Kaarle IV (keisari)
Kaarle IV (14. toukokuuta 1316 Praha, Böömin kuningaskunta – 29. marraskuuta 1378 Praha, Böömin kuningaskunta) oli Saksan ja Böömin kuningas vuosina 1346–1378 sekä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija vuosina 1355–1378.[1]
Hän oli yksi aikansa oppineimmista ja diplomaattisesti taitavimmista hallitsijoista. Hän sai aikaan enemmän diplomatian kautta kuin muut sodan kautta, ja maaomistusten, avioliittojen ja perinnön kautta hän laajensi dynastista valtaansa. Kaarlen vallan aikana Prahasta tuli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen keskus ja lopulta pääkaupunki. Hänen hallituskaudestaan lähtien aina 1700-luvulle asti oikeus Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kruunuun perustui Böömin kuninkaan kruunuun.[1]
Suku ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaarle IV sai kasteessa nimen Venceslaus (Václav), mutta otti myöhemmin nimen Kaarle (Karel). Kaarlen vanhemmat olivat Juhana Luxemburgilainen ja Elisabet, joka oli Böömin kuninkaan Venceslaus II:n tytär, joiden vanhin poika hän oli. Hän kuului Luxemburg-hallitsijasukuuun.[1] Hänen toiseksi vanhin sisarensa Judit (saks. Jutta, Guta, lat. Bona, ransk. Bonne) Luxemburgilainen tai Böömiläinen (1315–1349) naitettiin vuonna 1332 Ranskan kruununprinssi Normandian herttua Jeanille, mutta Judit kuoli ruttoon ennen kuin puolisosta tuli kuningas Juhana II. Vanhimmasta heidän kymmenestä lapsestaan, tuli isänsä seuraaja Kaarle V.
Kaarle sai koulutuksensa Ranskan hovissa vuodesta 1323 lähtien. Yksi hänen opettajistaan Pariisissa oli tuleva paavi Klemens VI.[1] Hän oli kirjallisesti lahjakas ja puhui sujuvasti viittä kieltä: latinaa, tšekkiä, saksaa, ranskaa ja italiaa.
Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1330 Kaarlen isä kutsui poikansa Luxemburgiin, ja vuonna 1331 hän johti isänsä väliaikaisten maaomistusten hallintoa Pohjois-Italiassa. Kaksi vuotta myöhemmin Juhana Luxemburgilainen nimitti hänet Määrin rajakreiviksi ja Böömin käskynhaltijaksi. Omaelämäkerrassaan Kaarle kertoi vaikeuksista, joita hänellä oli lunastaessaan panttina olleita kuninkaallisia linnoja, kaupunkeja ja kartanoita, rakentaa armeijaa ja tukahduttaa aateliston vaikutus, joka oli kasvanut hänen isänsä poissaollessa. Kaarlen hallinnolliset kyvyt herättivät Juhanassa epäilyksiä, ja hänet erotettiin viroistaan vuonna 1335. Sovinnon jälkeen Kaarle määrättiin tehtäviin Böömin ulkopuolelle, mutta hänen pätevyytensä valtiomiehenä ja diplomaattina teki hänestä yhä välttämättömämmän avustajan isälleen.[1]
Vuonna 1341 nyt jo sokeutunut Juhana esitteli Kaarlen seuraajanaan prelaattien, aateliston, kuninkaallisten kaupunkien edustajien ja Breslaun suurlähettiläiden kokouksessa. Vuonna 1343 Juhana uskoi hänelle maan hallinnon. Vuotta myöhemmin, Kaarlen ponnistelujen ansiosta, paavi Klemens VI nosti Prahan hiippakunnan arkkihiippakunnaksi, mikä antoi Böömille kirkollisen autonomian Mainzin ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alaisuudesta. Samaan aikaan Böömin pääkaupungin Prahan Hradčany-kukkulalle muurattiin Kaarlen johdolla rakennetun Pyhän Vituksen katedraalin peruskivi.[1]
Tällä välin käynnistettiin neuvottelut Kaarlen valitsemisesta Saksan kuninkaaksi Ludvig IV:n tilalle, jonka paavi Klemens VI oli oli julistanut kirkonkiroukseen vuonna 1324. Kaarle nousi valtaistuimelle vasta vuonna 1346, jolloin viisi vaaliruhtinasta seitsemästä valitsi hänet ja oli ottanut kaikki valtuutetut paavin vaatimat valat. William of Ockham, eräs keskiajan tärkeimmistä teologeista ja tutkijoista, kutsui Kaarlea lisänimellä rex clericorum ("pappien kuningas"). Ludvig kuitenkin kieltäytyi tunnustamasta Kaarlea ja väitti, että hän oli itse laillinen kuningas.[1]
Vuonna 1346 Kaarle osallistui Crécyn taisteluun, jossa hänen isänsä sai surmansa. Kaarlen itsensä onnistui paeta taistelukentältä haavoittuneena.[1]
Vaikka Ludvig IV kuoli vuonna 1347, hänen kannattajansa valitsivat kuninkaaksi vastaehdokkaita, kunnes Kaarle voitti heidät rauhanomaisesti myöntämällä erivapauksia Etelä-Saksan kaupungeille saaden näin heidän tukensa. Diplomaattista taitoaan käyttämällä hän onnistui saamaan ystäviä myös pohjoisesta. Pian hänet tunnustettiin yleisesti ainoaksi Saksan kuninkaaksi. Hänen huomionsa kohdistui kuitenkin Luxemburg-suvun perintöön eli Böömin kruununmaille, joka oli hänen valtansa päätekijä.[1]
Hallitsijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaarle kruunattiin Böömin kuninkaaksi (Kaarle I) ja Luxemburgin kreiviksi vuonna 1346. Vuonna 1349 hänet valittiin ja kruunattiin Saksan kuninkaaksi. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1355, hänet kruunattiin Italian kuninkaaksi ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi.[1] Burgundin kuninkaaksi kruunaamisensa jälkeen vuodesta 1365 Kaarle oli kaikkien keisarikunnan kuningaskuntien hallitsija.
Muutama kuukausi sen jälkeen kun Prahan ensimmäinen arkkipiispa oli kruunannut Kaarle IV:n Böömin kuninkaaksi, tämä antoi uuden kruunauslain ja määritteli kuninkaan perustuslaillisen aseman osavaltiossa: Böömistä tuli perinnöllinen monarkia, jossa esikoisen ja hänen jälkeläistensä kruununperimys tuli olemaan voimassa sitovana. Jos miespuolisia perijöitä ei ollut, periytyi kruunu tyttärille. Kaarlen perintösopimukset vuonna 1364 Habsburg-suvun kanssa Itävallassa ja Árpádin jälkeläisten kanssa Unkarissa olivat perusta, jolle Itävalta-Unkarin monarkia myöhemmin muodostui. Vuonna 1348 Kaarle perusti Prahaan ensimmäisen Keski-Euroopan yliopiston eli Kaarlen yliopiston, jolla oli samat oikeudet ja vapaudet kuin Pariisin ja Bolognan yliopistoilla.[1]
Samaan aikaan Prahan lähellä muurattiin peruskivi toiselle Kaarlen hankkeelle, Karlštejnin linnalle, johon sijoitettiin keisarilliset kruununjalokivet ja Böömin kuninkaan arvomerkit. Vuonna 1354 Kaarle johti armeijansa Italiaan varmistaakseen Luxemburg-suvun määräysvallan ja vahvistaakseen Böömin uuden kruununperimysvallan. Vuoden 1355 alussa hänet kruunattiin Italian kuninkaaksi Lombardian rautakruunulla Milanossa ja pääsiäisenä 1355 hänet kruunattiin keisariksi Roomassa. Tuolloin eräs firenzeläinen aikalainen kuvaili Kaarlea keskikokoiseksi, mustatukkaiseksi ja leveäkasvoiseksi mieheksi, jolla oli kumara ryhti. Saatuaan näin itselleen keisarillisen kruunun hänen sanotaan hakeneen sen ja palanneen Prahaan jättäen italialaiset sotkeutumaan omiin sisäpoliittisiin ongelmiinsa. Runoilija ja filosofi Francesco Petrarca oli erittäin pettynyt Kaarle IV:ään.[1]
Prahassa Kaarle antoi vuonna 1365 asetuksen, joka tunnetaan nimellä kultainen bulla, joka oli eräänlainen keisarillinen perustuslaki. Se sääteli Saksan kuninkaan valintaa seitsemällä vaaliruhtinaalla, joista tuli erityisoikeuksia saaneina domini terrae eli todellisia hallitsijoita.[1]
Kaarle IV:n hallitusaikana Euroopassa raivosi musta surma vuosina 1347–1352. Siihen menehtyi noin kolmasosa väestöstä. Tällä oli suuri vaikutus yhteiskuntien toimintaan, varsinkin kun sama tauti levisi vielä uusina epidemioina tappaen erityisesti lapsia ja estäen väkiluvun elpymisen. Epidemioita seurasi talouslama. Yhteiskuntarakenne muuttui kohti feodalismia, sillä suuri osa talonpojista joutui talousvaikeuksien takia maaorjiksi. Kaarle käytti epidemiaa myös hyväkseen takavarikoimalla juutalaisten omaisuutta.[2]
Kaarle IV oli antelias taiteiden ja tieteiden suojelija erityisesti Prahassa, ja tuki tarmokkaasti kirkkojen rakentamista ja hyväntekeväisyysjärjestöjen perustamista. Hän oli kiinnostunut varhaisesta humanismista, joka vaikutti erityisesti hänen hallintoonsa. Kaarle vaikutti myös saksan kirjakielen kehitykseen.[1]
Avioliitot ja lapset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaarle IV oli naimisissa neljä kertaa ja hänellä oli kaikkiaan seitsemän lasta. Vanhin eloon jäänyt poika Venceslaus oli isänsä hartaasta toiveesta asetettava kaikkien valtaistuimien perijäksi, mutta pitkien ja vaikeitten neuvotteluitten jälkeen tätä ei koskaan kruunattu keisariksi.[1] Seuraavaksi keisariksi nousi Kaarlen nuorempi poika Sigismund.
Ensimmäinen Kaarlen puoliso vuonna 1329 oli Blanche de Valois (1317–1348), joka oli Kaarle Valois'n, Ranskan Filip III:n pojan ja tämän kolmannen puolison Mahaut de Châtillonin nuorin tytär. Blanchen veli oli kuningas Filip VI.[1]
Heille syntyi kaksi tytärtä:
- Margareeta Böömiläinen (1335–1349), avioitui Unkarin Ludvig I:n kanssa
- Katariina Böömiläinen (1342–1395), avioitui ensin Itävallan herttua Rudolf IV:n ja sitten Baijerin herttua Otto V:n kanssa
Kaarlen toinen puoliso vuonna 1349 oli Anna Baijerilainen (1329–1353), joka oli Reininmaan paladiinikreivi Rudolf II:n ja Annan, Kärntenin herttua Otto III:n tytär.
Heille syntyi yksi poika:
- Venceslaus (1350–1351), kuoli vuoden ikäisenä
Kolmas puoliso vuonna 1353 oli Anna von Schweidnitz (1339–1362), joka oli sleesialaisen Świdnica-Jaworin herttuan Henrik II:n ja prinsessa Katariina Unkarilaisen tytär. Katariina oli Unkarin kuninkaan Kaarle I:n tytär.
Heille syntyivät lapset:
- Elisabet Böömiläinen (1358–1373), avioitui Itävallan herttua Albrekt III:n (1349–1395) kanssa, kuoli 15-vuotiaana, ei jälkeläisiä
- Venceslaus (1361–1419)
Kuningatar Anna ei ehtinyt nähdä kaksivuotiaan Venceslausin kruunajaisia, vaan kuoli 23-vuotiaana viimeisen lapsensa synnytykseen 11.7.1362.
Kaarlen neljäs puoliso vuonna 1363 oli häntä 30 vuotta nuorempi 16-vuotias Elisabet Pommerilainen (n. 1347–1393), jonka vanhemmat olivat Pommerin herttua Bogislaus V (n. 1318–1374) ja Puolan prinsessa Elisabet (1326–1361), Kasimir III:n ja Aldona Liettualaisen tytär.
Heille syntyi kuusi lasta, joista neljä eli aikuiseksi:
- Anne Böömiläinen (1366–1394), avioitui Englannin Rikhard II:n kanssa
- Sigismund Luxemburgilainen (1368–1437), tuleva Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari, Böömin ja Unkarin kuningas, isänsä Kaarlen seuraaja
- Johannes, Määrin rajakreivi ja Görlitzin herttua (1370–1396), avioitui Albrekt Mecklenburgilaisen tyttären prinsessa Rikardis Katariinan kanssa
- Margareeta Böömiläinen (1373–1410), avioitui Nürnbergin linnakreivi Johannes III:n kanssa.
Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaarle IV:n onnistui vahvistaa valtaansa koko Saksan kuninkaana. Hän siirsi keisarikunnan pääkaupungin Prahaan, jota hän kehitti määrätietoisesti tehden siitä johtavan sivistyskaupungin.[3][1] Hän muun muassa perusti Prahan yliopiston vuonna 1348.[3] Tšekkiläiset pitävät Kaarlea edelleen ”maan isänä” (otec vlasti).
Kaarle IV antoi vuonna 1356 kultaisen bullan, jossa säädettiin keisarinvaalin toimittamisesta ja vahvistettiin Saksan vaaliruhtinaiden oikeudet. Säädös toimi vuosisatojen ajan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan eräänlaisena perustuslakina.[1]
Kaarle IV kuoli 62-vuotiaana Prahassa marraskuussa 1378 ja hänet on haudattu perustamaansa Pyhän Vituksen katedraalin Prahassa.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Charles IV | Holy Roman Emperor, Bohemian King & German King | Britannica www.britannica.com. 21.2.2024. Viitattu 4.4.2024. (englanniksi)
- ↑ Erik Kjersgaard & Toels Dahlerup: Otavan suuri maailmanhistoria 9: Myöhäiskeskiaika ja renessanssi, s. 58–64. Päätoimittaja Erling Bjøl. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08056-3.
- ↑ a b Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 320. Toim. Seppo Zetterberg. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 9789510306024.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaarle IV Wikimedia Commonsissa
 |
Edeltäjä: Ludvig IV |
Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan hallitsija 1355–1378 |
Seuraaja: Wenzel IV Luxemburgilainen |
| ||||||||||||||||||||||||||
