Juhlapuhe (Isokrates)

Juhlapuhe
Πανηγυρικός
Alkuperäisteos
Kirjailija	Isokrates
Kieli	muinaiskreikka (klassinen)
Genre	puhe
Julkaistu	380 eaa.
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Juhlapuhe (m.kreik. Πανηγυρικός, Panēgyrikos, lat. Panegyricus) on Isokrateen kirjoittama puhe, joka kehottaa kreikkalaisia yhteistoimintaan taistelussa persialaisia vastaan. Samalla se vaatii Ateenalle tässä johtoasemaa. Puheen numero Isokrateen puheiden joukossa on 4.

Isokrateen sanotaan työstäneen puhetta kymmenen vuotta, ja hänen katsotaan julkaisseen sen Olympian kisoissa vuonna 380 eaa. Puhe nautti antiikin aikana suurta mainetta, ja nykyisin se katsotaan Isokrateen suurimmaksi työksi.

Historia

Isokrates eli vuosina 436–338 eaa. Hänen Juhlapuheensa ajoitus käy ilmi puheen kohdasta 126. Siinä sanotaan, että spartalaiset piirittävät Olynthosta ja Fleiusta. Olynthos piiritettiin vuonna 383 eaa. ja Fleius vuoden 380 eaa. alussa; molemmat kukistuivat vuoden 379 eaa. loppupuolella. Puhetta ei siis ole voitu julkaista ennen vuotta 380 eaa. eikä vuoden 379 eaa. jälkeen. Vuosi 380 eaa. oli lisäksi 100. olympiadin ensimmäinen vuosi. Puheen kreikankielinen nimi Panegyrikos – jonka puheelle antoi Isokrates itse – viittaa vain johonkin suureen juhlaan, ja eräs tutkija on yhdistänyt sen suuriin Panathenaia-juhliin. Muut seikat huomioon ottaen vaikuttaa kuitenkin todennäköisemmältä, että Juhlapuhe julkaistiin Olympian kisojen aikaan vuonna 380 eaa.

Helleenisen yhtenäisyyden velvollisuus barbaareita vastaan oli jo aiemmin ollut aiheena Gorgiaan Olympiassa pitämässä puheessa sekä Lysiaan samoin Olympiassa pitämässä Olympialaisessa puheessa. Ei ole todennäköistä, että Isokrateen puhe olisi, kuten heidän, esitetty juhlassa tekijänsä itsensä lausumana. Hänen heikot hermonsa ja äänensä sekä monet puheen sisällölliset seikat olisivat luultavasti estäneet tällaisen yrityksen. Puhe on tosin voitu lausua hänen puolestaan; mutta todennäköisempää on, että se esiteltiin kreikkalaiselle yleisölle ensi kerran Olympiassa jaettujen kappaleiden kautta ja lähetettiin kaupunkeihin, joissa Isokrateella oli ystäviä johtavien miesten joukossa.

Panhelleeniseen isänmaallisuuteen vetoaminen tapahtui aikana, jolloin sitä kipeästi tarvittiin. Vuoden 387 eaa. Antalkidaan rauhan myötä Artakserkses II oli tullut Vähän-Aasian kreikkalaisten herraksi ja Länsi-Hellaan asioiden ylimmäksi tuomariksi; Aigeianmerta, jota ateenalainen laivasto ei enää suojellut, vaivasivat merirosvot; dekarkhioiden kiihdyttämä puoluekiista täytti pienemmät kaupungit verenvuodatuksella; ja Sparta, piittaamatta autonomiasta, jonka rauha oli taannut jokaiselle valtiolle, käytti näitä levottomuuksia omiin tarkoituksiinsa. Vuonna 385 eaa. spartalaiset hävittivät Mantineian; vuonna 383 eaa. piirittivät Olynthoksen; vuonna 382 eaa. valtasivat Theban linnavuoren Kadmeian; ja vuonna 380 eaa. piirittivät Fleiuksen.

Sisältö

Juhlapuhe voidaan jakaa kahteen pääosaan. Ensimmäisessä osassa (kohdat 1–132) Isokrates kehottaa Ateenaa ja Spartaa luopumaan keskinäisestä kateudestaan ja ottamaan yhdessä Kreikan johdon. Hän perustelee, että vaikka Sparta sillä hetkellä pitää johtavaa asemaa, Ateenalla on siihen parempi historiallinen oikeus, ja että kompromissi olisi siksi paikallaan. Toisessa osassa (kohdat 133–189) hän osoittaa suunnan, johon Kreikan yhdistetyt voimat tulisi kääntää – nimittäin Persiaa vastaan.

Osa 1

Puhuja aloittaa huomauttamalla, että on kummallista, että suurten juhlien perustajat ovat varanneet kaikki palkinnot ruumiilliselle voimankäytölle, josta on hyötyä vain urheilijalle itselleen, mutta eivät ole antaneet mitään kunniaa henkiselle ponnistukselle, josta koituu hyötyä kaikille. Hän sanoo kuitenkin tyytyvänsä toivoon siitä, että hänen puheensa tulee hyväksytyksi, ja tulleensa esittämään neuvoja kreikkalaisten yhteistyöstä ja sodasta barbaareja vastaan (kohdat 1–3). Kriisi ei ole vielä ohi, eikä siis neuvojen aika ole ohitse (3–5); ja puhetaidon olemukseen kuuluu, että se pyrkii esittämään tutut tosiasiat vaikuttavammalla tavalla (7–10). Puhuja sanoo puhuvansa niille, jotka odottavat puhujien suurta aihetta käsitellessään nousevan tavanomaisen tason yläpuolelle (11–14).

Puhuja huomauttaa, että Kreikan eri kaupunkeja on usein kehotettu luopumaan riidoistaan ja kääntymään yhdessä barbaareja vastaan; mutta se lähtökohta, josta tällaisen yhteyden on alettava, on jäänyt huomaamatta. Hellas on enimmäkseen jakautunut Spartan varassa oleviin oligarkioihin ja Ateenan varassa oleviin demokratioihin. Ennen kuin pienemmät valtiot voivat olla sopusoinnussa, johtajien on sovittava keskenään ja suostuttava jakamaan johtovalta (τὰς ἡγεμονίας διελέσθαι, tas hēgemonias dielesthai) (17). Mutta puhujan mielestä esteenä on Sparta, joka kuvittelee omaavansa esi-isiltä periytyvän oikeuden herruuteen. Hän pyrkii osoittamaan, että tämä oikeus kuuluu pikemminkin Ateenalle (15–20).

Ateenan vaatimukset herruudesta

Puhuja argumentoi, että merellinen herruus kuuluu oikeutetusti Ateenalle, arvioitiinpa asiaa merivoimien tehokkuuden, ikiaikaisuuden tai Kreikalle tehtyjen palvelusten perusteella. Kaupungin palvelukset ovat olleet kahdenlaisia, sivistyksellisiä ja sotilaallisia (21–27).

Sivistyksellinen puoli

Ensin puhuja käsittelee sivistyksellistä puolta, ja tässä asiassa ensimmäisenä Ateenan varhaiselle Kreikalle antamia lahjoja. Hän sanoo, että ensimmäiset asiat, joita ihmiselämä tarvitsee, tulivat Kreikkaan Ateenan kautta. Demeter, kulkiessaan Attikassa etsiessään Persefonea, antoi sen asukkaille kaksi lahjaa – viljasadon ja mysteeririitit. Ateena ei pitänyt näitä siunauksia itsellään, vaan jakoi ne vapaasti kaikille. Jos perimätietoa epäillään siksi, että se katoaa muinaisuuteen, toisaalta juuri tämä muinaisuus merkitsee laajaa hyväksyntää. Sen vahvistaa se tosiasia, että useimmat kreikkalaiset kaupungit maksavat Ateenalle vuosittain esikoisuhrin. Sitä paitsi varhaisimmat ihmiset, jotka olivat suurimmassa tarpeessa, saivat todennäköisimmin suoraa jumalallista apua; ja Attikan kansa on tunnustetusti vanhimpia kansoja (28–33).

Toiseksi puhuja esittää Ateenan siirtokuntien äitinä, kreikkalaisten asuttaman alueen laajentajana. Niin kreikkalaiset valloittivat muukalaisilta uusia asuinsijoja sekä Euroopassa että Aasiassa, ja asuttivat saaria kaikilla merillä (34–37).

Kolmanneksi hän esittää Ateenan sivistyneen elämän perustajana. Ateena ei tyytynyt antamaan helleeneille elämän välttämättömyyksiä, vaan antoi heille myös sivistyksen. Sen omia olivat varhaisimmat lait ja varhaisin perustuslaillinen järjestelmä. Siellä saivat alkunsa ne taiteet, jotka palvelevat ihmisten tarpeita tai nautintoja. Sen perustama oli helleenien keskeinen kauppapaikka, Pireus. Kaikki ne edut ja viehätykset, joita suuret kokoontumiset tarjoavat, ja joissa kaikkien kaupunkien kreikkalaiset unohtavat erimielisyytensä yhteisessä jumalanpalveluksessa ja yhteisen veren tunteessa, toteutuvat vertaansa vailla Ateenan juhlissa; vieläpä Ateena itsessään on kaikille vieraille jatkuva juhla. Käytännöllinen filosofia, kaiken tämän keksijä ja järjestäjä – järkiperäinen kaunopuheisuus, korkeiden luonteiden pysyvä tuntomerkki – saa siellä kunnianosoituksia enemmän kuin missään muussa kaupungissa. Niin korostetusti kaupunki on kansallisen kulttuurin tyyssija, ettei miestä pidetä täydessä merkityksessä helleeninä pelkästään siksi, että hän on helleenistä verta, ellei hän lisäksi kanna ateenalaisen hengen leimaa (38–50).

Sotilaallinen puoli

Sitten puhuja käsittelee Ateenan roolia sotilaallisena esitaistelijana. Siinä kaupungin palvelukset ovat olleet yhtä suuret sekä kreikkalaisten keskinäisissä sodissa että kreikkalaisten ja barbaarien välisissä sodissa.

Ensin puhuja esittää Ateenan sorrettujen kreikkalaisten epäitsekkäänä puolustajana. Niinpä se auttoi menestyksellisesti Adrastosta thebalaisia vastaan ja herakleideja Eurystheusta vastaan. Spartan suuruus perustui siihen apuun, jonka Ateena antoi Herakleen jälkeläisille Peloponnesokselle suuntautuneessa hyökkäyksessä – muiston, jonka pitäisi pidättää Spartaa vahingoittamasta Ateenaa tai vaatimasta herruutta sen ylitse. Argos, Theba ja Sparta olivat varhaisina aikoina, kuten nytkin, Hellaan eturivin kaupunkeja; mutta Ateena oli heitä kaikkia suurempi – Argoksen kostaja, Theban kurittaja ja Spartan perustajien suojelija (51–65).

Toiseksi puhuja kuvaa Ateenan kreikkalaisten suurimmaksi puolustajaksi barbaareja vastaan. Hellaan varhaisaikoina Attikaan hyökkäsivät traakialaiset Poseidonin pojan Eumolpoksen johdolla ja myöhemmin skyytit liittoutuneina Areen tyttärien, amatsonien, kanssa. Traakialaiset lyötiin niin perin pohjin, että he vetäytyivät entisiltä asuinsijoiltaan Attikan rajaseuduilta kaukaisemmille seuduille. Amatsoneista yksikään tänne tullut ei palannut; ja ne, jotka olivat jääneet jälkeen, ajettiin valtakunnastaan kärsityn tappion vuoksi (66–70).

Samanhenkisiä ja seurauksiltaan samanlaisia olivat persialaissodat Dareiosta ja Kserksestä vastaan; ne havainnollistavat yhtä aikaa esi-isien sankaruutta ja kreikkalaisten vihamielisyyttä barbaareja kohtaan. Näissä sodissa Ateena saavutti kaksinkertaisen voiton: se torjui näennäisesti vastustamattomat vihollisjoukot ja vei urhoollisuudessa ykkössijan liittolaisilta, joiden rohkeutta näytti mahdottomalta ylittää. Spartalaiset tekivät kyllä hienoa palvelusta; sitä suurempi on Ateenan kunnia, että se loisti tällaisen kilpailijan rinnalla ja yläpuolella (71–74).

Puhuja jatkaa entisaikojen hengestä, joka vaikutti Marathonin, Thermopylain, Artemisionin ja Salamiin taisteluissa. Hän sanoo, että ylistys kuuluu ennen kaikkea niille varhaisemmille ateenalaisille ja spartalaisille valtiomiehille, jotka kylvivät sen urhoollisuuden siemenen, joka myöhemmin pelasti Hellaan. Heitä leimasi kaikessa epäitsekäs mieli. He olivat säästäväisiä valtion varoissa, ja henkilökohtaisessa toiminnassaan ja lainsäädännössään tarkasti lojaaleja valtion kunnialle ja edulle. Poliittiset puoluekunnat kilpailivat tuolloin vain kaupungille koituvista hyödyistä. Näin muotoutuivat ne miehet, jotka voittivat Aasian ylittäen Troijan valloittajatkin; miehet, joiden ansiot ylittävät kaiken, mitä heistä on sanottu tai laulettu. Varmasti jokin jumala oli määrännyt tuon kamppailun tuodakseen täyteen valoon luonteet, jotka olivat muinaisten puolijumalten arvoisia (75–84).

Puhujan mielestä Ateenan ja Spartan välinen kilpailu ei koskaan ollut jalompaa kuin persialaissotien aikana. Kun Dareioksen armeija hyökkäsi Kreikkaan, ateenalaiset, liittolaisia odottamatta, kohtasivat sen Marathonissa; spartalaisilla taas ei vaarasta kuullessaan ollut muuta ajatusta kuin kiirehtiä avuksi. Kun myöhemmin Kserkses saapui sotajoukkonsa kanssa, marssien Hellespontoksen yli ja purjehtien Athoksen ympäri, spartalaiset saavuttivat kunniaa Thermopylaissa, ateenalaiset Artemisionissa. Tällöin alkoi sodan viimeinen vaihe; ja siinä ateenalaiset jättivät kaikki kilpailijat taakseen. He halveksivat vihollisen tarjouksia, vaikka tämä tosiasiallisesti hallitsi heidän kaupunkiaan, ja pysyivät uskollisina liittolaisille, jotka olivat heidät hylänneet; he valmistautuivat taistelemaan yksin Salamiin luona. Häpeä toi peloponnesoslaiset heidän rinnalleen; mutta kreikkalaisista laivoista Ateena varusti enemmän kuin kaikki muut valtiot yhteensä.

Jos nyt on määrä ryhtyä sotaretkeen barbaareja vastaan, kenen tulisi sitä johtaa? Kenen muun kuin niiden, jotka edellisessä sodassa olivat etevimmät taistelijat ja epäitsekkäimmät kärsijät; niiden, jotka muinoin perustivat kaupunkeja ja joista myöhemmin tuli niiden pelastajia. Puhuja kysyy, olisiko oikein, että ateenalaiset, jotka ovat kantaneet suurimmat kärsimykset, eivät saisi suurinta kunniaa; että heidät, jotka kerran valittiin johtamaan, pakotettaisiin nyt seuraamaan? (85–99.)

Syytökset Ateenan imperialismista

Puhuja jatkaa, että kaikkien on myönnettävä, että persialaissotien päättymiseen saakka Ateena oli ansainnut johtoaseman. Mutta vastaväitteenä esitetään, että merellisen herruuden saavutettuaan se teki Kreikalle paljon pahaa; erityisesti Meloksen ja Skionen tapauksissa. Nämä olivat kuitenkin kaupunkeja, jotka olivat sotineet Ateenaa vastaan; niitä kohdeltiin yksinkertaisesti sota-ajan tavanomaisella ankaruudella. Imperialistisen Ateenan todellinen koetinkivi löytyy sen uskollisten alamaiskaupunkien tilasta. Nämä nauttivat seitsemänkymmenen vuoden ajan vapautta tyranneista, barbaareista, puolueriidoista ja vihamielisyydestä miltään taholta. (100–106.)

Myös ateenalaisten kansalaisten asuttamista kapinallisten valloitettuihin maihin kleruukkeina on pidetty todisteena Ateenan ahneudesta. Tällaiset asutukset oli kuitenkin tarkoitettu vain puolustuksellisiksi varuskunniksi, ei hyökkäyksen etuvartioiksi. Jos Ateena todella on niin vallanhimoinen, miksei se ole koskaan vallannut Euboiaa? (107–109.)

Imperialistinen Sparta ja sen liittosuhteet

Puhuja jatkaa: Vaikka ateenalaiset ovat antaneet näin selviä todisteita maltillisuudesta, heitä syytetään silti itsekkäisyydestä ja ankaruudesta niiden Spartan kannattajien taholta, jotka tukivat dekarkhioita eri kaupungeissa – jotka langettivat omille isänmailleen Melosta pahemman kohtalon; jotka orjuuttivat itsensä helootille (viittaa Lysandrokseen) ja kunnioittivat kansalaistensa murhaajia enemmän kuin omia vanhempiaan; jotka toivat sellaista kurjuutta jokaisen kodin kynnykselle, ettei kenelläkään ollut aikaa surra lähimmäistään. Nämä uskaltavat arvostella imperialistisen Ateenan tuomioistuimia – vaikka he itse surmasivat kolmen kuukauden aikana ilman oikeudenkäyntiä suuremman joukon ihmisiä kuin Ateena koko valtakautensa aikana asetti oikeuden eteen. Yksi ainoa päätös olisi voinut peruuttaa ateenalaisen hallinnon ”ankaruudet”; heidän valtansa verenvuodatusta ja laittomuutta ei mikään voi enää hyvittää (110–114).

Puhuja huomauttaa, että Sparta on tosin antanut kreikkalaisille kaupungeille nimellisen rauhan ja nimellisen itsenäisyyden. Mutta Hellaan tila on aivan toisenlainen kuin Ateenan johtoaseman päivinä. Merellä elämästä tekevät turvatonta merirosvot, maalla rosvojoukot. ”Itsenäiset” kaupungit ovat, elleivät ne ole autioita, tyrannien, harmostien tai Persian vallan alaisia. Ennen, kun suurkuningas hyökkäsi alueellemme, Ateena sai hänet vapisemaan; häneltä jopa kiellettiin sotalaivojen tuominen Faseliin länsipuolelle. Nyt hän on noussut maihin Lakoniassa, vallannut Kytheran ja hävittänyt Peloponnesoksen. Ateenan valtakauden aikana Persian kanssa tehty sopimus oli jyrkässä ristiriidassa juuri solmitun (eli Antalkidaan rauhan) kanssa. Sparta ryhtyi sotaan vapauttaakseen kreikkalaiset ja on päätynyt luovuttamaan suuren osan heistä Persian valtaan. Joonialaiset eivät ole pelkästään barbaarin veronmaksajia, eivätkä ainoastaan näe hänen varuskuntiaan linnoituksissaan: he kärsivät ruumiillista kohtelua, joka on pahempaa kuin ostettujen orjiemme. Tästä Sparta on vastuussa. Se on ryhtynyt absolutismin liittolaiseksi perustuslaillista vapautta vastaan. Se on hävittänyt Mantineian, vallannut Kadmeian, piirittänyt Olynthoksen ja Fleiuksen; se on liitossa Makedonian Amyntaan, Syrakusan Dionysioksen ja Persian kuninkaan kanssa. Eikö ole hirvittävää, että kaupunki, joka vaatii johtaa helleenejä, on solminut heitä vastaan pysyvän liiton barbaarien kanssa?

Vetoomus Spartalle

Puhuja päättää puheen ensimmäisen osan vetoomukseen: Hän sanoo puhuneensa Spartasta ankarasti; mutta ei vihollisena, joka syyttäisi, vaan ystävänä, joka nuhtelisi. Sen sijaan että Sparta tekee naapureistaan helootteja itselleen, tehköön se barbaareista Kreikan alamaisia. Sen sijaan että se musertaa Aigeianmeren saaret verotuksella, etsiköön se rikkautta Aasian mantereelta (115–132).

Osa 2

Puhuja jatkaa huomauttamalla, että sivustakatsojille kreikkalaisten toiminta näyttäisi mielettömältä. Kreikkalaisten riidellessä keskenään Persian kuningas hyötyy tästä eripurasta. Hänen on sallittu saartaa yksi kreikkalainen sotajoukko – Euagoraan joukot Kyproksella – samalla kun toinen, Joonian osasto Teiribazoksen kanssa, taistelee hänen sotiaan. Jos kreikkalaiset sen sijaan, että kiistelevät Kykladeista, yhdistyisivät marssimaan Vähään-Aasiaan, nämä samat joonialaiset olisivat kreikkalaisten puolella. Nyt Artakserkses on asemassa, johon yksikään Persian kuningas ei ole aiemmin yltänyt: hän on koko Vähän-Aasian kuningas ja sen kreikkalaisten herra (133–137).

Persian heikkous

Seuraavaksi puhuja haluaa tuoda esille sen, että Persia on tosiasiallisesti heikko. Jotkut kavahtavat Persian kuninkaan voimaa, mutta jos hän todella olisi vahva, se olisi vain uusi syy hyökätä häntä vastaan ennen kuin hän vahvistuu entisestään. Mutta hän ei ole vahva. Hänen merkityksensä on johtunut kreikkalaisten eripurasta. Jo Khios on aiemmin ratkaissut tilanteen asettumalla jommallekummalle kahdesta horjuvasta vaa’ankupista. Egypti vastusti kolmen vuoden ajan ja lopulta löi suurkuninkaan kolme parasta kenraalia – Abrokomaan, Tithrausteen ja Farnabazoksen. Euagoras on pitänyt hänet loitolla kuusi vuotta. Rhodoksen ympärillä käydyssä sodassa Artakserkses antoi sadan spartalaisen kolmisoudun pitää kurissa koko laivastonsa – jota johti mitä kyvykkäin komentaja, Konon, ja jota tuki Spartan sorrettujen alamais­ten myötätunto. Vasta Korintti-keskeisen liiton muodostuminen (Korintin sodan alussa) pakotti hänet viimein taistelemaan – ja voittamaan. Puhuja sanoo sivuuttavansa Derkylidaan, Drakonin, Thimbronin ja Agesilaoksen menestykset Persiaa vastaan. (138–144.)

Puhuja huomauttaa, etteivät persialaisten joukkojen ominaisuudet ole heidän kenraaliensa laatua paremmat. Tämä nähtiin selvästi kreikkalaisissa, jotka seurasivat Kyyros nuorempaa (kymmenentuhannen sotaretkellä). Johtajansa menetettyään ja kaikenlaisten vaikeuksien ympäröiminä he toteuttivat paluunsa yhtä sujuvasti kuin jos heitä ahdistellut persialaisjoukko olisi ollut kunniasaattue. Eurooppaan hyökätessään rangaistu, Aasian rannikolla lyöty Persian kuningas on itse asiassa saanut osakseen pilkkaa omien palatsiensa muurien alla (145–149).

Puhuja väittää, että tämä heikkous seuraa luonnostaan Persian poliittisesta ja yhteiskunnallisesta järjestelmästä. Maalla ei voi olla hyviä sotilaita, kun kansan enemmistö on kuriton ja orjamainen joukko. Sillä ei voi olla hyviä kenraaleja, kun yläluokan miehet vuoroin röyhkeinä, vuoroin alistuneina ryömivät inhimillisen herransa edessä ja halveksivat jumalia. Uskottomina ja ylimielisinä ystävilleen he värisevät ja matelevat vihollisten edessä. Näin he lahjoivat Agesilaoksen armeijaa, mutta kohtelivat kaltoin kreikkalaisia, jotka auttoivat heitä Kyprosta vastaan. Konon, joka johdatti heidät voittoon, vangittiin surmattavaksi; Themistokles, joka löi heidät, tehtiin rikkaaksi (150–154).

Perusteet sodalle Persiaa vastaan

Puhuja argumentoi, että persialaiset ansaitsevat kreikkalaisten vihan. He ovat vihattuja myös jumalten silmissä, joiden pyhäkköjä he ovat häväisseet. Joonialaiset tekivät oikein vannoessaan, että jokainen persialaisten polttama temppeli jätettäisiin raunioiksi – pysyväksi muistoksi jumalattomuudesta, joka sen tuhosi. Eikä Ateena ole ollut vihassaan vähemmän johdonmukainen. Sen kansankokouksen ja neuvoston istunnot alkavat aina kirouksella jokaista kansalaista vastaan, joka ryhtyy lähentymään Persiaa. Siellä iloitaan eniten niistä taruista, jotka tekevät Aasian onnettomuudet kuolemattomiksi. Erityisesti ateenalaisia viehättää Homeroksen runous, koska se ruumiillistaa perinnäisen inhon barbaareja kohtaan (155–159).

On siis puhujan mielestä kaikki syyt hyökätä Persiaa vastaan. Hetki on suotuisa. Egypti ja Kypros kapinoivat; Foinikia ja Syyria ovat autioituneet; Tyros on vallattu; suurin osa Kilikiaa on kreikkalaisten puolella. Kaarian ruhtinas, Hekatomnos, on tosiasiallisesti, ellei avoimesti, noussut kapinaan. Knidoksesta Sinopeen kreikkalaiset ovat kärsimättömiä nousemaan. Jos asiassa viivytellään, Rhodos, Samos ja Khios saattavat kallistua vihollisen puolelle; mutta jos ehditään edelle, Lyydia, Fryygia ja sisämaat yleensä joutuvat todennäköisesti kreikkalaisten valtaan. Aiemmat sukupolvet, annettuaan Persian ehtiä ensin ja saada Joonian haltuunsa, joutuivat käymään kuoleman kamppailun kotona. Puhuja kehottaa ottamaan opiksi tästä, ja lähtemään ajoissa Aasiaan (160–166).

Puhuja katsoo, että on vielä yksi syy ryhtyä sotaan nyt. Nykyisellä sukupolvella on oikeus saada hyvitys pitkistä kärsimyksistä ja puutteista. Hellaassa ei ole koskaan ollut suurempaa yksilöllisen ahdingon määrää; vaikka yksilöiden kärsimykset tuntuvatkin lähes vähäpätöisiltä aikana, jolloin kokonaiset maat ovat onnettomuuden vallassa – kuten Italia on hävitetty ja Sisilia Dionysioksen orjuuttama (167–169).

Puhuja huomauttaa, että koska eri kaupunkien johtavat valtiomiehet ovat välinpitämättömiä tai pelokkaita, on sitäkin enemmän niiden velvollisuus, jotka ovat poliittisen elämän ulkopuolella, painostaa tässä vakavassa kysymyksessä. Ennen kuin pysyvä rauha voidaan saavuttaa, on ensin käytävä yhteinen sota Aasiaa vastaan. Ennen kuin kreikkalaiset voivat karistaa köyhyyden, heidän on lakattava saalistamasta toinen toisiaan ja yhdistyttävä hankkimaan saalista muualta.

Antalkidaan rauha ja sen ehtojen arvostelu

Puhuja väittää, ettei Antalkidaan rauhansopimus ei ole todellinen este sodalle. Sen kunniallisemmat pykälät – ne, jotka takaavat Euroopan kreikkalaisten kaupunkien itsehallinnon – on jo rikottu. Ainoastaan sen häpeällisiä pykäliä – niitä, jotka luovuttavat kreikkalaisten liittolaiset Persialle – on noudatettu. Nämä on viipymättä mitätöitävä: ne eivät koskaan olleet sopimuksia, vaan käskyjä. Sopimuksen neuvottelijat ovat suuressa määrin syyllisiä. Heidän olisi pitänyt valita yksi kolmesta menettelytavasta: heidän olisi pitänyt määrätä, että kukin kreikkalainen valtio saisi pitää 1) yksinkertaisesti alkuperäiset alueensa; tai 2) kaiken, minkä se oli koskaan valloituksilla hankkinut; tai 3) ne alueet, jotka sillä tosiasiallisesti oli hallussaan sopimuksen tekohetkellä. Nyt rauhanehdot jätettiin suurkuninkaan mielivallan varaan. Ikään kuin hän jakaisi maailman itsensä ja Zeuksen kesken, hän on ottanut siitä puolet; ja tämä sopimus on kirjattu meidän julkisiin temppeleihimme. Jos esi-isät kokoontuivat Troijaa vastaan Helenan vuoksi, eikö Hellaan loukkaus nyt sytyttäisi sotaa – sotaa, joka ei etenisi torjunnan alaisena, vaan majesteettisesti kuin pyhä lähetystö? (170–182.)

Yhteenveto

Puhuja päättää yhteenvetoon: Kaikista näkökulmista tämä on oikea tie. Ne, jotka katsovat vain abstraktia oikeutta, eivät voi kieltäytyä rankaisemasta pahantahtoisia vihollisiamme. Ne, joita ansaitsematon menestys ärsyttää mutta jotka pysyvät silti harkitsevina, voivat turvallisesti vastustaa lähes yli-inhimillistä mahtavuutta, joka on samalla vailla ansioita. Ne, jotka tahtovat ottaa huomioon sekä oikeuden että hyödyn, näkevät edessään rikollisia, jotka ovat rikkaita mutta avuttomia. Kaupungit kantavat mielellään sotaretken taakan; ja sen maine ylittää Troijan sodan (183–186).

Puhuja jatkaa toivoneensa puheensa alussa tekevänsä aiheelleen jonkinlaista oikeutta; nyt lopussa hän tuntee, kuinka riittämättömästi on sitä käsitellyt. Hän kehottaa kuvittelemaan, millainen saavutus olisi siirtää Aasian vauraus Eurooppaan. Puhujakunnian tavoittelijat, sen sijaan että kävisivät pikkumaisiin kilpailuihin, kilvoitelkoot tämän suuren aiheen käsittelyssä. Näin he hyödyttävät itseään ja tulevat toisten silmissä hyväntekijöiksi. (187–189.)

Arviointia

Juhlapuhe on Isokrateen suurin teos. Sen antiikissa nauttimasta maineesta todistavat Dionysios Halikarnassoslainen ja Filostratos; ja useilla kirjoittajilla esiintyvä perimätieto, jonka mukaan teos työllisti Isokratesta kymmenen tai useamman vuoden ajan, osoittaa – olipa se kirjaimellisesti totta tai ei – ainakin sen, että puhe tunnustettiin huolellisen työn mestariteokseksi. Richard C. Jebbin mukaan se on taiteellinen kaksinkertaisessa mielessä: sekä ilmaisultaan että rakenteeltaan.

Ilmaisun ja rakenteen ansiot

Esitystapansa ansioissa Juhlapuhe on Jebbin mukaan tekijänsä teoksista etevin. Sen ilmaisu ei ole ainoastaan viimeisteltyä ja tasaisen – ehkä liiankin tasaisen – loistavaa, vaan se on paikoin myös hämmästyttävän sattuvaa ja jopa runollista; kuten silloin, kun puhuja sanoo, ettei sotaretki Aasiaan olisi niinkään marssi vihollisen maaperällä vaan sellainen juhlallinen ja turvallinen kulkue, joka suurten juhlien aikaan lähti kustakin kaupungista Delfoin Apollonin tai Olympian Zeuksen vieraanvaraiseen pyhäkköön (182); tai silloin, kun puhuja huomauttaa, että Spartan tulisi, sen sijaan että tekee kreikkalaisista helootteja itselleen, tehdä barbaareista Kreikan perioikkeja (131).

Puhujan korkein voima näkyy kuitenkin koko teoksen rakenteessa. Keskusajatus on yksinkertainen: ”antaa neuvoa sodasta barbaareja vastaan ja kreikkalaisten yhtenäisyydestä” (3). Mutta tämän ajatuksen kehittelyssä on tarkasteltava laajaa aihepiiriä: Ateenan ja Spartan historiallisia vaatimuksia Kreikan johtoon sekä Persian lähihistoriaa ja silloista tilaa kaikkine niihin liittyvine yksityiskohtineen. Puheen edetessä käsiteltävien tosiasioiden massa kasvaa jatkuvasti. Jebb katsoo, että kirjoittajan ote on kuitenkin niin varma, että kukin ajatus johtaa seuraavaan ilman väkivaltaa ja ilman sekavuutta. Ajatuspiirin vähitellen laajentuessa keskipiste pidetään yhä selvästi näkyvissä; ja yksityiskohdat, silloinkin kun ne ovat monimutkaisimmillaan, näyttäytyvät orgaanisen kokonaisuuden osina.

Historiallinen merkitys

Jebb katsoo, että Juhlapuhe on etusijalla tekijänsä teosten joukossa myös aiheensa kiinnostavuuden vuoksi. Isokrates korostaa (15–17) olevansa paitsi filosofisempi myös käytännöllisempi kuin aiemmat samasta aiheesta puhuneet – viitaten epäilemättä muun muassa Gorgiaaseen ja Lysiaaseen. Gorgiaan osalta tätä väitettä ei voida enää ratkaista. Lysiaan osalta se on kyseenalainen: ainakin hänen Olympialaisen puheensa laaja katkelma tarjoaa neuvoja, jotka eivät ole yhtään vähemmän täsmällisiä tai järkeviä kuin Juhlapuheessa. Mutta mikä tahansa olikin Juhlapuheen poliittinen arvo omana aikanaan, sen pysyvää historiallista arvoa tuskin voi liioitella. Kreikan historian kannalta se tarjoaa elävän kuvan koko helleenisestä maailmasta sekä barbaarien maailmasta, joka oli kosketuksessa Hellaan kanssa ratkaisevalla hetkellä. Ateenan historian kannalta se antaa vaikuttavan hahmotelman erityisesti ateenalaisten – uskonnollisten, poliittisten ja yhteiskunnallisten – ajatusten kasvusta ja vaikutuksesta Kreikassa. Isokrateen henkilökohtaisen historian kannalta teos on poikkeuksellisen merkittävä: se on hänen elämänsä johtavan ajatuksen varhaisin ja täydellisin ilmaus – ajatuksen, jota hän myöhemmin ajoi kirjeissään Dionysiokselle, Arkhidamokselle ja lopulta Filippokselle I ja II.

Kirjallisuutta

• Isocrates: Panegyricus. Teoksessa Isocrates: To Demonicus. To Nicocles. Nicocles or the Cyprians. Panegyricus. To Philip. Archidamus, s. 115–242. (Translated by George Norlin. Loeb Classical Library 209.) Cambridge, MA: Harvard University Press, 1928. (englanniksi) (muinaiskreikaksi)

Aiheesta muualla

• Ισοκράτης: Πανηγυρικός. Wikiaineisto. (muinaiskreikaksi)
• Isocrates: Panegyricus. Perseus. (muinaiskreikaksi)
• Isocrates: Panegyricus. Perseus. (englanniksi)
• Isocrates: Panegyricus. ToposText. (englanniksi)