Johannes Orasmaa
| Johannes Orasmaa (ent. Roska) | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Muut nimet | Johannes Roska (v.een 1935) |
| Syntynyt | 3. joulukuuta 1890 Joalan kunta, Vaivara, Virumaa |
| Kuollut | 24. toukokuuta 1943 (52 vuotta) Vjatkan työleiri, Kirovin alue |
| Kansalaisuus | virolainen |
| Ammatti | upseeri |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusmaa(t) |
 Venäjän keisarikunta  Viron tasavalta |
| Palvelusvuodet |
1911–1918 1918–1940 |
| Komentajuudet |
2. tykistörykmentti Panssarijunaprikaati Kaitseliit |
| Taistelut ja sodat |
ensimmäinen maailmansota (itärintama) Viron vapaussota |
| Sotilasarvo | kenraalimajuri |
| Ylennykset |
aliluutnantti (1913) luutnantti (1916) alikapteeni (1917) kapteeni (1918) everstiluutnantti (1920) eversti (1923) kenraalimajuri (1925) |
Johannes Orasmaa (18. kesäkuuta 1935 asti Johannes Roska) (3. joulukuuta 1890 Kulgun kylä, Joalan kunta, Vaivaran kihlakunta, Virumaa – 24. toukokuuta 1943 Vjatkan työleiri, Kirovin oblast) oli virolainen kenraalimajuri ja Viron suojeluskuntajärjestön Kaitseliitin viimeinen päällikkö ennen neuvostomiehitystä vuosina 1925–1940. Hänen seuraajakseen tuli 17. helmikuuta 1990 Kalle Eller, kun Viron itsenäisyys palautettiin. Lisäksi Orasmaa oli vuoden 1938 perustuslakia säätäneen Rahvuskogun (kansalliskokous) (1937) jäsen ja perustuslain mukaan perustetun kaksikamarisen parlamentin toisen huoneen eli Riiginõukogun jäsen eli kansanedustaja 1938–1940.
Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perhetausta ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Orasmaan alkuperäinen nimi oli Johannes Roska. Hän syntyi virulaisen käsityöläisperheen esikoispojaksi. Johanneksen isä Andreas (Andres) Gustafinpoika Roska oli syntyperäinen virulainen ja äiti Mai Jürintytär Ütt kotoisin Põltsamaalta. Roskat olivat taustaltaan ilmeisesti suomalaisia. Andreaksen tiedot on merkitty kirkonkirjaan suomeksi. Samoin perhe kuului Narvan ruotsalais-suomalaiseen Pyhän Mikaelin seurakuntaan, jonka kirkossa myös Johannes kastettiin. Johanneksen jälkeen syntyivät Kristina (Kristiine) (s. 1892), Mikkeli (Mihkel) (s. 1894), Robert (s. 1897) ja August (s. 1909).[1] Johannes oli myöhemmin sisaruksista ainoa, joka muutti sukunimensä.
Johannes kävi Joalan alkeiskoulun ja sen jälkeen Narvan Aleksanterin kirkkokoulun. Ylioppilaaksi hän valmistui Narvan poikakymnaasista (Narva poeglaste gümnaasium) vuonna 1911. Urheilullinen Orasmaa harrasti kouluaikana jalkapalloa, painia ja luistelua. Heti lukion jälkeen vuonna 1911 hän lähti opiskelemaan Pietariin jalkaväkiupseereita kouluttaneeseen Vladimirin sotakouluun (ven. Владимирское военное училище), josta hän valmistui Venäjän keisarillisen armeijan aliluutnantiksi (Подпору́чик, podporutšik) 19. elokuuta 1913.
Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valmistuttuaan upseerikoulusta Orasmaa palveli tykistössä Kuurinmaan Liepājassa ja Varsovan lähellä Modlinissa.
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä hän palveli 9. raskaassa tykistöprikaatissa ja marraskuusta 1915 lähtien 48. ja 72. raskaassa tykistödivisioonassa Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Vuonna 1916 hänet ylennettiin luutnantiksi (Пору́чик, porutšik) ja vuonna 1917 alikapteeniksi (alamkapten). Sodan aikana Orasmaa haavoittui kerran ja sai kaasumyrkytyksen kaksi kertaa. Sodassa osoitetusta urheudesta Orasmaalle myönnettiin Pyhän Stanislauksen ritarikunnan III ja II luokan, Pyhän Annan ritarikunnan IV, III ja II luokan sekä Pyhän Vladimirin ritarikunnan IV luokan ansiomerkit.
Kun Kerenskin hallitus alkoi marraskuussa 1917 luoda kansallisia eli myös virolaisia joukko-osastoja, Orasmaa palveli Ukrainassa. Heti joulukuussa hän siirtyi takaisin Viroon, jossa toimi tammikuusta huhtikuuhun 1918 Viron 1. tykistöprikaatin 5. patterin komentajana. Kun Saksan keisarikunnan joukot miehittivät Viron kuvernementin alueen, Orasmaa siirtyi Venäjän valkoisten Pohjoisarmeijan panssarijunajoukkoihin. Heti, kun Saksan miehitys päättyi marraskuussa 1918, Orasmaa palasi kotimaahan ja liittyi Valkan suojeluskuntaan.
Viron vapaussodan alettua Orasmaa määrättiin 5. joulukuuta 1918 Viron armeijan 1. tykistörykmentin 5. patterin komentajaksi, jona hän johti joukkoja 4. tammikuuta 1919 etelärintamalla Võru-Jēkabpilsin rintamalinjalla. Elokuun 1. päivä 1919 Orasmaa ylennettiin 2. divisioonan tykistörykmentin komentajaksi. Vuosina 1919-1920 hän toimi merilinnoituksen komentajana ja 1921-1923 panssarijunaprikaatin komentajana. Ansioistaan vapaussodassa Orasmaa sai Vapaudenristin I luokan 2. ja 3. luokkien ansioristit sekä Vapaudenristin II luokan 3. luokan ansioristit. Lisäksi palkkioksi tuli viljelysmaata Tartonmaan Vaimastverestä.
Viron 5. itsenäisyyspäivänä 24. helmikuuta 1923 Orasmaa ylennettiin everstiksi. Vuosina 1923–1925 hän toimi 2. panssarijunarykmentin komentajana ja samanaikaisesti Valkan varuskunnan päällikkönä. Hän aloitti suojeluskuntien palauttamista Valkassa jo marraskuussa 1924. Kun joulukuun 1924 kommunistien vallankaapausyrityksen jälkeen Kaitseliit päätettiin palauttaa, hänestä tuli 10. helmikuuta 1925 sen päällikkö. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi Viron 10. itsenäisyyspäivänä 24. helmikuuta 1928.
Kaitseliiton johtajana Orasmaa korosti urheilun, erityisesti hiihtotaidon, tärkeyttä suojeluskuntalaisille. Vuonna 1936 hän aloitti muinaispaikkojen muistamisliikkeen, joka aloitti Viron muinaislinnojen merkitsemisen metallikyltein, joihin oli merkitty Viron muinaislinnat ja niiden sijaintipaikat.
Neuvostojoukot miehittivät Viron aamulla 17. kesäkuuta 1940. Miehityshallinnon määräyksestä suojeluskuntajärjestö Kaitseliit lakkautettiin 10 päivää myöhemmin 27. kesäkuuta, ja 19. heinäkuuta NKVD pidätti kenraali Orasmaan Tabiveressä. Samana päivänä pidätettiin myös entinen asevoimien komentaja, kenraali Johan Laidoner. Lähes kolmen vuoden piinaamisen, nälkiinnyttämisen ja kaltoinkohtelun jälkeen Orasmaa kuoli Vjatkan vankileirillä Kirovin oblastissa Koillis-Venäjällä 24. toukokuuta 1943. Hänen hautapaikkansa on jäänyt tuntemattomaksi. Orasmaan leski Anna teki itsemurhan joulun alla 1943. Orasmaan leski Alma teki itsemurhan joulun edustalla 1943. Johannes ja Alma Minna (o.s. Leelbiks) olivat avioituneet 6. huhtikuuta 1920 ja heillä oli tytär Liia (s. 1922) ja poika Fred-Johannes (s. 1924).
Poika Fred-Johannes eli Fred Orasmaa oli suomenpoika, sotilasarvoltaan alikersantti. Hän osallistui JR200:n 13. kranaatinheitinkomppanian riveissä Vuoksen ja Viipurinlahden torjuntataisteluihin. Viroon palattuaan hän ei paennut länteen, vaan jäi etsimään Liia-siskoaan, joka itse asiassa onnistui pakenemaan uutta neuvostomiehitystä länteen ja asettui asumaan Espanjaan. Taustastaan johtuen Fred ei saanut jatkaa opintojaan, vaan joutui neuvostoaikana toimimaan mm. lukkoseppänä, kalakombinaatin työläisenä, bussikuskina ja portinvartijana.[2] Fred Orasmaan ja Silvia-Disanna Themasin poika oli Andres, joka kuoli vain 45-vuotiaana Tšernobylin onnettomuuden seurauksiin. Andreksen poika Harlet Orasmaa toimii Viljandin Ugala-teatterin teknisenä johtajana, joten sukulinja on edelleen elossa.[3]
Kenraalimajuri Johannes Orasmaan muistomerkki on Tabiveressä sekä muistotaulut Narvassa ja Valgassa. Orasmaan syntymäpäivää viettävät Kaitseliiton Valgamaan ja Jõgevan malevat eli suojeluskuntapiirit. Koko Kaitseliit huomioi juhlaliputuksella ja pääesikunnassaan järjestetyllä juhlanäyttelyllä Orasmaata tämän 125-vuotissyntymäpäivänä 3. joulukuuta 2015.
Ulkomaiset ansiomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Latvian Karhunkaatajan ritarikunnan III luokan merkki (28.11.1924)
- Puolan Kultainen ansioristi, I luokka (29.6.1927)
- Suomen Valkoisen Ruusun II luokan komentajaristi (30.10.1925)
- Suomen Suojeluskuntajärjestön Ansioristi (14.04.1926).[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Narva rootsi-soome kogudus. Personaalraamat; EAA.1222.1.401; 1906-1929
- ↑ https://www.geni.com/people/Fred-Johannes-Orasmaa/6000000017292107870
- ↑ Kindralmajor Johannes Orasmaa pani eestlased suusatama! kultuur.elu.ee. (viroksi)
- ↑ Eesti Sõjamuuseum - kindral Laidoneri Muuseum. Eesti ohvitserid 1918-1940. prosopos.esm.ee. (viroksi)
| ||||||||||
