Tämä on lupaava artikkeli.

John Bull (veturi)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

John Bull
Piirros John Bullista
Piirros John Bullista
Perustiedot
Tyyppi höyryveturi
Liikennöitsijä Camden and Amboy Railroad (C&A)
Valmistaja Robert Stephenson and Company[1]
Lukumäärä 1
Valmistusvuodet 1830/1831
Museoitu 1884 tai 1885
Tekniset tiedot
Huippunopeus yli 70 km/h [1]
Paino 9 t [1]
Pyörästö 0-4-0
Pyörän halkaisija 1 370 mm [2]

John Bull, alkuperäiseltä nimeltään Stevens[2][3], on vuosina 1830–1831 rakennettu 2-4-0-mallinen höyryveturi. Se oli käytössä vuodesta 1833 noin vuoteen 1866 Camden and Amboy Railroad -rautatieyhtiön radoilla New Jerseyssä Yhdysvalloissa. Se on ollut 1880-luvun puolivälistä alkaen Smithsonian-instituutin omaisuutta, mutta sitä on lainattu sieltä näyttelyihin joitakin kertoja.

John Bull on maailman vanhin käyttökunnossa oleva höyryveturi ja vanhin olemassa oleva yhdysvaltalainen veturi.[2] Sitä on käytetty viimeksi vuonna 1981.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalainen Camden and Amboy Railroad -rautatieyhtiö perustettiin New Jerseyssä 4. helmikuuta 1830.[3] Yhtiön johtaja Robert L. Stevens oli Yhdysvaltain johtavia höyrylaivojen rakentaja. Hän matkusti rautatieyhtiön perustamisen jälkeen Englantiin, missä osti yhtiön käyttöön George Stephensonin Robert Stephenson and Company -työpajalta kiskoja ja höyryveturin.[1]

Stevensin ostama veturi saapui 4. syyskuuta 1831 osiin purettuna meriteitse Philadelphiaan, mistä se kuljetettiin Bordentowniin New Jerseyn puolelle koottavaksi. Veturin kasaamisesta vastasi 21-vuotias skotlantilaissyntyinen insinööri Isaac Dripps, joka toimi yhtiön päämekaanikkona. Drippsillä oli aiempaa kokemusta ainoastaan laivojen höyrykoneista, mutta hän onnistui kasaamaan John Bullin 11 päivässä ilman piirustuksia tai kaavoja.[3][4]

Kasaamisen jälkeen John Bullilla ajettiin koeajo. Se saavutti jopa 35–40 mailin (56–72 kilometrin) tuntinopeuden, mikä hämmästytti koetta seuranneita ihmisiä.[1] 12. marraskuuta 1831 tehdyssä koeajossa oli paikalla myös poliitikkoja ja muita arvohenkilöitä, kuten Napoleonin vanhin veli ja entinen Espanjan kuningas Joseph Bonaparte.[2][3] Tämän koeajon paikalle asetettiin vuonna 1891 muistolaatta.[5]

Camden and Amboy Railroad antoi omistukseensa saamalleen veturille nimen Stevens. Veturin kuljettajat kuitenkin alkoivat käyttää siitä nimitystä "old John Bull" viitaten veturin englantilaiseen alkuperään ja Englantia edustavaan John Bullin hahmoon. Nimitys tuli myöhemmin muodossa "John Bull" myös veturin viralliseksi nimeksi – vastaavat valmistuspaikkaan viittaavat veturien nimet olivat rautatieliikenteen historian alkuaikoina yleisiä.[3][6][7]

Koska Camden and Amboy Railroad ei ollut vielä saanut suunnittelemaansa rataosuutta kokonaan valmiiksi, yhtiö rakensi Stephensonin veturin pohjalta kolme veturia lisää ja liikennöi sillä aikaa hevosvetoisilla junilla. Veturit saatiin valmiiksi keväällä 1833, ja syyskuussa kaikki neljä veturia aloittivat liikennöinnin. John Bullia uudistettiin pian, kun siihen lisättiin kuljettajille koppi, pilli, kello ja etuvalo. Siihen lisättiin myös karja-auralla varustettu ylimääräinen kääntyvä pyöräpari helpottamaan kaarreajoja.[1][8][9]

John Bull oli 1840-luvun lopulle asti säännöllisesti käytössä matkustajaliikenteen veturina. Vuonna 1849 se muutettiin testivälineeksi uusien veturien boilerien kestävyyttä koeteltaessa, ja vuonna 1858 sitä luonnehdittiin jo antiikkikappaleeksi. The American Railway Review kiitteli puolestaan huhtikuussa 1861 Camden and Amboy Railroad -yhtiötä siitä, että se oli säästänyt historiallisesti merkittävän veturin huolimatta sen valmistusmateriaalien korkeasta jälleenmyyntihinnasta.[9]

John Bull oltiin vuoteen 1866 mennessä poistettu käytöstä, mutta kaikki poistamiseen liittyvät yksityiskohdat eivät ole tiedossa. Veturi oli vuonna 1876 esillä Yhdysvaltain satavuotisjuhlallisuuksissa Philadelphiassa. Camden and Amboy Railroad -yhtiön hankkinut rautatieyhtiö Pennsylvania Railroad lahjoitti John Bullin vuonna 1884 tai 1885 Smithsonian-instituutille, joka asetti sen näytteille ensimmäisenä pysyvänä näyttelyesineenään.[1] Instituutti lainasi veturia vuonna 1927 Fair of the Iron Horse -näyttelyyn Marylandissa[3] sekä vuonna 1933 Century of Progress -näyttelyyn Chicagossa. Kummassakin John Bull myös liikkui höyrykonettaan käyttäen.[10]

Altoona Worksin jäljennös John Bullista, 1986

Smithsonian-instituutti kielsi John Bullin höyrykoneen käytön New Yorkin maailmannäyttelyssä vuonna 1939, joten näyttelyssä tyydyttiin vetämään sitä kaapelilla lavalla yleisön edessä. Pennsylvania Railroad pyysi omistamaansa Altoona Works -yhtiötä rakentamaan John Bullista jäljennöksen, joka liikennöi maailmannäyttelyssä vuoden 1940 puolella. Jäljennös on nykyisin ulkoilmamuseossa Strasburgissa Pennsylvaniassa.[10]

John Bull on viimeksi liikkunut oman höyrykoneensa voimalla vuonna 1981 osana 150-vuotisjuhlallisuuksiaan. Sen katsotaan olevan maailman vanhin yhä käyttökunnossa oleva höyryveturi.[3] On kuitenkin huomattava, että alkuperäisistä osista vuodelta 1831 ei ole jäljellä kuin pieni osa.[11]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bianculli, Anthony J.: Iron Rails in the Garden State: Tales of New Jersey Railroading. Indiana University Press, 2008. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Veit, Richard F.; Lurie, Maxine N.: Envisioning New Jersey: An Illustrated History of the Garden State. Rutgers University Press, 2016. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • White, John H.: A History of the American Locomotive: Its Development, 1830-1880. Dover Publications, 1979. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Portillo, Michael (toim.): Great American Railroad Journeys. Simon & Schuster, 2017. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g The Camden & Amboy Railroad Delaware River Heritage Trail. Viitattu 2.8.2020. (englanniksi)
  2. a b c d History of the Camden and Amboy Railroad Jersey Central Railroad Historical Society. Viitattu 2.8.2020. (englanniksi)
  3. a b c d e f g "John Bull" Steam Locomotive (2-4-0) american-rails.com. Viitattu 3.5.2020. (englanniksi)
  4. Bianculli 2008, s. 10
  5. Veit & Lurie 2016, s. 120
  6. Coates, Richard: A Natural History of Proper Naming in the Context of Emerging Mass Production: The Case of British Railway Locomotives before 1846. University of the West of England. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  7. Portillo (toim.) 2017
  8. Bianculli 2008, s. 11
  9. a b White 1979, s. 251–252
  10. a b Bianculli 2008, s. 12
  11. White 1979, s. 254

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]