. PLOS ONE, 2019, 14. vsk, nro 3. doi:10.1371/journal.pone.0209125 Artikkelin verkkoversio.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k Conquest of the canary islands arona.travel. Viitattu 16.9.2025.
- ↑ a b c d e f The most complete tourist information wonderfultenerife.com. Viitattu 16.9.2025.
- ↑ a b c d e f Canary Islands | Geography, Facts, & History | Britannica www.britannica.com. 4.9.2025. Viitattu 16.9.2025. (englanniksi)
- ↑ a b c d Matthew Wills: The Canary Islands: First Stop of Imperialism JSTOR Daily. 3.6.2023. Viitattu 16.9.2025. (englanniksi)
- ↑ Orselji coloria.net.
- ↑ a b c d e f g h i The conquest of the Canary Islands Hello Canary Islands. Viitattu 16.9.2025. (englanniksi)
- ↑ a b c Igor Pérez Tostado: The Spanish Destruction of the Canary Islands: A Template for the Caribbean Genocide, s. 594–621. Cambridge: Cambridge University Press, 2023. ISBN 978-1-108-49353-6 Teoksen verkkoversio Viitattu 16.9.2025.
- ↑ Fregel ym. 2019