Juuri (kielitiede)

Juuri on kielitieteessä sukulaissanojen vanhin yhteinen osa tai lyhin perusvartalo, johon etymologisella vertailulla päästään. Sillä voidaan ymmärtää myös jonkinlaista abstraktia sanarakenteen perusyksikköä, jonka toteutumia todelliset sanat tai sanavartalot ovat. Etenkin englanninkielisessä kielitieteellisessä kirjallisuudessa ”juurella” (engl. root) tarkoitetaan usein sanan johtamatonta perusvartaloa eli sitä, mikä jää jäljelle, kun johtimet ja taivutusainekset poistetaan.

Juuri seemiläisissä ja indoeurooppalaisissa kielissä

Juuren käsite on tullut eurooppalaisessa kielitieteessä alkuaan tunnetuksi seemiläisten kielten, esimerkiksi heprean ja arabian, kieliopin kautta. Näissä kielissä usein kolmesta konsonantista koostuva abstrakti juuri muodostaa ”rungon”, jota täyttävät vokaalit ja mahdollisesti sanaan liitetyt affiksit määrittävät tarkemman merkityksen. Esimerkiksi arabian konsonanttijuuri ktb liittyy merkitykseltään ’kirjoittamiseen’, ja siitä voidaan muodostaa esimerkiksi sellaisia sananmuotoja kuin kataba ’hän kirjoitti’, ’aktib ’minä kirjoitan’ tai kitāb ’kirja’. Heprean konsonanttijuuresta gdl muodostetaan esimerkiksi gadol ’suuri’, gadal ’hän kasvoi’, higdil ’hän suurensi’ tai migdal ’torni’. Juuren käsitteellä on pitkä perinne seemiläisten kielten kuvauksessa, vaikka sen mielekkyydestä tai todellisuudesta onkin tutkijoiden kesken kiistelty.

Indoeurooppalaisessa kielentutkimuksessa juurella tarkoitetaan indoeurooppalaisen kantakielen sanarakenteen perusyksikköä. Kantakielen sanat muodostuivat usein (joskaan eivät aina) yksitavuisesta juuresta tyyppiä *CeC-, *CReC-, *CeRC-, *CReRC-, missä C tarkoittaa mitä hyvänsä konsonanttia ja R mitä hyvänsä resonanttia (esimerkiksi r, l tai e-vokaalin jäljessä resonanttina toimiva i tai u). (Tähti * merkitsee, että muoto on rekonstruktio eli sitä ei ole dokumentoitu.) Näihin voitiin liittää taivutus- ja johdinaineksia. Esimerkkejä juurista: *ped- ’jalka’, *k̑leu- ’kuulla’, *derk̑- ’nähdä’, *su̯eh₂d- ’makea’.

Useimpien rekonstruoitujen indoeurooppalaisten juurten vokaalina on e, joka osallistuu ablaut-vokaalivaihteluun, mutta joissakin vokaalina oli a (esim. *nas- ’nenä’, *sal- ’suola’, *kan- ’laulaa’). Juuriin saattoi liittyä laajennusaineksia, joiden alkuperä ja tehtävä on tuntematon. Esimerkiksi juuren *(s)teu- ’työntää, lyödä’ laajentumia *(s)teu-k-, *(s)teu-g- ja *(s)teu-d- heijastavat kreikan túkos ’vasara’, englannin stoke ’tökätä, kohentaa tulta’ ja veda-sanskritin tudáti ’lyö’.

Juuri suomen ja sukukielten tutkimuksessa

Juuren käsite ei suomen kielioppiperinteessä ole kovin keskeinen. Esimerkiksi Iso suomen kielioppi ei käytä termiä ”juuri” lainkaan vaan selittää sananmuodon koostuvan vartalosta ja taivutustunnuksista.

1800-luvulla jotkut tutkijat koettivat soveltaa indoeurooppalaisten ja seemiläisten kielten tutkimuksesta tuttua juuren käsitettä myös esimerkiksi suomen tai unkarin kielioppeihin. Suomessa indoeuropeisti Otto Donner julkaisi vuodesta 1874 lähtien suomalais-ugrilaisten kielten vertailevaa sanakirjaa (Vergleichendes Wörterbuch der finnisch-ugrischen Sprachen), joka jäi kesken. Siinä yritettiin kuvata suomalais-ugrilaisten kielten sanastoa konsonanttijuurten avulla, joiden vokaalit vaihtelisivat indoeurooppalaisten kielten ablautin tapaan. Näin esimerkiksi juuri kal, kol, kul, kel, kil merkitsisi jotakin ’sileää, kiiltävää, kalpeaa, kylmää’, ja sen yhteyteen kuuluisivat esimerkiksi suomen kala, kelo, kallo, kuolla ja kylmä, viron kiilas ’kalju’ ja jopa suomen kuu (~ unkarin hold). Donnerin sanakirjaa on sittemmin yleensä pidetty yrityksenä, joka – Mikko Korhosen mukaan – oli alusta alkaen tuomittu tuhoon.

Vastaavantapaiseen yritykseen olivat Unkarissa jo aiemmin, vuonna 1844, Unkarin tiedeakatemian toimeksiannosta ryhtyneet Gergely Czuczor ja János Fogarasi. Heidän laaja unkarin kielen sanakirjansa, joka ilmestyi vuosina 1862–1874, ryhmitteli unkarin kielen sanat yksitavuisten juurten (unk. gyök) ympärille; juurten vokaalit saattoivat vaihdella, ja konsonanttivaihtelujen kautta samaan perheeseen voitiin liittää lisää juuria. Näin esimerkiksi yhteen kuuluisivat ”juuret” kar sanassa karika ’rengas’, ker sanassa kerek ’pyöreä’, kör sanassa körül ’ympärillä’, ja näihin puolestaan liittyisivät esimerkiksi gör sanassa görbe ’käyrä’, gur sanassa gurul ’kieriä’ tai gyür sanassa gyűrű ’sormus’. Czuczorin ja Fogarasin sanakirja todettiin nopeasti menetelmiltään vanhentuneeksi; se ei ottanut huomioon historiallisen kielentutkimuksen tietoa sanojen historiasta vaan ryhmitteli sanoja yhteen niiden etymologiasta piittaamatta (esimerkiksi edellä mainittuihin ’pyöreää, kaarevaa’ merkitseviin sanoihin kuuluisi korona ’kruunu’, joka tietenkin on unkarissa lainaa latinan kielestä). Epätieteelliseksi tuomittu sanakirja jäi pitkäksi aikaa unhoon, mutta 2000-luvulla sitä ovat jotkut piirit Unkarissa alkaneet taas nostaa kunniaan. Sen on nähty todistavan unkarin kielen vaihtoehtoisesta ja poikkeuksellisesta rakenteesta ja osoittavan myös, että unkari ei voisi olla sukua suomalais-ugrilaisille kielille.

Hieman toisenlainen ajatus ”juuresta” suomen sanaston historian kuvauksessa virisi Suomessa 2000-luvun taitteen tienoilla. Suomen ekspressiivisanastossa tunnetusti esiintyy vokaalien vaihtelua (esimerkiksi verbit sihistä, sähistä, sohista ja suhista kuvaavat tietynlaisia ääniä), ja toisaalta tiedetään, että ekspressiivisanat saattavat ”kalveta” ja menettää ekspressiivisyytensä. Esimerkiksi suomen puhua-verbi on alun perin merkinnyt ’puhaltamista’, ”puh”-äänen päästämistä. Tämän pohjalta Eino Koponen esitti, että esimerkiksi terä, tarkka, tora, törmä ja turkki voisivat kaikki edustaa eräänlaista tVr-juurta, joka liittyy merkitykseltään johonkin ’terävään’ tai ’törröttävään’ ja jossa t:n ja r:n välillä oleva vokaali voi vaihdella. ”Juuriteoriasta” käytiin kiivasta sananvaihtoa muun muassa Koposen ja Jorma Koivulehdon välillä. Ajatusta on sittemmin kehitellyt Ulla-Maija Forsberg (Kulonen). Hänen mukaansa esimerkiksi ’perhosta’ merkitsevät karjalan liipoilindu, viron liblikas ja unkarin lepke eivät ole toistensa säännöllisiä vastineita eli niille ei voida rekonstruoida yhteistä kantamuotoa, mutta silti niiden pohjana oleva ”fonesteemi” LIPI, joka ilmaisee jotakin ’lepattavaa’, voi itsessään olla ikivanha.