Kahtalainen totuus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kahtalainen totuus (saks. zweifache Wahrheit) on keskiajalla syntynyt käsite. Muutamat oppineet esittivät väitteen, että se, mikä filosofisesti eli tieteellisesti on totta, saattaa olla uskonopillisesti väärin. He myönsivät eräiden tieteellisten oppiensa vievän johtopäätöksiin, jotka sotivat uskonoppia vastaan, mutta selittivät alistuvansa uskonnollisen ilmoituksen alle ja pitävänsä sen korkeimpana totuutena. Niin esimerkiksi mainitaan Juhana Brescialaisen 1247 selittäneen, kun hänen väitteitään moitittiin kerettiläisiksi, ja esittäneensä ne pätevinä vain filosofisessa, mutta ei uskonnollisessa merkityksessä. Paavi hylkäsi 1275 opin kahtalaisesta totuudesta. Siitä huolimatta monet tieteilijät turvautuivat siihen edelleen keskiajan loppupuolella ja renessanssin aikana. Sitä kannatti vielä Pierre Bayle (1647–1706[1]).[2]

Professori Arvi Grotenfelt kirjoittaa Tietosanakirjassa:

»Ei ole syytä olettaa, että kahtalaisen totuuden oppi läheskään kaikissa sen kannattajissa oli teeskentelyä, jonkinmoinen naamari, jonka turvissa he yrittivät esittää vastaväitteitään kirkon oppeja vastaan. Monessa se varmaankin vilpittömästi ilmaisi hänen oman mielensä sisäistä ristiriitaa. Tiede ja uskonto eivät kuitenkaan voi hyväksyä tällaista kantaa. Niitä totuuksia, jotka luonnollinen järki, vilpittömästi käytettynä, selvästi osoittaa oikeiksi, on ehdottomasti pidettävä pätevinä, uskonnollisiinkin kysymyksiin nähden. Uskonto voi mahdollisesti ilmoittaa ihmiselle ylijärjellisiä asioita, joiden totuutta tiede tai järki ei voi todistaa eikä kumota. Mutta mitään varsinaisesti järjenvastaista ei terve, vapaa uskonto voi katsoa jumalalliseksi ilmestykseksi eikä uskonnolliseksi totuudeksi.[2]»

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bayle, Pierre, Tietosanakirja osa 1, palsta 904, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1911
  2. a b Kahtalainen totuus, Tietosanakirja osa 3, palsta 1710, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1911