Johannes Karhapää
| Johannes Karhapää | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 13. heinäkuuta 1884 Ilomantsi |
| Kuollut | 7. maaliskuuta 1918 (33 vuotta) Joensuu |
| Ammatti | kiertävä uskonnonopettaja, katekeetta, lähetystyöntekijä |
| Puoliso |
Katri Iljantytär Timola (-1910) Anna Ivanintytär Toroskainen (1896-1974) |
| Lapset |
Sergei Karhapää Aleksi Karhapää |
| Muut tiedot | |
| Järjestö | Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta |
Johannes Vasilinpoika Karhapää (synt. Ivan Vasilievitš Karhapää, kanonisoituna Johannes Sonkajanrantalainen, 13. heinäkuuta 1884 Ilomantsi[1] – 7. maaliskuuta 1918 Joensuu[2]) oli suomalainen uskonnonopettaja ja ortodoksinen lähetystyöntekijä. Hän oli kotipaikkakunnallaan merkittävä sivistystyön edistäjä, jonka ”ryssänuskon”, eli ortodoksisuuden levittämisenä pidetty toiminta kuitenkin herätti vihaa suomalaissa nationalisteissa. Lopulta valkoiset teloittivat Karhapään Suomen sisällissodan aikana keväällä 1918.
Vuonna 2018, sata vuotta kuolemansa jälkeen, Karhapää kanonisoitiin ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon nimellä Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Ilomantsilainen[3]. Keväällä 2019 kanonisointia täsmennettiin niin, että Karhapään nimeksi tuli Johannes Sonkajanrantalainen.
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karhapää syntyi Ilomantsin Sonkajanrannan kylässä Nissisen tilalla.[4] Hänen vanhempansa olivat Vasili ja Anastasia Karhapää. Hänellä oli nuorempi veli Jaakko sekä kaksi velipuolta, Feodor ja Ilja. Hän avioitui Katri Timolan kanssa ja sai kaksi poikaa, Sergein, joka kuoli alle vuoden ikäisenä, sekä Aleksin. Vaimo kuitenkin kuoli vuonna 1910, ja Johannes avioitui toistamiseen, nyt Anna Ivanintytär Toroskaisen kanssa, joka meni Johanneksen kuoleman jälkeen naimisiin Ivan Palviaisen kanssa.[3]
Toiminta kansanvalistajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karhapää oli aktiivinen koulumies, ortodoksi ja koulujen perustaja, joka myös löysi hankkeilleen taloudellista ja poliittista tukea. Hän oli omaksunut jo lapsena vahvan ortodoksisen uskon ja oli mukana Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunnan paikallisen nuorisoyhdistyksen toiminnassa.[5]
Karhapää huolestui kotiseudulleen leviävästä luterilaisesta lähetystyöstä ja lähestyi vuonna 1906 arkkipiispa Sergeitä kirjeellä. Hän pyysi tältä apua ortodoksisuuden vahvistamiseen ja muun muassa toivoi Sonkajanrantaan omaa alkeiskansakoulua.[4] Karhapään aloitteesta Sonkajanrantaan perustettiin Oikeauskoiskirkollinen seura, joka toimi Pyhän Sergein ja Hermanin Veljeskunnan alaosastona muodollisesti. Arkkipiispa antoi hänelle luvan perustaa suomenkielisen alkeiskoulun suurmarttyyri Georgioksen Karjalan Veljeskunnan alaisuuteen. Vuonna 1908 Sonkajanrantaan rakennettiin veljeskunnan varoilla vuonna 1908 alkeiskoulu, jossa opetuskielenä oli suomi.[6][3]
Karhapää toimi myös kirkon palveluksessa Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunnan nimissä Ilomantsissa Karjalan Veljeskunnan alaisuudessa. Hän kierteli Valamon luostarin pappismunkki Isaakin kanssa myymässä painokuvia ja kirjallisuutta sekä pitämässä suosittuja hengellisiä tilaisuuksia. Vuonna 1914 Viipurin hengellinen konsistorio nimitti itseoppineen Karhapään valtion kustantamaan uskonnonopettajan virkaan, jossa hänen toimialueenaan oli koko silloisen Kuopion läänin alue. Karhapää työskenteli Venäjän kansanvalistusministeriön nimeämän koulutarkastaja Grigori Svetlovskin (Terijoen kirkkoherra) alaisuudessa.[7][3] Karhapään toiminta oli aktiivisimmillaan ensimmäisen maailmansodan alkamisen jälkeen vuodesta 1914 lähtien. Samalla vihamiesten määrä kuitenkin lisääntyi, ja hänet leimattiin tsaarivallan kätyriksi ja mm. Venäjän salaisen poliisin vakoojaksi.[4]
Karhapään osuus koulu- ja kirkkohankkeissa oli merkittävä, ja hänelle myönnettiin esimerkillisen kirkollisen ja sivistyksellisen toimintansa vuoksi lukuisia huomionosoituksia, kuten Karjalan veljeskunnan ansiomerkki. Hänestä kuitenkin myös levitettiin uusia ilkeämielisiä huhuja, ja paikallisten fennomaanien keskuudessa hänen toimintansa herätti vihaa, kun Karhapäätä pidettiin ”ryssän uskon” levittäjänä.[4] Erityistä närää herätti se, että hän oli vuonna 1912 vastaanottanut kotonaan yksityisesti kenraalikuvernööri Frans Seynin. Vierailun yhteydessä Seyn oli kehottanut Karhapäätä anomaan valtiovallalta varoja kunnollisen tien rakentamiseksi kylälle. Venäjän vallankumouksen jälkeen 1917 venäläistämiskouluina pidetyt Veljeskunnan ja kansanvalistusministeriön (ortodokseilla ei koskaan ollut kouluja, ks.viitteet 5-11) koulut suljettiin ja Karhapäätä alettiin yhä kiivaammin nimitellä sekä tsaarivallan kätyriksi ja nuuskijaksi että bolševikiksi. Väitettiinpä hänen vaikutusvaltansa ulottuvan jopa ortodoksisten pappien nimityksiin.[3] Lisäksi Karhapää oli tsaarinvallan kannattaja.[4]
Vaikeuksissa 1910-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karhapäätä oli solvattu ja paneteltu monin tavoin vuodesta 1910 alkaen. Tuolloin Kemissä ilmestynyt Perä-Pohjolainen väitti, että Karhapää ja hänen isänsä kannattivat Venäjän Suomen-vastaista politiikkaa ja nimitti heitä ”surkeiksi olennoiksi suomalaisiksi”.[3] Laatokka-lehdessä oli jo aikaisemmin kirjoiteltu Karhapään ja muiden "kreikkalaisvenäläisten" (aikalaistermi) toiminnasta leimaavaan sävyyn.
Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen Karhapään panettelu kiihtyi entisestään. Pohjois-Karjalan kansallismielisissä lehdissä, muun muassa Karjalan Sanomissa, häntä kutsuttiin muun muassa ”erääksi Pohjois-Karjalan pimeistä voimista”,[4] ja myös hänen herätys- ja lähetysmatkoja sekä hänelle myönnettyjä huomionosoituksia pilkattiin. Hänen väitettiin kylväneen vihaa ja erimielisyyttä Karjalan väestöön, joka ei väitteiden mukaan ollut selvillä uskonnostaan ja kansallisuudestaan. Lisäksi häntä nimiteltiin venäläistämistyön tiukaksi ja häikäilemättömäksi edistäjäksi, joka väitteiden mukaan tahtoi johtaa suomalaiset Venäjän alaisuuteen. Hänen väitettiin myös pitäneen itseään marttyyrina, herättäneen pelkoa paikallisessa väestössä, pilkkaavan uskoa ja pyhiä asioita ja petkuttavan yksinkertaisia ihmisiä. Myös hänen isäänsä ja veljeään syyteltiin samalla tavoin. Karhapää kuitenkin itse vaikeni eikä vastannut syytöksiin tai herjauksiin.[3] Kirkkohistorian professori Kauko Pirisen mukaan arvostelu oli kuitenkin kohtuutonta, sillä Karhapään toimintaa ohjasi vain hänen syvä uskonnollinen vakaumuksensa.[4]
Lopulta myös ortodoksien keskuudessa alkoi esiintyä vastustusta Karhapäätä kohtaan. Pääsiäisen alla 1917 Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kokous tuomitsi Karhapään ja Sonkajanrannan koulun toiminnan epäkansalliseksi sorroksi, johon sekoittui uskonnollisuutta. Kokouksessa vaadittiin Karhapään erottamista luottamustehtävistä ja kirkkoneuvoston jäsenyydestä. Syksyllä 1917 hän menetti myös hallinnollisiin vaikeuksiin ajautuneen arkkipiispa Serafimin tuen, ja hänet erotettiin opettajan virastaan.[3]
Sonkajanrannan koulu kunnallistettiin, ja syksyllä 1917 sen opettajaksi tuli kiihkoisänmaallinen koverolainen jääkäri. Karhapäästä tuli vuoden 1918 sisällissodan melskeissä käytännössä lainsuojaton, kuten useista muistakin venäläistämistoimintaan julkisuudessa liitetyistä suomalaisista.
Vangitseminen ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maaliskuussa 1918 Karhapää ja hänen veljensä Jaakko määrättiin valkoisen armeijan kutsuntoihin Tuupovaaran kansakoululle. Siellä heidät pidätettiin ilmiannon perusteella. Raskauttavaa oli muun muassa Karhapään takin taskusta löytynyt, kouluopetukseen tarkoitettu matkaikoni. Karhapään sallittiin käydä kotonaan hyvästelemässä kotiväkensä, mutta sitten häntä lähdettiin kuljettamaan Joensuuhun, aseen piippu niskassa. Eräässä lähitalossa käydessä Karhapää totesi talon emännälle elinpäiviensä olevan luetut. Joensuussa Karhapää ja hänen veljensä suljettiin kaupungintalon kellariin muiden vankien joukkoon.[3]
Kerrotaan, että Karhapää ei kuollut heti, vaan jouduttiin ampumaan uusi yhteislaukaus. Kuolinpäiväksi on hautakivessä merkitty elokuun 8. päivä.[3]
Suomen sotasurmat -tietokantaan Karhapään kuolinpäiväksi on merkitty 7. maaliskuuta SDP:n arkiston mukaan.[2] Joidenkin tietojen mukaan hänet olisi kuitenkin teloitettu kolme viikkoa myöhemmin pääsiäisenä, vaikka maaliskuussa Joensuussa ei toimeenpantu joukkoteloituksia,[8][9] ja joidenkin taas vasta 14. huhtikuuta yhdessä 99 Raudun taistelun jälkeen vangitun venäläisen kanssa.[10].
Karhapään vaimo yritti saada haltuunsa miehensä ruumiin, mutta tämä onnistui vasta useiden kuukausien päästä. Ruumis tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella. Karhapää haudattiin Ilomantsin Kokonniemen hautausmaalle suuren saattojoukon todistamana, joukossa sekä ortodokseja ja luterilaisia.[3]
Herjaavat puheet ja kirjoitukset jatkuivat vielä kuoleman jälkeenkin, ja myös Karhapään hautakivi heitettiin kahdesti järveen. Lopulta se valettiin sementtijalustaan.[3]
Vuonna 1958 Karhapään veljen Jaakon luo tuli vanha mies, sarkatakkiin pukeutunut. Hän kertoi olleensa yksi ampujista. Vanhan ja sairaan miehen omatunto soimasi häntä teostaan. Jaakko Karhapää keskusteli miehen kanssa ja salli hänen yöpyä luonaan.[3]
Kanonisoiminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Johannes Karhapään nimi nousi esille, kun Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous ehdotti pyhiksi kanonisoitavia suomalaisia. 29. marraskuuta 2018 ekumeenisen patriarkaatin pyhä synodi julisti Johannes Karhapään kuuluvan ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon nimellä Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Ilomantsilainen.[11][12] Kanonisointia täsmennettiin toukokuussa 2019 niin, että Karhapään nimeksi tuli Johannes Sonkajanrantalainen[13].
Karhapään pyhien joukkoon liittämisen jumalanpalvelukset toimitettiin Sonkajanrannan Pyhän profeetta Hannan kirkossa 12.–13 heinäkuuta 2019.
Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 2008 valmistui Karhapäästä kertova Mikko Keinosen ohjaama dokumenttielokuva Oikeauskoisen nousu ja tuho,[14] jonka Yle esitti samana keväänä.[15] Samana vuonna piti myös ilmestyä Liisa Pajukaarteen kirjoittama Karhapään elämäkerta, mutta teosta ei lopulta julkaistu.[16]
Sonkajanrannan koulu paloi 1950-luvulla, jolloin tuhoutui paljon Karhapäälle ja Karjalan Veljeskunnalle kuulunutta esineistöä.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Johannes Karhapään kuolinilmoitus. Suomen Sosialidemokraatti, 20.1.1919, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 3.12.2018.
- ↑ a b Karhapää, Ivan Vasiljev Suomen sotasurmat 1914–1922. Arkistoitu 20.9.2016. Viitattu 9.9.2016.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Ilomantsilainen (1884–1918) ort.fi. 30.11.2018. Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 2.12.2018.
- ↑ a b c d e f g Keinonen, Mikko: Oikeauskoisen nousu ja tuho. Karlik Films, 2008. Viitattu 9.9.2016.
- ↑ Loima, Jyrki: Nationalism and Orthodox Church in Finland 1889-1958. Renvall Institute: University of Helsinki, 2004.
- ↑ Loima: Esipaimen siunaa. PSHV, 1999.
- ↑ Loima, Jyrki: Muukalaisina Suomessa, ibid.. Helsinki: Yliopistopaino., 2001.
- ↑ Johannes Karhapään elämä: "Vihan uhrista sovinnon symboliksi" Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo. Viitattu 9.9.2016.
- ↑ Partanen, Jukka: Joensuussa teloitetu venäläiset - Venäläissurmat Suomessa 1914-22. Valtioneuvoston kanslian sotasurmatutkimusprojektin julkaisuja, 2004.
- ↑ Loima, Jyrki: ”Raudun taistelu ja venäläiset”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914-22: Osa 2.2. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-5-8..
- ↑ Communiqué (29/11/2018) 29.11.2018. The Ecumenical Patriarchate. Viitattu 30.11.2018. (kreikaksi),(englanniksi)
- ↑ Skeemaigumeni Johannes ja Johannes Karhapää pyhien joukkoon 30.11.2018. Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 30.11.2018.
- ↑ Johannes Karhapää pyhien joukkoon nimellä Johannes Sonkajanrantalainen 22.5.2019. Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 8.6.2019.
- ↑ Oikeauskoisen nousu ja tuho Elonet. Viitattu 9.9.2016.
- ↑ TV1 kevät 2008 dokumentit Yle TV1. Viitattu 9.9.2016.
- ↑ Sovinnonristi - Johannes Karhapään elämä Minerva Kustannus. Viitattu 9.9.2016.