Kadonneet 116 sivua

Kadonneet 116 sivua olivat Mormonin kirjan alkuperäinen käsikirjoitus, jonka Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon perustaja Joseph Smith saneli vaimolleen Emmalle ja työtoverilleen Martin Harrisille vuosina 1827–1828. Smith kertoi kääntäneensä tekstin Lehin kirjasta, joka oli kultalevyjen ensimmäinen osa. Harris kadotti sivut kesällä 1828, eikä niitä ole sen koommin löydetty. Sanellusta tekstistä ei ollut kopiota, eikä Smith kääntänyt Lehin kirjaa uudestaan. Sen sijaan hän saneli korvaavan osuuden, joka perustui Nefin levyihin ja joka kertoi samoista tapahtumista, mutta eri näkökulmasta. Korvaava osuus käsittää nykyisen Mormonin kirjan kuusi ensimmäistä kirjaa.

Historia

Tausta

Newyorkilainen maalaismies Joseph Smith väitti enkeli Moronin opastamana saaneensa syyskuussa 1827 haltuunsa Kumoran kukkulaan haudatut kultalevyt, joihin oli kaiverrettu ”ikuisen evankeliumin täyteys” ja Amerikan muinaisten asukkaiden historia. Kirjoitusmerkit olivat ”uudistettua egyptiä”, mutta Smith sai kyvyn kääntää ne englanniksi. Käännöstyö tapahtui uurimin ja tummimin eli hopeakehyksiin kiinnitettyjen läpikuultavien kivien avulla. Smith kertoi löytäneensä kääntäjäkivet Kumoran kukkulasta kultalevyjen viereltä. Näin sai alkunsa teos, joka tuli tunnetuksi Mormonin kirjana.

Paikalliset olivat uteliaita näkemään kultalevyt, mutta Smith ei suostunut näyttämään niitä kenellekään. Uteliaiden joukossa olivat varakas mutta taikauskoinen maanviljelijä Martin Harris ja tämän vaimo Lucy. Smithien luona vieraillessaan Lucy Harris näki kultalevyistä unta ja tarjoutui maksamaan niiden näkemisestä. Smithit kieltäytyivät, mutta Lucy antoi heille silti 28 dollarin lainan. Martin Harris puolestaan kyseli paikallisilta ja Smithin perheenjäseniltä kultalevyistä ja yritti päästä varmuuteen siitä, täsmäsivätkö kertomukset keskenään. Joseph Smithin kanssa keskustellessaan Martin Harris sai yllätyksekseen kuulla, että enkeli oli määrännyt hänet auttamaan käännöstyössä. Smith myös antoi Harrisin tunnustella levyjä kankaan läpi. Sinä iltana Harris rukoili Jumalalta johdatusta asiaan ja sai vakuutuksen siitä, että kyse oli Herran eikä paholaisen työstä. Ennen kotiinpaluutaan Harris antoi Smithille 50 dollaria, jolla tämä maksoi pois velkansa.

Sanelu- ja kirjoitustyö

Talvella 1827–1828 Smithin vaimo Emma alkoi kirjoittaa Smithin sanelemaa tekstiä. Mahdollisesti myös Emman veli Reuben Hale toimi kirjurina. Kevättalvella 1828 Harris matkusti New Yorkiin näyttämään oppineille paperia, johon Smith oli kopioinut kultalevyjen kirjoitusmerkkejä. Tapaamisen kulusta on ristiriitaista tietoa, mutta Harris joka tapauksessa palasi matkaltaan Smithin profeetallisesta kutsumuksesta vakuuttuneena. Myös Lucy Harris vieraili uudestaan Smithien luona. Hän halusi saada varmuuden asiasta ja tutki Smithien talon, pihapiirin ja läheisen metsän löytämättä kuitenkaan merkkejä kultalevyjen olemassaolosta. Kahden viikon kuluttua Martin Harris sai viimein suostuteltua vaimonsa palaamaan kotiin.

Huhtikuun puolivälissä Harris palasi Smithien luo Harmonyyn voidakseen toimia kirjurina. Huoneen poikki oli vedetty kangas, joka erotti Smithin ja Harrisin toisistaan. Smith saneli uurimin ja tummimin sekä näkykivien avulla kääntämäänsä tekstiä, ja Harris kirjoitti hänen sanelunsa muistiin. Työ eteni hitaasti, sillä Jumalan avulla tuotettua tekstiä ei voinut korjailla jälkikäteen. Huhtikuun 12. ja kesäkuun 14. päivän välillä Smith ja Harris tuottivat 116 foolscap-arkillista (203 × 330 mm) käsinkirjoitettua tekstiä.

Katoaminen

Harrisin omaiset suhtautuivat hankkeeseen epäluuloisesti, ja myös Harris itse pelkäsi joutuneensa petoksen uhriksi. Harris halusi nähdä kultalevyt, mutta Smithin kieltäydyttyä hän pyysi ainakin lupaa näyttää käsikirjoitusta perheelleen. Smith kääntyi asiassa Jumalan puoleen, ja kahdesti häntä kiellettiin. Kolmannella kerralla Harris sai luvan ottaa käsikirjoitus mukaansa sillä ehdolla, että hän näyttäisi sitä ainoastaan vanhemmilleen, veljelleen, vaimolleen ja vaimonsa sisarelle. Smithin vaatimuksesta Harris antoi asiasta juhlallisen valan.

Harrisin poissaollessa Emma Smith synnytti poikavauvan, joka kuoli jo syntymäpäivänään. Seuraavat kaksi viikkoa Joseph huolehti Emmasta, joka miltei kuoli synnytyskomplikaatioihin. Vaimonsa voinnin parantuessa Joseph alkoi jälleen pohtia käsikirjoitusta. Kun Harrisia ei kuulunut takaisin, hän matkusti Palmyraan tätä tapaamaan ja sai kuulla käsikirjoituksen kadonneen. Harris kertoi rikkoneensa Jumalan sanaa vastaan ja näyttäneensä käsikirjoitusta kaikille uteliaille. Äitinsä muistelmien mukaan Smith parkaisi: ”Voi luoja! – – Kaikki on hukassa! Mitä minä nyt teen? – – Minä se olin, joka vedin päälleni Jumalan vihan.”

Uutterista etsinnöistä huolimatta Harris ei löytänyt käsikirjoitusta. Lucy Harrisin huhuttiin varastaneen ja polttaneen sivut, ja Harrisit erosivat pian tapauksen jälkeen. Lucy Harris kuitenkin kiisti syyllisyytensä, ja on epäselvää, mitä kadonneille sivuille tapahtui. Kun halla tuhosi kaksi kolmasosaa Harrisin sadosta, hän tulkitsi tapauksen yliluonnolliseksi rangaistukseksi. Myös Smithiä tapaus ahdisti suuresti. Hän kertoi enkeli Moronin ilmestyneen ja ottaneen pois kultalevyt sekä uurimin ja tummimmin. Samalla Smith menetti kykynsä kääntää muinaisia kieliä.

Heinäkuussa Emma kirjasi Smithin saneleman ilmestyksen, joka nykyään on Opin ja liittojen kolmas luku. Ilmestyksessä Herra nuhtelee Smithiä siitä, että tämä oli taipunut Harrisin vaatimuksiin ja asettanut ihmisten toiveet Herran käskyjen yläpuolelle. Samalla Herra kuitenkin vakuutti, että Hänen työnsä jatkuisi. Jos Smith katuisi ja olisi tottelevainen, hän saisi kääntäjäkivet takaisin 22. syyskuuta, joka oli Moronin vuosittaisten vierailujen päivä.

Korvaavan tekstin sanelu

Smithin mukaan Jumala kielsi häntä kääntämästä kadonneiden sivujen kertomusta uudelleen, sillä käsikirjoitus oli pahantahtoisten varkaiden hallussa. He aikoivat julkaista vääristellyn version, joka näennäisesti osoittaisi, ettei Smith kyennyt tuottamaan samaa tekstiä kahdesti. Jumala oli kuitenkin ennaltanähnyt käsikirjoituksen katoamisen ja valmistellut ”Nefin pienet levyt”, jotka Smithin tuli kääntää. Ne kertoivat samoista tapahtumista mutta keskittyivät maallisen historian sijaan hengellisiin seikkoihin.

Richard Bushmanin mukaan käsikirjoituksen katoamista seurasi muutaman kuukauden toimeton kausi, jonka aikana Smith näyttää odottaneen apua tai opastusta. Syksyllä Smith saneli jonkin verran tekstiä vaimolleen Emmalle. Työ eteni verkkaisesti, mutta Smithin ympärille kokoontui pieni joukko käännynnäisiä, joihin verisukulaisten, Emman ja Harrisin lisäksi lukeutuivat Josiah Stowell sekä Joseph Knight ja tämän vaimo Emma. Huhtikuun 1829 alussa 22-vuotias opettaja Oliver Cowdery kuuli Smithin käännöstyöstä ja tarjoutui toimimaan kirjurina. Sen jälkeen käännöstyö eteni nopeasti ja valmistui noin 60 päivässä. Smith jatkoi sanelua siitä, mihin oli Harrisin kanssa jäänyt. Vasta viimeisenä saneltiin kadonneet 116 sivua korvaava osuus, joka nykyään käsittää Mormonin kirjan kuusi ensimmäistä kirjaa. Kirja julkaistiin Palmyrassa maaliskuussa 1830. Martin Harris kustansi painamisen kiinnittämällä osan maatilastaan. Hän oli myös yksi 11:stä miehestä, jotka Smith valitsi Mormonin kirjan todistajiksi. Huhtikuussa Smith perusti Kristuksen kirkon.

Kadonneiden sivujen sisältö

Mormonin kirjan sisäiset viitteet

Mormonin kirjan esipuheessa Smith kertoo kirjan sanelutyöstä, mukaan luettuna alkuperäisen käsikirjoituksen katoamisesta. Esipuheen mukaan 116 sivua olivat käännös Lehin kirjasta, joka oli Mormonin tekemä lyhennelmä Lehin levyihin talletetusta aikakirjasta.

Ensimmäisessä Nefin kirjassa kerrotaan, että isot levyt kertoivat ”kuninkaiden hallituskausista ja kansani sodista ja kiistoista” (1. Nefi 9:4), sisälsivät Lehin sukuluettelon ja tarkan kuvauksen perhekunnan erämaavaelluksesta (1. Nefi 19:1–4) sekä nefiläisten vaiheista Amerikassa (2. Nefi 4:14, 5:33). Nefin pieniin levyihin talletettiin ”palvelutyö ja profetiat”, eikä niihin kirjoitettu mitään, mitä ei pidetty pyhänä. Nykyisen Mormonin kirjan alku on käännetty Nefin pienistä levyistä.

Mormonin kirjassa on viittauksia aiempiin tapahtumiin, joita ei kuvailla tarkemmin. Alman kirjassa (10:2) Amulek kertoo olevansa ”Aminadin jälkeläisen Ismaelin pojan Giddonan poika; ja tämä oli se sama Aminadi, joka käänsi kirjoituksen, joka oli temppelin seinällä ja jonka Jumalan sormi oli kirjoittanut.” Aminadia ei mainita muualla Mormonin kirjassa. Mahdollisesti kyse on kohtauksesta, joka sisältyi kadonneisiin 116 sivuun.

Fayette Laphamin selonteko

Palmyralainen liikemies Fayette (Lafayette) Lapham vieraili Joseph Smithin isän luona alkuvuodeta 1830, hieman ennen Mormonin kirjan julkaisua. Vuonna 1870 Lapham julkaisi muistelman siitä, mitä Smith vanhempi oli hänelle kertonut. Kertomus noudattaa pääpiirteissään Mormonin kirjan säilyneiden osien kertomusta, mutta siinä on myös pieniä eroavaisuuksia ja ylimääräisiä yksityiskohtia, jotka mahdollisesti heijastavat kadonneiden sivujen sisältöä.

Lapham kertoo, kuinka juutalaiset olivat langenneet pahuuteen ja kuinka Herra päätti tuhota heidät. Eräs oikeamielinen juutalainen (Lehi) sai kuitenkin unessa varoituksen lähestyvästä onnettomuudesta ja kehotuksen paeta perheineen. Paetessaan hän unohti kotikaupunkiinsa eräitä tärkeitä asiakirjoja ja lähetti poikansa (Nefin) noutamaan niitä. Kaupungissa kaikki olivat suuren juhlan jäljiltä juovuksissa, ja pojan onnistui surmata asiakirjojen haltija (Laaban) ja saada asiakirjat haltuunsa. Sen jälkeen perhe vaelsi erämaassa ja rakensi tabernaakkelin, jossa he voivat kysyä opastusta aina hädän tai epävarmuuden hetkellä. Perhe aloitti sitten pitkän vaelluksen, ja juutalaisten edellä kulki kultainen pallo (Liahona), jossa oli kaksi viisaria. Toinen osoitti suunnan, johon heidän oli kuljettava, toinen taas kertoi, mistä he löytäisivät ruokaa ja muita matkalla tarpeellisia asioita. He saapuivat vuorelle ja löysivät sieltä kultaiset levyt, joihin aikakirja tuli kaivertaa. Seuraavaksi juutalaiset saapuivat suuren veden äärelle, rakensivat laivan ja suuntasivat merelle kultapallon opastamana. Viimein he saapuivat metsien peittämään maahan. Niiden keskellä he kulkivat, kunnes tulivat maahan, jossa oli paljon järviä ja jota muinoin oli asuttanut jättiläisten rotu. Jättiläiset olivat olleet hyvin rikkaita, ja vaikka he olivat sittemmin kadonneet, heidän aarteensa olivat yhä maassa. Juutalaiset löysivät maasta myös oudon kapineen, jonka tarkoitusta eivät tunteneet. He veivät sen tabernaakkeliin, jolloin ääni sanoi: ”Mikä sinulla on kädessäsi?” Kun juutalaiset vastasivat, etteivät tienneet, ääni puhui taas: ”Pane se kasvojasi vasten, ja pane kasvosi eläimen nahkaan, niin näet mikä se on.” Näin tehtyään juutalaiset kykenivät näkemään menneen, nykyisen ja tulevan. Laphamin mukaan kyseessä olivat ”samat silmälasit [uurim ja tummim] jotka Joseph [Smith] löysi kultalevyjen kanssa”. Kultapallo ei sen jälkeen enää opastanut juutalaisia ja he asettuivat aloilleen. Heistä tuli suuri kansa, jonka luona ylösnoussut Kristus myöhemmin vieraili.

Don Bradley huomauttaa, että Laphamin kertomuksessa on joitakin virheitä. Lehi ja Nefi esimerkiksi haluavat itselleen ”papereita”, kun he Mormonin kirjan mukaan hakivat Jerusalemista vaskilevyt. Tarinassa on kuitenkin myös yksityiskohtia, jotka ovat uskottavia lisäyksiä Mormonin kirjan tunnettuun kertomukseen. Niitä ovat esimerkiksi maininta juutalaisten suuresta juhlasta ja kansan juopumuksesta. Bradley arvelee juhlan olleen pääsiäinen, mikä tarjoaisi Lehin ja hänen jälkeläistensä matkalle temaattisesti sopivan lähtöhetken. Laphamin kertomuksessa kuvaillaan myös, kuinka nefiläiset rakentavat tabernaakkelin ja saavat haltuunsa kääntäjäkivet. Mormonin kirjan säilyneet osat eivät näistä tapauksesta kerro.

Käsikirjoituksen pituus

Don Bradley arvelee kadonneen käsikirjoituksen olleen todellisuudessa pitempi kuin 116 sivua. Mormonin kirjasta on säilynyt nykypäivään kaksi käsikirjoitusta: Smithin sanelusta kirjoitettu teksti ja kirjanpainajalle tehty kopio. Jälkimmäinen on säilynyt lähes kokonaan. Kadonneita sivuja vastaava osuus on kirjanpainajan käsikirjoituksessa 116-sivuinen, joten kadonneen käsikirjoituksen pituus on mahdollisesti pelkkä jälkikäteen tehty arvio. Kadonneet sivut käsittivät lähes puolet Mormonin kirjan tarinan aikajänteestä, mutta korvaava osuus on selvästi kirjan myöhempiä osia lyhyempi. Kadonneessa käsikirjoituksessa tarinan ensimmäinen puolikas oli ehkä kerrottu pitemmin kuin julkaistussa versiossa.

Tapauksen arviointia

Katso myös: Mormonin kirjan historiallisuus

Mormonismin kannattajat ja kriitikot ovat yksimielisiä siitä, että kadonneet 116 sivua olivat olemassa. Heidän johtopäätökset tapauksen merkityksestä ovat kuitenkin vastakkaiset. Kannattajat näkevät siinä koettelemuksen, jonka kautta Smith löysi profeetallisen äänensä. Vastustajien mukaan se todisti Smithin huijariksi.

Mormonit uskovat, että että Jumala näki käsikirjoituksen katoamisen jo ennakolta ja oli varautunut siihen valmistamalla korvaavan tekstin. Tapauksen katsotaan todistavan, että Jumala antaa ihmisille vapauden toimia kuten parhaaksi katsovat, mutta edes Jumalan tahdon vastaiset teot ja paholaisen juonet eivät voi tehdä tyhjäksi hänen suunnitelmiaan (Oppi ja liitot 10:43). Lopulta kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu niiden hyväksi, jotka rakastavat Jumalaa (Room. 8:28). Smithille tapaus opetti, ettei ihmisen tule kyseenalaistaa Jumalan vastauksia ja että Jumalan kanssa tehdyt liitot on otettava vakavasti. Tapaus opetti kuitenkin myös sen, että Jumala antaa anteeksi ihmisen heikkouden ja että Jumalan viisaus ja kaukokatseisuus johtavat lopulta aina hänen suunnitelmiensa täyttymykseen. Richard Bushmanin (2005) mukaan Smithin elämä sai tapauksen myötä suunnan. Vain kaksi vuotta aiemmin hän oli ollut köyhä maalaispoika, joka etsi taikakeinoin aarteita; nyt hän oli profeetta, jolle Jumala puhui ilmestyksissä.

Jo 1800-luvulla mormonismin kriitikot pitivät kadonneiden sivujen tapausta osoituksena siitä, ettei Smith todellisuudessa kääntänyt muinaista tekstiä vaan sepitti Mormonin kirjan itse. Eber D. Howe kirjoitti teoksessaan Mormonism Unvailed (1834), kuinka tärkeä aikakirja oli tehty ihmeen kautta, säilytetty aikakausien halki ihmeen kautta, kaivettu maasta ihmeen kautta ja käännetty ihmeen kautta, mutta kun käännös varastettiin, ei sitä kuitenkaan voinut palauttaa ihmeen kautta. Fawn M. Brodien (1945) mukaan Mormonin kirja muuttui 116 sivun tapauksen myötä lopullisesti pyhäksi kirjaksi, kun se aiemmin oli mahdollisesti ollut vain ”nokkelaa spekulaatiota”. Brodien mukaan Smith tiedosti, ettei kyennyt sanelemaan samaa tekstiä kahdesti, ja mikäli hän kaikesta huolimatta olisi yrittänyt, vertailu alkuperäiseen käsikirjoitukseen olisi paljastanut lukemattomia eroavaisuuksia. Smith ei kuitenkaan voinut perääntyä fantasiastaan, sillä totuuden paljastuessa hän olisi menettänyt vaimonsa Emman kunnioituksen ja Harrisin taloudellisen tuen.

Jerald ja Sandra Tanner (1989) katsovat tapauksen todistavan, ettei Smith toiminut hyvässä uskossa vaan oli tietoinen omasta petoksestaan. Kadonneessa käsikirjoituksessa mainittiin lukemattomia erisnimiä, ajankohtia ja muita yksityiskohtia, jotka puuttuvat nykyisestä Mormonin kirjasta. Siksi korvaava teksti käsittelee historiallisia tapahtumia vain ylimalkaisesti ja sisältää niiden sijasta saarnoja, ilmestyksiä ja profetioita. Pitkiä Jesaja-sitaatteja (2. Nefi 12–15, 17–24) Tannerit pitävät pelkkänä sivuntäytteenä, samoin vertausta jaloista ja villeistä oliivipuista (Jaakob 5). Jälkimmäinen perustuu Tannerien mukaan Roomalaiskirjeen jakeisiin 11:17–24, jotka Smith on laajentanut muutamasta lauseesta kuusisivuiseksi kertomukseksi. Täytemateriaalin käyttö kertoo Tannerien mukaan siitä, että Smithillä oli vaikeuksia keksiä sellaista materiaalia, jonka vertaaminen kadonneeseen kertomukseen ei paljastaisi ristiriitaisuuksia. He pitävät korvaavaa osuutta selvästi tylsempänä ja huonommin kirjoitettuna kuin muuta Mormonin kirjaa, jossa näkyvät Smithin mielikuvitus ja luovuus.

Lähteet

• Mormonin kirja. Toinen todistus Jeesuksesta Kristuksesta. (The Book of Mormon. Another Testament of Jesus Christ, 1920.) Joseph Smithin englanniksi sanelema alkuteos vuodelta 1830. Suomi: Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko, 2002. ISBN 978-951-850-341-8.
• Brodie, Fawn M.: No Man Knows My History. Ensimmäinen painos ilmestyi Alfred A. Knopfin kustantamana New Yorkissa 1995. New York: Vintage Books, 1995. ISBN 0-679-73054-0. Internet Archive (viitattu 17.7.2021). (englanniksi)
• Bushman, Richard L.: Joseph Smith. Rough Stone Rolling. New York: Alfred A. Knopf, 2005. ISBN 1-4000-4270-4. Internet Archive (viitattu 18.7.2021). (englanniksi)
• Howe, E. D.: Mormonism Unvailed. Painesville: omakustanne, 1834. Internet Archive (viitattu 16.1.2023). (englanniksi)
• Jennings, Erin B.: Charles Anthon – The Man Behind the Letters. The John Whitmer Historical Association Journal, Fall/Winter 2012, 32. vsk, nro 2, s. 166–182. Academia.edu. Viitattu 5.1.2023. (englanniksi)
• Metcalfe, Brent Lee (toim.): ”The Priority of Mosiah: A Prelude to Book of Mormon Exegesis”, New Approaches to the Book of Mormon. Explorations in Critical Methodology, s. 395–444. Salt Lake City, Utah: Signature Books, 1993. ISBN 1-56085-017-5. Internet Archive (viitattu 17.7.2021). (englanniksi)
• Smith, Joseph: Joseph Smith – historia: Otteita profeetta Joseph Smithin historiasta Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko. Viitattu 5.1.2023.
• Walker, Ronald W.: Martin Harris: Mormonism’s Early Convert. Dialogue: A Journal of Mormon Thought, Winter 1986, 19. vsk, nro 4, s. 29–43. Verkkoversio (PDF). Viitattu 18.7.2021. (englanniksi)
• Wilcox, Michael S.: Encyclopedia of Mormonism. New York: Macmillan, 1992. Digital Collections BYU Library (viitattu 16.7.2021). (englanniksi)
• Östman, Kimmo: Mormonit. Historia, oppi ja elämä. Helsinki: Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-044-8.