Kaarlo Saxman

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaarlo Saxman.

Karl Wilhelm (Kaarlo Vilho) ”Kalle” Saxman (28. tammikuuta 1867 Jyväskylä1. toukokuuta 1918 Urjala)[1][2] oli suomalainen kansakoulunopettaja, joka oli yksi Väinö Linnan kirjoittaman Täällä Pohjantähden alla -trilogian räätäli Aadolf Halmeen esikuvista.[3] Saxman vastusti Halmeen tavoin aseellista kapinaa, mutta osallistui vastahakoisesti punaisten siviilihallintoon ja teloitettiin sodan loppuvaiheessa. Linna oli kuullut Saxmanista Urjalan punakaartin esikuntaan kuuluneelta muurari Kalle Halmeelta.[4]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saxman valmistui opettajaksi Sortavalan seminaarista ja työskenteli myöhemmin Urjalassa Honkolan kansakoulussa.[5] Hän lähti äänioikeusliikkeeseen marraskuun 1905 suurlakon jälkeen vaikuttaen aluksi vanhasuomalaisissa. Saxman kuului paikallisten pappien perustamaan porvarilliseen Urjalan kristilliseen työväenyhdistykseen, vaikka häntä luonnehdittiin ateistiksi. Saxman oli myös riidoissa kirkkoherra Nathanael Borgin johtaman kansakoulun johtokunnan kanssa. Oppilaiden vanhemmat valittivat muun muassa kristillisen aamunavauksen laiminlyönnistä.[3][6]

Saxman kiinnostui pian sosialismista, muttei kuulunut sosiaalidemokraattisiin järjestöihin vielä 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Lisäksi hänen välejään Honkolan työväenyhdistykseen kuvattiin huonoiksi.[6] Vuonna 1916 Saxman viimein liittyi työväenyhdistykseen ja seuraavana kesänä hän oli perustamassa Sosialidemorkaattista opettajaliittoa. Punakaartin perustamiskokouksessa Saxman vastusti aseelliseen vallankumoukseen ryhtymistä, mutta sisällissodan käynnistyttyä otti vastaan tehtävät vallankumousoikeuden syyttäjänä ja Urjalan järjestyspäällikkönä välttääkseen joutumasta rintamalle.[3][7] Hän oli myös punaisten muodostaman kunnanvaltuuston jäsen.[8]

Sodan loppuvaiheessa toinen punaisten hallinnossa ollut kansakoulunopettaja Abel Pärnänen pakeni Urjalasta, mutta Saxman jäi paikkakunnalle katsoessaan, ettei ollut sekaantunut mihinkään raskauttavaan. Valkoisten saavuttua Saxman kuitenkin ammuttiin vapunpäivänä. Ei ole tiedossa surmattiinko hänet sodan aikaisen toiminnan vuoksi vai olivatko syynä vanhemmat kaunat. Oikeuskansleri Axel Charpentier ei pitänyt tarpeellisena eläkkeen myöntämistä Saxmanin leskelle, koska katsoi että hänet olisi sodan aikaisen toimintansa vuoksi joka tapauksessa tuomittu.[3] Saxmanilta jäi myös kahdeksan lasta.[9] Hänet on haudattu Urjalan hautausmaalle yksityishautaan punaisten joukkohaudan viereen.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Korjauksia ja täydennyksiä henkilötietoihin 6.2.2022. Ettes suotta kapinoittis. Viitattu 10.4.2022.
  2. Saxman, Kalle Wilho Sotasurmasampo 1914–1922. Kansallisarkisto. Viitattu 10.4.2022.
  3. a b c d Rantala, Jukka: Kansakoulunopettajat ja kapina : vuoden 1918 punaisuussyytökset ja opettajan asema paikallisyhteisössä, s. 23-27. Historiallisia tutkimuksia 214. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-74637-3-1. Teoksen verkkoversio (PDF).
  4. Hirvasnoro, Kai: On sitten edes hautapaikka 14.5.2011. Kansan Uutiset. Viitattu 10.4.2022.
  5. Kymölä seminarium. Finland, 28.8.1886, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 10.4.2022. (ruotsiksi)
  6. a b Suodenjoki, Sami: Kuriton suutari ja kiistämisen rajat : työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899-1909, s. 232-234. Väitöskirja. Bibliotheca Historica 129. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010. ISBN 978-952-22224-7-3. Teoksen verkkoversio (PDF).
  7. a b Saksman, Jarmo: Pentinkulman Golgata 20.10.2019. Saksmanin sukuseura. Viitattu 10.4.2022.
  8. Takkunen, Jonna: Honkolalaiset torpparit 1900-luvun alun murroksessa : yhteisön ja sosiaalisen aseman merkitys torpparien suhtautumisessa torpparikysymykseen ja vuoden 1918 sotaan, s. 97. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2010. Teoksen verkkoversio (PDF).
  9. Tanhuanpää, Lasse: Lainsuojattomuudesta kunnanvaltuuston johtoon : Huhdin työväenyhdistys sisällissodan jälkeisessä Urjalassa 1919–1933, s. 29. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2013. Teoksen verkkoversio (PDF).