Jeff Hamilton
| Jeff Hamilton | |
|---|---|
.jpg) |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 4. elokuuta, 1953 Richmond, Indiana, Yhdysvallat |
| Ammatti | rumpali, muusikko |
| Muusikko | |
| Taiteilijanimi | Hammer |
| Aktiivisena | 1974 - |
| Tyylilajit | Jazz |
| Soittimet | rummut |
| Yhtyeet | Ella Fitzgerald, Oscar Peterson, Diana Krall |
| Levy-yhtiöt | Azica, Lake Street, Capri Records |
| Aiheesta muualla | |
| www.hamiltonjazz.com ja hamiltonjazz.com | |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Jeff Hamilton (s. 4. elokuuta 1953, Richmond, Indiana, Yhdysvallat) on amerikkalainen jazzrumpali. Hänet tunnetaan parhaiten työstään Oscar Petersonin, Ray Brownin ja Diana Krallin kanssa. Hän on ollut aktiivisena jo yli kolmekymmentä vuotta ja työskennellyt rumpalina seitsemällä Grammy-palkinnon voittaneella jazz-levytyksellä.
Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1953–1975: Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen rumpusetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jeff Hamilton syntyi 4. elokuuta vuonna 1953 Richmondin kaupungissa Indianan osavaltiossa Amerikan Yhdysvalloissa. Rumpujen soiton hän aloitti kahdeksanvuotiaana pelkällä virvelillä ja harjoitteli vanhempiensa Oscar Peterson -levytysten mukana (Richmondia kutsutaan usein "levytetyn jazzin kehdoksi", sillä Richmond oli Gennet Records -levy-yhtiön kotikaupunki 1900-luvun alkupuolella. Gennet Recordsille levyttivät lukuisat tuon ajan suurnimet, kuten Jelly Roll Morton, Louis Armstrong ja Bix Beiderbecke[1]). Ensimmäisen red sparkle -värisen rumpusettinsä hän sai 13-vuotiaana.
Jeffin vanhemmat pitivät erityisesti big band musiikista ja hänen äidillään, joka toimi urkurina kirkossa, oli tapana soittaa tunnettuja big band sävellyksiä Hammondilla perheen olohuoneessa. Jeffin molemmat isosiskot olivat pianisteja, ja toisella heistä oli absoluuttinen sävelkorva. Ainoastaan perheen isä ei ollut muusikko.
Varhaiset musiikilliset vaikutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jeffin ystäväpiirissä kuunneltiin paljon sellaisia yhtyeitä kuin Chicago sekä Blood Sweat and Tears ja tätä lähemmäs rock-musiikkia ei Jeff koskaan mennyt. Itsensä hän näki myös anti-Beatles fanina, sillä näiden musiikki ei tuolloin säväyttänyt häntä. Ringo Starrin soitosta hän on sanonut, ettei ollut kiinnostunut siitä, koska oli "oppinut tekemään saman jo kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana"[2]. Beatlesin musiikkia hän on oppinut arvostamaan lähinnä sanoitusten kautta.
Musiikillisesti merkittävänä voidaan pitää myös sitä, että Hamilton varttui osavaltiossa, jossa Ku Klux Klanilla oli huomattava osa vallasta varsinkin 1920-luvulla [3]. Richmondissa julkinen rotuerottelu loppui vuonna 1965, jolloin kaupunki yhdisti afroamerikkalaisten ja valkoihoisten paloasemat ja mahdollisti ylenemisen myös afroamerikkalaisille poliisi- ja palomiehille. Myöhemmin Jeff Hamilton aloitti nousujohteisen uransa LA4-yhtyeessä Los Angelesissa, joka on edelleen hänen kotikaupunkinsa. Hänet voidaan siis lukea West Coast jazz -tyylisuunnan edustajaksi ainakin LA4-aikakauden tuotantonsa osalta.
Yliopistovalinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikka vuonna 1971 Jeff aloitti opiskelunsa Indianan yliopistossa, ei se ollut hänen ensisijainen vaihtoehtonsa. Indianan puolesta puhui moni asia: se oli ainoa jazzmusiikissa yliopistollisen tutkinnon tarjoava oppilaitos ja lyömäsoitinopettajana toimi Duke Ellingtoninkin kanssa levyttänyt George Gaber.
Ensimmäinen vaihtoehto opiskelupaikaksi oli Eastman School of Music. Se oli huomattavasti pienempi ja kalliimpi oppilaitos, kuin Indianan yliopisto. Pelkkä aloitusmaksu vuonna 1971 oli 4500 dollaria, eli aikanaan maan suurimpia. Jeffille oltiin jo luvattu paikka ja stipendi, mutta stipendi peruuntui, eikä Hamiltonin perheellä ollut varaa maksaa suuria aloitus- ja lukukausimaksuja. Indianan yliopistossa odottivat kuitenkin tärkeät kontaktit tulevaisuutta ajatellen. Luokkatovereina aloittivat mm. John Clayton ja Peter Erskine (jälkimmäinen lähti tosin jo ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen Stan Kentonin yhtyeeseen).
Vaikka Jeff Hamilton oli nuorena omaksunut poikkeuksellisen tekniikan virvelirudimenttien kautta, oli hänellä opiskelun alkuvuosina joitain soitannollisia ongelmia: "Tiesin, ettei soittoni ollut tyydyttävää, joten puhuin Johnin (Clayton) kanssa ongelmistani... vaikutti siltä ettei komppaamiseni ollut vakaata. Hän kysyi minulta mitä kuuntelin ja kerroin hänelle, että Oscar Petersonia ja Count Basieta."- -"Minua käskettiin kuuntelemaan soittajia jotka soittavat rytmisesti tarkasti, kuten Philly Joe Jonesia. Soita levyjen kanssa äläkä ylläty, jos lopulta pääset soittamaan niiden tyyppien mukana[2]."
Yliopiston jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lopulta 1974 Jeff jätti yliopiston ja lähti Indianapolisiin opiskelemaan John Von Ohlenin johdolla. Ohlen keskitti opetuksensa big band soittoon ja käski Jeffin ajatella soittoaan puhaltajien näkökulmasta ja fraseerata heidän tavallaan.
Vuonna 1975 Jeff teki lyhyen visiitin Lionel Hamptonin yhtyeeseen, joka hajotettiin kolmen kuukauden keikkailun jälkeen, koska Lionel Hamptonille avautui toinen työmahdollisuus. 21-vuotias Hamilton palasi Indianaan, mutta sai pian puhelun ystävältään John Claytonilta, joka tarjosi hänelle työtä Monty Alexanderin yhtyeestä Los Angelesista.
1975–1983: Uran alkuvaiheet ja L.A.4[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monty Alexander Trio & Woody Herman Big Band[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1975 kesäkuussa Jeff aloitti työnsä Monty Alexanderin trion rumpalina. Bassoa soitti luottomies, Jeffin ystävä John Clayton. Triomusiikin siirtyminen toi uuden ja haastavan roolin täytettäväksi juuri big band musiikkiin perehtyneelle Hamiltonille. Tämän trion kanssa Jeff levytti ensimmäisen kerran heinäkuussa 1976. 22-vuotias Hamilton soitti Monty Alexanderin ja John Claytonin kanssa Montreux’n jazzfestivaaleilla ja konsertti taltioitiin ja julkaistiin nimellä The Monty Alexander Trio Live At The Montreux Jazz Festival (MPS 1976). Samana iltana ennen trioa soitti Thad Jones/Mel Lewis Band ja trion jälkeen saksofonisti Stan Getz w/ Joanne Brackeen & Billy Hart.
Kahden vuoden triokokemuksen jälkeen Jeff päätti siirtyä taas big band musiikin pariin. Hänelle avautui paikka Woody Herman Big Band -orkesterissa ja lopulta hän otti paikan vastaan. Trion kanssa toimimaan saatua yhteissoittoa oli vaikea jättää ja lisäksi Woodyn orkesterin esiintyminen ei ollut vakuuttanut Jeffiä, mutta ystävänsä ja opettajansa, John Von Ohlenin neuvosta, hän teki päätöksen. Vaikka Jeff viipyi Woodyn orkesterissa vain vajaan vuoden, on hän nimennyt Woody Hermanin yhdeksi neljästä suurimmasta innoittajastaan.
Shelly Mannen korvaajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Joulukuussa 1977 Ray Brown otti yhteyttä Jeffiin ja pyysi tätä korvaamaan esikuvansa Shelly Mannen L.A.4-yhtyeen rumpalina. Ray Brownin luotsaama yhtye tarvitsi vankkaa swing-osaamista verrattuna Mannen kokeilunhaluisempaan soitantaan. Myöhemmin vuonna 1978 Jeff jätti Woodyn orkesterin useiden levytysten jälkeen ja muutti Los Angelesiin.
"Voisin kuvailla L.A.4:n olevan yhtye viskiä siemailevaa yleisöä, lakimiehiä sekä klassisen musiikin ja kevyen jazzin ystäviä varten."[2] L.A.4 oli jo 50-luvulla perustettu yhtye, jossa Shelly Mannekin oli jo toinen rumpali. Jeff Hamiltonin aikana siinä soittivat Bud Shank, Laurindo Almeida ja Ray Brown. Brasilialaissyntyisen kitaristin Laurindo Almeidan mukanaolo antoi tunnistettavan leiman yhtyeen musiikille. Myös Bud Shankin käyttä alttosaksofonin sijaan usein huilussa oli selkeä yhtyeen tunnusmerkki. Heidän musiikissaan voi kuulla samanlaista melodiikkaa kuin esimerkiksi myöhemmin Yellowjacketsin musiikissa.
Jeff Hamilton työskenteli kuudella L.A.4 julkaistuista albumeista rumpalin ominaisuuden lisäksi myös säveltäjänä ja sovittajana. L.A.4 julkaisi levynsä Concord Jazz levymerkille ja heidän viimeiseksi levytyksekseen jäi vuoden 1982 Executive Suite. Tämän jälkeen yhtye hajosi, koska huilisti/saksofonisti Bud Shank luopui huilun soitosta ja siirtyi perinteisemmän straight ahead -jazzin pariin [4]. Tähän mennessä Jeffille oli kerääntynyt levytyskokemusta jo 34 LP:n verran.
1983–1995: Ella Fitzgerald, Oscar Peterson & Ray Brown[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosina 1983–1987 Jeff työskenteli Ella Fitzgeraldin, Count Basie Orchestran, Rosemary Clooneyn ja Monty Alexanderin kanssa. Vuonna 1988 Jeff aloitti työskentelyn Ray Brownin triossa ja pysytteli siinä aina vuoteen 1995, kunnes hän perusti oman trionsa. [5]
Suomen vierailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jeff Hamilton vieraili Pori Jazzissa 19.7.1991, jolloin hän esiintyi Kirjurinluodon lavalla kokoonpanolla Herb Ellis kitara, Oscar Peterson piano, Ray Brown basso ja Jeff Hamilton rummut [6].
1995–2007: Omat yhtyeet ja Diana Krall[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 |
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Tyyli ja vaikutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jeff Hamiltonia pidetään yleisesti perinteisen jazzin mestarina. Hänen kuuluisimmat levytyksensä ovatkin laulajien taustaorkesterissa. Hänen kuuluisimpia yhteistyökumppaneitaan ovat mm. Diana Krall, Dianne Reeves, Natalie Cole, Ella Fitzgerald ja John Pizzarelli. Hän voitti Modern Drummer -lehden lukijaäänestyksen vuonna 2006 kategoriassa mainstream jazz drummer[7].
Yhteistyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jeff Hamilton on Bosphorus-symbaalinvalmistajan yksi kolmesta suurimmasta omistajasta. Bosphoruksen Hammer-sarja on myös kehitetty yhteistyössä hänen kanssaan. Sarjan nimi juontaa Jeffin lempinimestä.
Henkilökohtaiset "signature" -kapulat ja vispilät valmistaa Regal Tip.
Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Listassa on lueteltu vain ne levyt, jotka ovat voittaneet grammy-palkinnon tai saaneet ehdokkuuden. Täydellinen diskografia löytyy Jeff Hamiltonin kotisivuilta.
- From This Moment On, Diana Krall (Verve 2006) – ehdokkuus
- Good Night, and Good Luck, Dianne Reeves (Concord Jazz 2005) – palkittu
- Live in Paris, Diana Krall (Verve 2002) – palkittu
- Ask A Woman Who Knows, Natalie Cole (Verve 2002) – ehdokkuus
- When I Look In Your Eyes, Diana Krall (Verve 1999) – palkittu
- Manilow Sings Sinatra, Barry Manilow (Arista 1998) – ehdokkuus
- Elegy In Blue, Benny Carter (MusicMasters 1994) – palkittu
- Duets, Frank Sinatra w/ Barbra Streisand (Capitol 1993) – palkittu
- Back To Broadway, Barbra Streisand (Columbia 1993) – palkittu
- Unforgettable, Natalie Cole (Elektra 1991) – palkittu
- Groove Shop, Clayton/Hamilton Jazz Orchestra (Capri 1990) – ehdokkuus
- Bill Holman Big Band, Bill Holman (JVC 1988) – ehdokkuus
- Tribute To Count Basie, Gene Harris All–Star Big Band (Concord 1988) – ehdokkuus
- Chick, Donald Walter, Woodrow, Woody Herman & the Thundering Herd (Century 1978) – ehdokkuus
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ http://www.waynet.org/nonprofit/gennett.htm
- ↑ a b c http://web.archive.org/web/20070621175054/http://www.btinternet.com/~j.r.killoch/drums.htm
- ↑ http://www.statelib.lib.in.us/www/isl/indiana/Klan.html
- ↑ http://www.answers.com/topic/executive-suite-jazz-album
- ↑ http://www.jazzatnewport.org/home.cfm?dir_cat=47265
- ↑ Pori Jazzin historia osoitteessa http://www.porijazz.fi:8180/historia/esiintyja?lang2=fi&artist_no=12684&k1=O
- ↑ All about jazz: http://www.allaboutjazz.com/php/article.php?id=21681 ja Modern Drummer -lehti
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Viralliset kotisivut – http://www.hamiltonjazz.com
- Rumpaleiden mekka – http://www.drummerworld.com/drummers/Jeff_Hamilton.html
- Englanninkielisessä wikipediassa – http://en.wikipedia.org/wiki/Jeff_Hamilton_(drummer)
- Osittainen artikkeli maaliskuun Modern Drummerissa – http://www.moderndrummer.com/updatefull/200001521
- John Killochin haastattelu vuodelta 1997 – http://web.archive.org/web/20070621175054/http://www.btinternet.com/~j.r.killoch/drums.htm
| ||||||||||||||||||
